Lähdön fiiliksiä

Viimeiset päivät olen ollut aika sekaisin. Tunteeni heittelevät laidasta laitaan, enkä tiedä pitäisikö tässä olla iloinen vai surullinen. Välillä en meinaa pysyä nahoissani innostuksesta, välillä saan paniikkikohtauksia ja herkistyn kyyneliin. Olen onnellinen ja onneton, nauran ja itken.

Koko tunnekuohu johtuu siitä, että vapaaehtoistyöni Tegucigalpassa on loppumassa parin päivän päästä. Perjantaiaamuna lähden bussilla San Pedro Sulaan, jonne siskoni Nooran ja kaverini Jennin lentojen pitäisi saapua samana iltana. Ihanaa nähdä tyttöjä, mutta tämä kaupunki saa minut sekaisin.

Viikonloppuna vietimme suomalaisen vapaaehtoiskaverini Maaretin kanssa läksiäisiä ja sanoimme hyvästejä Hondurasiin jääville ystäville. Vasta viime hetkillä olen oppinut tuntemaan monia heistä paremmin ja nyt harmittaa. Eniten sattuu se, että tiedän jo nyt, että monta täällä saamaani kaveria en tule todennäköisesti koskaan enää näkemään uudestaan. Joitain ehkä, mutta vaikka tulisin takaisin, tämä kaupunki ei tule enää olemaan sama. Viikonlopun jälkeen olinkin vakuuttunut siitä, etten missään nimessä haluaisi lähteä täältä ihan vielä.

Tänään oli kuitenkin erityisen rankka päivä. Puolenpäivän aikaan kahlasin pienen ”sadekuuron” takia nilkkoja myöten vedessä lounaalle Maaretin kanssa. Olimme hädin tuskin saaneet tilattua lounaan, kun Maaret sai puhelinsoiton. Guatemalalainen ystävämme Jorge oli ryöstetty ja hakattu edellisenä iltana keskustassa – poliisien toimesta. Nyt Jorge haluaa palata kotimaahansa, koska täällä on liian vaarallista. Tekisi mieli itkeä kiukusta.

Kahlatessani takaisin toimistolle tajusin, että alituinen pelko on jättänyt jälkensä minuunkin. Kävellessäni kadulla vilkuilen vaistomaisesti olkani ylitse tarkkaillakseni, seuraako minua joku. Mennessäni taksilla hondurasilaisen ”mummoni” luo keskustaan, pyydän aina taksikuskia odottamaan niin kauan, että olen päässyt sisälle ja joka ikinen kerta, kun astun mummolan ovesta ulos, minua pelottaa. Isäntäperheeni äiti pelkää kuollakseen jopa poliiseja, eikä heidän läsnäolonsa minullekaan koskaan mitään turvallista tunnelmaa luo. Väkivallan pelko tekee minut vainoharhaiseksi ja inhoan sitä.

Saapuessani takaisin toimistolle tunteeni kuohahtelivat jälleen, mutta tällä kertaa liikutuksesta. Duunikaverini olivat järjestäneet minulle jäähyväisbileet ja paikalle saapuivat jopa vapaapäiväläiset. Kokoonnuimme koko poppoo alakerran patiolle syömään tilaisuutta varten tilattuja tacoja ja gringoja ja kuuntelemaan hondurasilaista musiikkia. CIPRODEH:n johtaja Reina ja duunikaverini Alex puhuivat liikuttavan kauniisti. Minulla on kuulemma aina koteja tarjolla Tegucigalpassa ja saatan joutua varautumaan jopa Suomi-vierailuihin.

Oma läksiäislahjani CIPRODEH:lle oli kymmenen kehystettyä suurennosta parhaista valokuvistani. Ex tempore kiitospuheessani pohdin sitä, miten onnekas olen ollut päätyessäni duuniin juuri tähän järjestöön. CIPRODEH:ssa ihmiset todella uskovat asiaansa ja ovat ylpeitä työstään. Heistä jokainen on valinnut epävarman ja vaarallisen työn Hondurasin ihmisoikeuksien puolustajana, ja arvostan heistä jokaista.

Aika monta tunnekuohua jälleen kerran yhdelle päivälle. Ymmärrän nyt, että aikani Tegusissa on ollut paljon rankempi, kuin koskaan olisin uskonut. Olen elänyt viimeiset puoli vuotta senpäiväistä tunteiden vuoristorataa, että nyt olo tuntuu melkein pahoinvoivalta. Olen huutanut raivosta epäoikeudenmukaisuuden takia, pelännyt enemmän kuin koskaan, itkenyt turhautumista ja epäreilulta tuntuvia ihmiskohtaloita ja nauranut maha kipeänä uusien ystävien kanssa. Eräs Eurooppaan palannut vapaaehtoiskaverini käy parhaillaan terapiassa, mikä ei hirveästi edes yllätä. Hän sattuu olemaan erityisen herkkä, mutta ei tämä kokemuskaan helppo ole ollut.

Olen varmaan aika rikki, kun joskus palaan täältä Suomeen. On vaikea arvioida, millä tavalla paluushokki minuun iskee, toivon vain pääseväni mahdollisimman hyvin kiinni normaaliin arkeen. Olettehan lähellä, ystävät?

(Ja ette nyt sitten huolestu tästä vuodatuksesta! Olen herkässä mielentilassa, mutta kyllä tämä tästä.)

Moderni kultakuume

”Työajalla ovat ehdottomasti kiellettyjä haukkumasanat, vitsit, manaukset sekä kiroukset.”
”Työntekijöitä varoitetaan käymästä lääkärissä työajalla, sillä lääkärin todetessa työntekijän terveeksi tämä menettää palkkansa.”
”Tästä hetkestä lähtien on kiellettyä syljeskellä työtiloissa.”
”Jos olosuhteet sen sallivat ja jos työntekijät sitä erikseen vaativat, työnantaja rakentaa työpaikalle wc:n.”
”Naisten ja lasten pääsy työpaikalle on jyrkästi kielletty ilman johdon erityistä valtuutusta.”

Duunipaikkani, ihmisoikeusjärjestö CIPRODEH:n perustajajäsen Matias halusi tänään näyttää minulle kotikylänsä San Juanciton, joka on vanha kaivoskaupunki reilun tunnin ajomatkan päässä Tegucigalpasta. Matias on ottanut sydämen asiakseen opettaa minulle Hondurasin ihmisoikeustaistelun historiaa, mikä sopii minulle loistavasti. Kaivokset ovat osa Hondurasin historiaa – ja nykypäivää – sieltä surullisimmasta päästä.

Tarkoituksemme oli vain käydä tutustumassa kylään, mutta sattumalta törmäsimme paikalliseen mieheen, joka tunsi kaivosten menneisyyden kuin taskunsa. Hänellä oli myös avaimet ikivanhaan rakennukseen, jonka hän kertoi olevan Keski-Amerikan ensimmäinen USA:n suurlähetystö. Pahasti rapistunut talo oli sisältä kuin matka historiaan. Kaivosmiesten varusteita, palkkakuitteja viime vuosisadan alusta, mustavalkoisia valokuvanegatiiveja kaivostyöläisistä ja jopa numeroyhdistelmällä toimiva holvi, jossa jenkit säilyttivät kultaharkkojaan. Aikaisemmat lainaukset saattoivat kuulostaa huvittavilta, mutta ne olivat vielä 1950-luvulla osa yhdysvaltalaisen kaivosyhtiön ”turvallisuus- ja hygieniasäännöstöä.”

Matias, minä ja autonkuljettajamme Elvin selasimme dokumentteja hiljaisuuden vallassa. San Juanciton kaivoksissa kuoli työntekijöitä päivittäin, minkä takia kaivosyhtiö otti käyttöönsä tiukempia työturvallisuussääntöjä. Työntekijöiden oikeudet olivat kuitenkin olemattomat. Matiaksen mukaan suurin kuolinsyy olivat kaivosten myrkyt, jotka tunkeutuivat työntekijöiden keuhkoihin aiheuttaen keuhkojen luhistumisen ja kuoleman. Ei silti puhettakaan siitä, että kaivosyhtiö olisi jollain tavalla kantanut vastuunsa.

Työntekijöiden lisäksi kaivosyhtiöt riistivät Hondurasin maaperää ja saastuttivat monin paikoin sen pohjavedet. Nyt San Juanciton kaivokset on onneksi suljettu. Matiaksen mukaan alueella olisi edelleen arvometalleja, mutta ne sijaitsevat liian lähellä pääkaupunki Tegucigalpaan virtaavia vesiä.

Hondurasin rikkauksien riisto jatkuu kuitenkin yhä edelleen muualla päin maata. Vuoden 1999 hurrikaani Mitchin jälkeen Hondurasin hallitus hyväksyi pitkälti kaivosyhtiöiden saneleman lain, joka takaa ylikansallisille yhtiöille laajat oikeudet Hondurasin maihin paikallisten asukkaiden kustannuksella. Sitä vastaan, että kaivosyhtiöt tarjoavat naurettavan pienen määrän terveydelle vaarallisia työpaikkoja sekä yhden prosentin veroista pormestarin toimistolle, paikalliset asukkaat saatetaan häätää kodeistaan, heidän naapurustoonsa voidaan avata syanidialtaita ja heidän luontonsa ja terveytensä voidaan käytännössä tuhota. Laillisten keinojen lisäksi kaivosyhtiöt käyttävät sumeilematta myös laittomia keinoja, kuten laittomia metsähakkuita sekä jokien suuntien muuttamista. Koska kaivosyhtiöillä on varaa maksaa lahjuksia, hallitus pysyy tyytyväisenä.

Eräs kaivosalueella työskennellyt lääkäri Juan Almendares kertoi Revistazo-lehdessä kaivosalueiden todellisuudesta: ”Todella, se mitä Sirian laaksossa tapahtuu on hirveää. Hallituksen välinpitämättömyys kaivosyhtiön hyväksikäytön, sen aiheuttamien sairauksien ja luonnonkatastrofin edessä sattuu sieluun ja saa lähes purskahtamaan kyyneliin. Meidän täytyy puhua tästä ääneen; tämä maa ollaan tuhoamassa...”

Duunikaverini Matiaksen mukaan kaivosyhtiöiden hyväksikäyttö on yksi tärkeimmistä asioista, joita maan presidentti Manuel ”Mel” Zelaya Rosales haluaa perustuslakia uudistamalla muuttaa. Tämä ei tietenkään sovi kaikille – miksi muuttaa järjestelmää, joka tuo omaan taskuun lahjusrahoja. ”Tässä globalisaation mallissa se asia, jolla on vähiten merkitystä, on elämä” kuten Catacamasin kaupungin ihmisoikeusasiamies Oscar Váldez asian ilmaisi.

Ja taas järisee

Kun voimakas maanjäristys pari viikkoa sitten ravisteli koko Hondurasia, sen kuviteltiin jäävän jollain tavalla ainutkertaiseksi tai ainakin harvinaiseksi tapaukseksi. Vielä mitä. Tuon 7,1 Richterin järistyksen jälkeen Hondurasissa on järissyt harva se päivä.

Sunnuntai-iltana järistys oli sen verran voimakas, että sänkyni tärisi, mutta järistystä kesti vain muutaman sekunnin. Hassua se oli silti, koska se tuntui niin kertakaikkisen absurdilta. Sekunnin murto-osan ajan kuvittelin jo, että joku on piiloutunut sänkyni alle.

Keski-Amerikka liikkuu kohti Atlanttia noin millimetrin joka vuosi ja kuuluu näin yhteen maailman liikkuvimpiin alueisiin, mutta tähän asti Honduras on saanut olla melko rauhassa. Geologien mukaan nyt Keski-Amerikkaa kannattelevan mannerlaatan Hondurasia lähellä olevat reunamat ovat kuitenkin aktivoituneet, yli sadan vuoden nukkumisen jälkeen. Tämä tarkoittaa toisin sanoen sitä, että maanjäristykset tulevat jatkumaan tasaiseen tahtiin etenkin maan pohjoisrannikolla.

Surullisinta asiassa on se, että järistykset tuntuvat kerta toisensa jälkeen vaikuttavan eniten kaikkein köyhimpään väestöön. Kun köyhien perheiden huterat kodit kaatuvat, he jäävät kirjaimellisesti taivasalle. Pari viikkoa sitten Honduras oli tavallisen onnekas, sillä muualla yhtä voimakkaat maanjäristykset ovat pyyhkäisseet kokonaisia kaupunkeja maan tasalle. Jos järistykset jatkuvat läheskään yhtä rajuina, tämä kaoottinen maaparka joutuu todennäköisesti varautumaan entistä suurempaan kaaokseen.

Tämän päivän jännin uutinen koski kuitenkin Hondurasin Karibian puoleisia merialueita. Tutkijoiden mukaan näyttäisi siltä, että maanjäristykset ovat puskeneet sen verran hurjasti hiekkaa ylöspäin, että Honduras on saanut uuden, suuren saaren! Tutkijat olivat vasta huomanneet mokoman YouTubeen ladatuista videoista, joten uutisointikin oli melko hataraa. Vielä ei tiedetty muun muassa sitä, onko kyse kokonaan maan ylös työntämästä saaresta, tulivuoresta vai jonkun näsäviisaan kuvankäsittelijän pilasta. Aika jännä juttu silti.

Mitenköhän maanjäristykset mahtavat tuntua sukeltaessa – huomaakohan niitä edes millään tavalla? Vedessä ei varmaan tärinää huomaa, mutta tuntuisi loogiselta, että se vaikuttaisi jollain tavalla näkyvyyteen. No, kohta se varmaan selviää.

Lastenkasvatusta keskellä korruptiota

Hondurasin korruptoituneisuus ei lakkaa ällistyttämästä minua. Korruptio opitaan jo nuorena ja se on niin normaali osa jokapäiväistä elämää, että välillä se saa jopa huvittavat mittasuhteet.

Lauantaiaamulla isäntäperheeni äiti Maru kertoi minulle joutuneensa heräämään keskellä yötä. 19-vuotias veljeni pikku-Jorge eli Jorgito oli ajanut yksisuuntaista katua väärään suuntaan, joutunut poliisin pysäyttämäksi, todettu humalaiseksi, kieltäytynyt maksamasta lahjuksia poliisille ja viety poliisiasemalle. Aikaisin aamulla äiti kävi hakemassa poikansa asemalta ja kuuli, että pojan kortti oli laitettu kuivumaan kuudeksi kuukaudeksi.

Jorgito ei tuntunut olevan tapauksesta millänsäkään. Häneltä oli jo tätä ennen viety kortti kolme kertaa, mutta koska hänen isänsä Jorge on korkeassa asemassa armeijassa, hän on aina saanut korttinsa seuraavana päivänä takaisin. Hän oli pikemminkin ylpeä siitä, että oli tehnyt oikein, kun ei ollut suostunut maksamaan poliisille lahjuksia! Sitä paitsi hän voisi aivan hyvin ajaa ilman korttiakin. ”Äh, seuraavalla kerralla vain maksaisin poliiseille!” Maru-äiti on kuitenkin raivoissaan.

Jorgito ei tätä tiedä, mutta hänen ajokorttinsa on hänen isällään jo. Heti seuraavana päivänä Jorgen työkaveri oli soittanut ja kertonut, että tämä voi käydä hakemassa poikansa ajokortin. Varsin kätevää. Maru ei kuitenkaan halua, että poika pääsee niin helpolla. ”Ei siinä mitään, jos hänet pysäytettäisiin jostain muusta syystä, koska se on ihan totta, että poliisit täällä toimivat mielivaltaisesti”, Maru selitti, ”mutta Jorgiton täytyy oppia, ettei hän voi ajaa humalassa!” Jorgiton itsensä mielestä hänen äitinsä on täysin kohtuuton, koska miten tämä voi olettaa, että poika kävisi kavereidensa kanssa ulkona ilman viinaa?

Koska asumme maalla Tegucigalpan ulkopuolella, liikkuminen ilman autoa on hankalaa. Minä olen ratkaissut ongelman yksinkertaisesti sopeutumalla Marun aikatauluihin ja nukkumalla mummon luona keskustassa, jos haluan jäädä illaksi kaupunkiin. Jorgito ei kuitenkaan haluaisi tehdä tätä. Marulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin takavarikoida poikansa auton avaimet, mikä puolestaan suututti isä-Jorgen. Tämän mielestä Marun kohtuuttomuus hankaloittaa koko perheen elämää.

Minä olen tämän kaiken keskellä joutunut jännään välikäteen, koska olen sekä äidin että pojan kanssa hyvä kaveri. Välillä tulee väkisinkin perheterapeuttimainen olo, kun ensin äiti avautuu minulle perheensä ”kahdesta pikkupojasta” ja seuraavassa hetkessä poika tulee valittamaan minulle tyhmästä äidistään. Vapaaehtoiskaverini Maaretin mukaan perheessä ennen minua asunut italialainen vapaaehtoinen oli hänkin joutunut perheterapeutin rooliin. ”Se perhe on niin täynnä sähläystä, että on se hyvä että siellä on edes yksi tervejärkinen”, Maaret nauroi.

Illalla perheen 8-vuotias pikkusisko Sofia tuli innoissaan huoneeseeni esittelemään uutta aarrettaan. Isä oli teettänyt Sofialle virallisen armeijan nimikyltin, jossa luki perheen sukunimi hellittelymuodossa. ”Tällaisia hyötyjä sitä saa, kun ISÄ on ARMEIJASSA”, Sofia sanoi teeskennellen koppavaa ja hihitti sitten onnellisena. Joopa joo. Taisi olla isä, jonka suusta Sofia oli kopioinut lauseen. Mitäs tuohon sitten sanoisi?

Taloudenhoitajista

Viimeisen blogitekstini jälkeen pikkuisen nolottaa. Kerroin tohkeissani vallatuilta mailta häädetyistä ihmisistä ja siteerasin lehtihaastatteluja. Minun ei olisi tarvinnut katsoa ihan niinkään kauas. Tänään kuulin, että viimeiset puoli vuotta olen asunut kodissa, jonka taloudenhoitaja on vallannut kotinsa alla olevan maan –häätöjen takia useampaan kertaan.

Koska olen duunini takia lähes koko ajan reissussa, ehdin harvoin jutella isäntäperheeni taloudenhoitajan Merin kanssa. Yleensä huomaan Merin läsnäolon vain siitä, että huoneeni on siivottu poissa ollessani ja että illallinen odottaa hellalla. Tänään jäin kuitenkin kotiin tekemään kuvitusta uusiin ihmisoikeusoppikirjoihin ja ehdin höpöttää Merin kanssa enemmän. Katsoimme keittiössä venezuelalaista Ruma Betty –saippuasarjaa ja kokkailimme yhdessä – Meri tortilloita ja minä suklaata. Viimeinen satsi Costa Ricasta salakuljettamistani kaakaopavuista meni siinä, mutta Merin mukaan löydän niitä helposti lisää Hondurasin pohjoisrannikolta.

Meri on mahtava persoona. Hän on muun muassa vakuuttunut siitä, että kalaa ja perunaa ei yksinkertaisesti voi syödä samalla aterialla. ”Kalan kanssa kuuluu syödä riisiä”, hän sanoo painokkaasti, eikä suostu ottamaan kuuleviin korviinsakaan minun vakuuttelujani siitä, että Suomessa moinen yhdistelmä on varsin yleinen. Isäntäperheeni äidin pyynnöstä Meri väittää vähentäneensä rasvankäyttöä kokatessaan, vaikkei ymmärräkään yhtään minkä takia. Pari kertaa olen yllättänyt hänet itse teosta: valmiiseen keittoon tai lihakastikkeeseen on lorahtanut vielä vähän lisää öljyä.

Hyväsydämisyydessään Meri on kuitenkin ”itse rakkaus”, niin kuin Hondurasissa sanotaan, ja perheeni on ollut onnekas saadessaan hänet kotiinsa. Kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri. Eräs vapaaehtoiskaveri kertoi perheensä taloudenhoitajan ryöstäneen häneltä rahaa, ja vieraillessani naisvankilassa naisjärjestön lakimiehen kanssa kuulin vieläkin hurjempia tarinoita. Toisaalta Merikin on tässä perheessä varsin hyvässä asemassa. Hän saa tavallista reilumpaa palkkaa, viikonloput vapaiksi ja jopa palkalliset sairas- ja kesälomat. Isäntäperheeni äidin mukaan on vain reilua, että Meri saa samat lomaedut kuin hän itse.

Monissa perheissä taloudenhoitajia kohdellaan kuin roskaa, tai vieläkin huonommin. Joissain yläluokkaisissa perheissä esimerkiksi poikalapset saavat vielä nykyäänkin ensimmäiset ”aikuistenmaailman” kokemuksensa vastentahtoisten taloudenhoitajien kanssa. Monet joutuvat sietämään solvauksia ja nöyryytystä, ja yleensä heidän palkkansa on reilusti alle laissa määrätyn minimin, koska perheet laskevat osaksi palkkaa ruoan sekä ”työsuhdeasunnon” – talon ulkoseinälle rakennetun pienen kopperon, johon hädin tuskin mahtuu sänky.

Yleensä taloudenhoitajat eivät uskalla valittaa, koska jos he menettäisivät työnsä, he menettäisivät myös keinon hankkia lapsilleen ruokaa ja koulukirjoja. Useimmat heistä ovat rakastavia äitejä, jotka siivoavat, kokkaavat ja toimivat varaäiteinä rikkaiden lapsille turvatakseen omien lastensa hyvinvoinnin – vaikka se yleensä tarkoittaakin sitä, että he voivat nähdä lapsiaan vain kerran viikossa. Lastensa vuoksi osa heistä myös sietää täysin käsittämätöntä kohtelua.

Joku on joskus sanonut minulle, että köyhien naisten palkkaaminen taloudenhoitajiksi on rikkaiden ihmisten sosiaalinen velvollisuus, ja että taloudenhoitajien pitäminen on osa kehitysmaiden sosiaaliturvaa. Ehkä näin olisikin, jos taloudenhoitajilla olisi varaa vaatia ihmisarvoista kohtelua, tai jos rikkaat edes joskus laitettaisiin vastuuseen työnantaja-asemansa väärinkäytöstä. Tällä hetkellä korruptoitunut järjestelmä antaa kuitenkin liian suuret valtuudet orjuuttamiseen.

Tulta, tuhkaa ja tulvia

”Yli 300 ihmistä häädettiin kodeistaan Tegucigalpassa.” Aamun lehtiotsikot aiheuttivat taas ansaittua kohua duunipaikallani ihmisoikeusjärjestössä. Sanomalehtien etusivuilla näytettiin kuvia luotikilvillä varustautuneista rynnäkköpoliiseista, suurissa liekeissä roihuavista puuhökkeleistä ja itkevistä ihmisistä.

Kyse oli Tegucigalpalle tyypillisestä näystä: invaciones eli valtaukset ovat hökkelikyliä, joita on syntynyt kuin sieniä sateella pitkin kaupungin tyhjillään olevia maita. Useimmat näistä on rakentanut köyhät maalaiset, jotka ovat tulleet maaseudulta kaupunkiin etsimään parempaa elämää. Suurin rynnäkkö tapahtui vuoden 1998 tuhoisan hurrikaani Mitchin jälkeen, mutta sen jälkeenkin muuttovirta on ollut tasainen.

Eikä se kai mikään ihme ole, kun ottaa huomioon maaseudun olosuhteet. Suuri osa näistä ihmisistä tulee paikoista, joissa ei ole sähköä, puhdasta vettä tai kunnollisia teitä, joissa lapsilla ei ole mahdollisuutta päästä kunnon kouluihin ja joissa lähin sairaala on monen tunnin kävelymatkan päässä. Mitä itse tekisit samassa tilanteessa? Surullista on vain se, että aina silloin tällöin jostain ilmestyy tällaisten jättömaiden laillinen omistaja ja vaatii oikeudessa valtiota häätämään mokomat valtaajat.

Tämänkertaiset häädöt tulivat pahimpaan mahdolliseen aikaan. Hondurasissa on pari viikkoa sitten alkanut talvi, mikä tarkoittaa rajuja ukkosmyrskyjä ja rankkasateita. Sateet eivät tähän aikaan vuodesta kestä kovin kauaa, mutta taivaalta tulevan veden määrä on jotain aivan käsittämätöntä. Tunnin kestävä sadekuuro muuttaa Tegusin kadut puoli metriä syviksi joiksi ja katkoo useilta alueilta sähköt.

Rankkasateet ovat jo itsessään ongelma, sillä Tegusin kaupunkisuunnittelun – tai pikemminkin sen puutteen – ansiosta tulvavedet onnistuvat aina hukuttamaan alleen joitain asuinalueita. Viikko sitten kotimatkalla todistin, kun palomiehet yrittivät pumpata tyhjäksi erästä matalaa kaupunginosaa ihmisten kyhjötellessä talojensa katoilla. Oli syy sitten tulva tai häätö, mitä tekevät ihmiset, jotka joutuvat näillä ilmoilla taivasalle?

Lehtien haastatteluissa viranomaiset puolustelivat häätötoimiaan sillä, että ihmisiä oli varoitettu päivästä etukäteen. ”Annoimme tiedon tästä jo viikko sitten, mutta nämä ihmiset eivät ole suostuneet poistumaan rauhanomaisesti”, syytti operaatiota johtanut poliisipäällikkö. Niinpä niin. Rakenna itsellesi uusi koti seitsemässä päivässä, aika alkaa nyt. ”Minä sytytin mieluummin oman kotini tuleen, kuin annoin noiden koirien vetää sen matalaksi traktoreillaan”, sanoi yli 60-vuotias nainen kyyneleet silmissään samalla, kun hänen vaatimaton omaisuutensa paloi tuhkaksi.

Kylässä maya-papittaren luona

Legendan mukaan mayakylä Gotas de Sangre, veripisarat, sai nimensä erään rakastuneen nuorenparin mukaan. Mayakylissä oli perinteisesti tapana naittaa lapset nuorina vanhempien valitsemille puolisoille, mutta tällä kertaa eräs nuorimies oli auttamattoman rakastunut erääseen naapurikylän tyttöön. Poika ryösti rakastettunsa ja kaksikko pakeni yhdessä vuorille. Kun kylien väki tuli vuorille etsimään kaksikkoa, he löysivät vain veripisaroita. Jaguaari oli syönyt rakastavaiset.

Nykyään vanhemmat eivät enää pakota lapsiaan naimisiin valitsemiensa puolisojen kanssa, ja jaguaaritkin ovat aikaa sitten hävinneet kylän läheltä, mutta tietyt perinteet istuvat edelleen tiukassa. Ei mene kauaa huomata, että tässä pikkukylässä machoilu on vieläkin syvempään juurtunutta kuin alkuperäiskansojen parissa yleensä. Kuskini Edin puhuessa kylän miesten kanssa naiset seisovat taustalla eivätkä hiiskahda sanaakaan. Jo matkalla Tegucigalpasta duunikaverini Alex oli valistanut minua, että maya chortí-naisiin on lähestulkoon mahdotonta saada kontaktia, mutta minä en halua uskoa ennen kuin olen yrittänyt itse. Hienovaraisesti ehdotan Edille, että voisin kierrellä vähän aikaa yksin.

Vaeltelen rauhallisessa pikkukylässä ja yritän hymyillä vastaantuleville naisille. Useimmat kuitenkin väistävät katsetta ja tihentävät askeleitaan. Olen jo luovuttamassa, kun näen erään talon pihalla ensimmäisen naisen, joka katsoo minua suoraan silmiin ja hymyilee. ”Buenos días”, aloitan varovaisesti. Muutama ystävällinen sana, ja kohta doña Francisca jo opettaa minua paahtamaan kahvipapuja. ”Me mayat teemme kahvia myös maissista”, doña Francisca kertoo. ”Tai siis kahvin tapaista juomaa, jos tarkkoja ollaan.”

Kuuntelen haltioituneena doña Franciscan tarinoita. Hän kertoo minulle muun muassa, miten kuunkierto vaikuttaa maya chortís –kansan elämään. Kaikki maanviljelyä koskevat toimet päätetään kuun asennon mukaan, ja jopa hiustenleikkuu. Perinteen mukaan hiukset saa leikata vain uudenkuun aikaan – jos ne leikkaa kuun ollessa täysi, ne muuttuvat hopeanharmaiksi ja tönköiksi ja tipahtavat päästä. En ole muuten hirveän monella vanhuksella näissä kylissä nähnyt harmaita hiuksia.

Doña Francisca kertoo minulle myös maya-seremoniasta, jonka avulla voi muun muassa pyytää voimia, puhtautta tai ratkaisua johonkin ongelmaan. Seremoniassa maya-pappi tekee pyhään maahan ringin sokerista, sytyttää sen keskelle nuotion, ja pyytää tämän nuotion avulla neuvoja äiti maalta sekä neljältä pyhältä elementiltä eli ajaulta: vedeltä, tuulelta, auringonnousulta ja yöltä. Seremonia suoritetaan myös joka vuosi mayojen uutena vuotena eli 22. helmikuuta. Mayojen kalenteri siis koostuu 18:sta kuukaudesta, joissa jokaisessa on 20 päivää.

Mayoilla on muuten myös oma horoskooppijärjestelmänsä, joka koostuu 13:sta horoskooppimerkistä. Minun merkkini on ajpuu, joka väittää minun olevan luonteeltani ystävällinen, romanttinen, haaveileva ja rohkea matkailija. Ammatiksi minulle sopisi journalisti, kirjailija, valokuvaaja, suunnittelija tai taiteilija – ja tämä siis lukee myös horoskooppikirjoissa. Jännä juttu.

Kuskini Edi on jo tulossa etsimään minua, kun doña Francisca vielä kaivaa yksinkertaisen keittiönsä uumenista pullollisen sameaa nestettä. Hän katsoo minua virnistäen kuin salaliittolaista ja kaataa minulle pienen lasillisen. ”Tämä on isoäidin isoäidin resepti”, hän selostaa. Hengitystä pidättäen kaadan voimakkaan maissiviinan, chichan, sisääni. ”Mielenkiintoista”, totean mausta ja yritän hymyillä urhoollisesti.

Matkalla takaisin toimistolle pohdin ääneen Edille, mahtavatko kaikki kyläläiset tuntea perinteensä yhtä hyvin. ”Ai, eikö hän kertonut sinulle?” Edi katsoo minua hämmästyneenä. ”Doña Francisca on kylän hengellinen opas, maya-papitar.”