Taloudenhoitajista

Viimeisen blogitekstini jälkeen pikkuisen nolottaa. Kerroin tohkeissani vallatuilta mailta häädetyistä ihmisistä ja siteerasin lehtihaastatteluja. Minun ei olisi tarvinnut katsoa ihan niinkään kauas. Tänään kuulin, että viimeiset puoli vuotta olen asunut kodissa, jonka taloudenhoitaja on vallannut kotinsa alla olevan maan –häätöjen takia useampaan kertaan.

Koska olen duunini takia lähes koko ajan reissussa, ehdin harvoin jutella isäntäperheeni taloudenhoitajan Merin kanssa. Yleensä huomaan Merin läsnäolon vain siitä, että huoneeni on siivottu poissa ollessani ja että illallinen odottaa hellalla. Tänään jäin kuitenkin kotiin tekemään kuvitusta uusiin ihmisoikeusoppikirjoihin ja ehdin höpöttää Merin kanssa enemmän. Katsoimme keittiössä venezuelalaista Ruma Betty –saippuasarjaa ja kokkailimme yhdessä – Meri tortilloita ja minä suklaata. Viimeinen satsi Costa Ricasta salakuljettamistani kaakaopavuista meni siinä, mutta Merin mukaan löydän niitä helposti lisää Hondurasin pohjoisrannikolta.

Meri on mahtava persoona. Hän on muun muassa vakuuttunut siitä, että kalaa ja perunaa ei yksinkertaisesti voi syödä samalla aterialla. ”Kalan kanssa kuuluu syödä riisiä”, hän sanoo painokkaasti, eikä suostu ottamaan kuuleviin korviinsakaan minun vakuuttelujani siitä, että Suomessa moinen yhdistelmä on varsin yleinen. Isäntäperheeni äidin pyynnöstä Meri väittää vähentäneensä rasvankäyttöä kokatessaan, vaikkei ymmärräkään yhtään minkä takia. Pari kertaa olen yllättänyt hänet itse teosta: valmiiseen keittoon tai lihakastikkeeseen on lorahtanut vielä vähän lisää öljyä.

Hyväsydämisyydessään Meri on kuitenkin ”itse rakkaus”, niin kuin Hondurasissa sanotaan, ja perheeni on ollut onnekas saadessaan hänet kotiinsa. Kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri. Eräs vapaaehtoiskaveri kertoi perheensä taloudenhoitajan ryöstäneen häneltä rahaa, ja vieraillessani naisvankilassa naisjärjestön lakimiehen kanssa kuulin vieläkin hurjempia tarinoita. Toisaalta Merikin on tässä perheessä varsin hyvässä asemassa. Hän saa tavallista reilumpaa palkkaa, viikonloput vapaiksi ja jopa palkalliset sairas- ja kesälomat. Isäntäperheeni äidin mukaan on vain reilua, että Meri saa samat lomaedut kuin hän itse.

Monissa perheissä taloudenhoitajia kohdellaan kuin roskaa, tai vieläkin huonommin. Joissain yläluokkaisissa perheissä esimerkiksi poikalapset saavat vielä nykyäänkin ensimmäiset ”aikuistenmaailman” kokemuksensa vastentahtoisten taloudenhoitajien kanssa. Monet joutuvat sietämään solvauksia ja nöyryytystä, ja yleensä heidän palkkansa on reilusti alle laissa määrätyn minimin, koska perheet laskevat osaksi palkkaa ruoan sekä ”työsuhdeasunnon” – talon ulkoseinälle rakennetun pienen kopperon, johon hädin tuskin mahtuu sänky.

Yleensä taloudenhoitajat eivät uskalla valittaa, koska jos he menettäisivät työnsä, he menettäisivät myös keinon hankkia lapsilleen ruokaa ja koulukirjoja. Useimmat heistä ovat rakastavia äitejä, jotka siivoavat, kokkaavat ja toimivat varaäiteinä rikkaiden lapsille turvatakseen omien lastensa hyvinvoinnin – vaikka se yleensä tarkoittaakin sitä, että he voivat nähdä lapsiaan vain kerran viikossa. Lastensa vuoksi osa heistä myös sietää täysin käsittämätöntä kohtelua.

Joku on joskus sanonut minulle, että köyhien naisten palkkaaminen taloudenhoitajiksi on rikkaiden ihmisten sosiaalinen velvollisuus, ja että taloudenhoitajien pitäminen on osa kehitysmaiden sosiaaliturvaa. Ehkä näin olisikin, jos taloudenhoitajilla olisi varaa vaatia ihmisarvoista kohtelua, tai jos rikkaat edes joskus laitettaisiin vastuuseen työnantaja-asemansa väärinkäytöstä. Tällä hetkellä korruptoitunut järjestelmä antaa kuitenkin liian suuret valtuudet orjuuttamiseen.