Lähdön fiiliksiä

Viimeiset päivät olen ollut aika sekaisin. Tunteeni heittelevät laidasta laitaan, enkä tiedä pitäisikö tässä olla iloinen vai surullinen. Välillä en meinaa pysyä nahoissani innostuksesta, välillä saan paniikkikohtauksia ja herkistyn kyyneliin. Olen onnellinen ja onneton, nauran ja itken.

Koko tunnekuohu johtuu siitä, että vapaaehtoistyöni Tegucigalpassa on loppumassa parin päivän päästä. Perjantaiaamuna lähden bussilla San Pedro Sulaan, jonne siskoni Nooran ja kaverini Jennin lentojen pitäisi saapua samana iltana. Ihanaa nähdä tyttöjä, mutta tämä kaupunki saa minut sekaisin.

Viikonloppuna vietimme suomalaisen vapaaehtoiskaverini Maaretin kanssa läksiäisiä ja sanoimme hyvästejä Hondurasiin jääville ystäville. Vasta viime hetkillä olen oppinut tuntemaan monia heistä paremmin ja nyt harmittaa. Eniten sattuu se, että tiedän jo nyt, että monta täällä saamaani kaveria en tule todennäköisesti koskaan enää näkemään uudestaan. Joitain ehkä, mutta vaikka tulisin takaisin, tämä kaupunki ei tule enää olemaan sama. Viikonlopun jälkeen olinkin vakuuttunut siitä, etten missään nimessä haluaisi lähteä täältä ihan vielä.

Tänään oli kuitenkin erityisen rankka päivä. Puolenpäivän aikaan kahlasin pienen ”sadekuuron” takia nilkkoja myöten vedessä lounaalle Maaretin kanssa. Olimme hädin tuskin saaneet tilattua lounaan, kun Maaret sai puhelinsoiton. Guatemalalainen ystävämme Jorge oli ryöstetty ja hakattu edellisenä iltana keskustassa – poliisien toimesta. Nyt Jorge haluaa palata kotimaahansa, koska täällä on liian vaarallista. Tekisi mieli itkeä kiukusta.

Kahlatessani takaisin toimistolle tajusin, että alituinen pelko on jättänyt jälkensä minuunkin. Kävellessäni kadulla vilkuilen vaistomaisesti olkani ylitse tarkkaillakseni, seuraako minua joku. Mennessäni taksilla hondurasilaisen ”mummoni” luo keskustaan, pyydän aina taksikuskia odottamaan niin kauan, että olen päässyt sisälle ja joka ikinen kerta, kun astun mummolan ovesta ulos, minua pelottaa. Isäntäperheeni äiti pelkää kuollakseen jopa poliiseja, eikä heidän läsnäolonsa minullekaan koskaan mitään turvallista tunnelmaa luo. Väkivallan pelko tekee minut vainoharhaiseksi ja inhoan sitä.

Saapuessani takaisin toimistolle tunteeni kuohahtelivat jälleen, mutta tällä kertaa liikutuksesta. Duunikaverini olivat järjestäneet minulle jäähyväisbileet ja paikalle saapuivat jopa vapaapäiväläiset. Kokoonnuimme koko poppoo alakerran patiolle syömään tilaisuutta varten tilattuja tacoja ja gringoja ja kuuntelemaan hondurasilaista musiikkia. CIPRODEH:n johtaja Reina ja duunikaverini Alex puhuivat liikuttavan kauniisti. Minulla on kuulemma aina koteja tarjolla Tegucigalpassa ja saatan joutua varautumaan jopa Suomi-vierailuihin.

Oma läksiäislahjani CIPRODEH:lle oli kymmenen kehystettyä suurennosta parhaista valokuvistani. Ex tempore kiitospuheessani pohdin sitä, miten onnekas olen ollut päätyessäni duuniin juuri tähän järjestöön. CIPRODEH:ssa ihmiset todella uskovat asiaansa ja ovat ylpeitä työstään. Heistä jokainen on valinnut epävarman ja vaarallisen työn Hondurasin ihmisoikeuksien puolustajana, ja arvostan heistä jokaista.

Aika monta tunnekuohua jälleen kerran yhdelle päivälle. Ymmärrän nyt, että aikani Tegusissa on ollut paljon rankempi, kuin koskaan olisin uskonut. Olen elänyt viimeiset puoli vuotta senpäiväistä tunteiden vuoristorataa, että nyt olo tuntuu melkein pahoinvoivalta. Olen huutanut raivosta epäoikeudenmukaisuuden takia, pelännyt enemmän kuin koskaan, itkenyt turhautumista ja epäreilulta tuntuvia ihmiskohtaloita ja nauranut maha kipeänä uusien ystävien kanssa. Eräs Eurooppaan palannut vapaaehtoiskaverini käy parhaillaan terapiassa, mikä ei hirveästi edes yllätä. Hän sattuu olemaan erityisen herkkä, mutta ei tämä kokemuskaan helppo ole ollut.

Olen varmaan aika rikki, kun joskus palaan täältä Suomeen. On vaikea arvioida, millä tavalla paluushokki minuun iskee, toivon vain pääseväni mahdollisimman hyvin kiinni normaaliin arkeen. Olettehan lähellä, ystävät?

(Ja ette nyt sitten huolestu tästä vuodatuksesta! Olen herkässä mielentilassa, mutta kyllä tämä tästä.)