Presidentin huumeet

Eilisen suurin uutinen Hondurasissa oli se, että poliisi oli takavarikoinut yli 1500 kilon kokaiinilastin venezuelalaisesta pienkoneesta, joka oli laskeutunut keskellä yötä pienelle sukeltajien saarelle Utilalle. Kone oli rekisteröity Punaisen Ristin nimiin, mutta kun poliisi oli mennyt tarkistamaan lastia, miehistö oli avannut tulen.

Uutista lukiessa moni asia alkoi tuntua oudolta. Lehtiartikkelin mukaan operaatiossa ei esimerkiksi tehty pidätyksiä, koska ”salakuljettajien oli pakko paeta paikalta poliisin läsnäolon takia.” On se kumma. Haastatellun huumepoliisin mukaan taas ”pidätettynä ei valitettavasti ole ketään, koska alue on syrjäinen ja täynnä kasvillisuutta.”

Lentokoneen kerrottiin laskeutuneen kahden aikaan yöllä, mutta paikallisten mukaan lentokoneen kapteeni oli paennut saarelta kello 6.20 lähteneellä aamulautalla. Vasta tämän jälkeen poliisi oli alkanut etsiä syyllisiä. Poliisi oli kulkenut saaren ainoan kylän keskustassa ja rekisteröinyt kaikki epäilyttävän näköiset, ”erityisesti sellaiset joilla oli märät vaatteet tai jotka kantoivat mukanaan suuria summia rahaa.” Kuinkahan yksinkertaisina he salakuljettajia oikein pitävät. Tai pikemminkin lehden lukijoita...

Paikallisen kamuni mukaan hänen serkkunsa oli armeijan lentäjänä vielä muutama vuosi sitten. Aikaisemmin tällaisia lentokoneita oli kuulemma saatu kiinni usein. Uuden presidentin Manuel Zelaya Rosalesin tultua valtaan armeijan lentäjät saivat kuitenkin aina saman komennon: jättäkää se rauhaan ja kääntykää takaisin. Presidentti olisi jopa halunnut laillistaa marihuanan Hondurasissa, mutta aloite ei mennyt läpi. Kamuni serkku turhautui, lähti armeijasta ja on nykyään töissä yksityisellä lentoyhtiöllä.

Utila on pikkuriikkinen parintuhannen asukkaan saari, jonka tärkein yhteys ulkomaailmaan ovat kaksi kertaa päivässä lähtevät lautat. Saaren asukkaiden mukaan jokainen saarella asuva tietää huumeiden salakuljetuksesta, myös poliisi. Samanlaisia pienkoneita laskeutuu saarelle joka viikko. Vaikuttaa melko itsestään selvältä, että poliisi oli lahjottu päästämään salakuljettajat pakoon – vielä röyhkeästi tavallisella aamulautalla. Paikalliset taas eivät uskalla avata suutaan, koska ”sitten pitäisi jättää hyvästit tälle maailmalle.” Suljettuun suuhun ei lennä hyttysiä, kuuluu paikallinen sanonta.

Haastattelussa poliisi taas suostui sanomaan vain, että ”tähän juttuun on sekaantunut suuria kaloja.” Niinpä. Kuten esimerkiksi maan presidentti?

Ostin muuten pari suurinta sanomalehteä, El Heraldon ja La Prensan, koska ajattelin että niissä voisi olla vähän eri näkökulmat uutiseen. Tietysti olin väärässä. Jutut olivat melkein sanasta sanaan samat, vain muutamien lauseiden järjestystä oli vaihdettu. Mielenkiintoista tämä paikallinen journalismi.

Kaaoksesta

Kaaos on sana, joka ehkä parhaiten kuvaa Tegusia. Täällä kaikki on kaoottista.

Kaupungin katuja ei ole esimerkiksi suunniteltu millään tavalla, joten ne risteilevät mielivaltaisesti minne sattuu. Kaduilla ei myöskään ole nimiä, mikä tekee perille löytämisestä välillä aikamoista salapoliisintyötä. Tyypillinen osoite Tegucigalpassa menee suunnilleen näin: lentokentän läheisen Las Hadasin kaupunginosan pääkadusta kolmas risteys oikealle, sitten Vanessan kioskin kohdalta ylös mäkeen, sieltä portinvartijoiden jälkeen vasemmalle, talo on oranssi talo kolmannella kadulla oikealla. Tuo on siis minun nykyinen osoitteeni. Jos et löydä, kysy portinvartijoilta.

Perille löytäminen on seikkailua myös siksi, että julkinen liikenne on aikamoista sekamelskaa. Paikallisbusseilla ei ole aikatauluja, vaan niiden ovesta roikkuvat pojat huutavat mihin bussit ovat menossa kuskien tööttäillessä kilpaa. Sisällä bussissa soi paikallinen katumusiikki reggaeton niin että korvat soi. Välillä kyytiin hyppää kaupustelijoita, jotka mainostavat maukuvalla äänellä tortilloita, raakaa mangoa suolan kanssa tai paikallista toffeen tyyppistä karkkia. Bussin hinta ei tosin päätä huimaa, kolme lempiraa eli noin kymmenen senttiä reissulta.

Bussilla matkustaminen on Tegusissa kuitenkin jonkin verran extreme-urheilua, sillä busseja ryöstetään usein. Astetta turvallisempi vaihtoehto ovat taxi collectivot eli kimppataksit. Niillä on omat pysäkkinsä ja taksi lähtee liikkeelle siinä vaiheessa kun auto on täynnä. Reissu maksaa noin 40 senttiä. Tai nolla euroa, niin kuin muut vapaaehtoiset sanovat.

Koska julkinen liikenne ei ulotu läheskään kaikkialle, suuri osa työssä käyvistä ihmisistä on riippuvaisia autoistaan. Minun kaupunginosani on esimerkiksi niin kaukana, että pääsen sinne tai sieltä pois vain jonkun kyydillä. Tai niin no, voisin tietenkin ottaa taksin, mutta kolme euroa tuntuu jo naurettavan kalliilta. Onneksi palvelusten pyytäminen on luonnollista tälle kulttuurille, kuskeja on helppo löytää.

Liikenteen kaoottisuutta lisää entisestään mielenosoitukset, jotka saattavat koska tahansa jumiuttaa kaupungin moneksi tunniksi. Pari päivää sitten protestoivat valtion koulujen opettajat, jotka eivät ole saaneet palkkaansa moneen kuukauteen. Sinänsä ihan ymmärrettävää että kiukuttaa. Tämänpäiväinen mielenosoitus taas sai alkunsa siitä, että hallitus päätti jonkin aikaa sitten nostaa laillisia minimipalkkoja ja suututti yksityisen sektorin työnantajat. Näilläkin mielenosoittajilla oli ihan mielekäs pointti: valtion pitäisi itse maksaa myöhässä olevat palkat ennen kuin se voi vaatia heiltä palkankorotuksia.

Ilman mielenosoituksiakin liikenneruuhkat ovat kaoottisia. Kuten tänään, kun paikallinen kamuni ja naapurini Sara lupasi viedä minut kotiin. Hän pääsi töistä viideltä, jonka jälkeen kävimme hakemassa kyytiin hänen äitinsä. Kotiin pääsin seitsemältä.

Paikalliset tuntuvat suhtautuvan kaikkeen tähän kaaokseen melkoisen rennosti. He hihittävät joka kerta, kun menen tyhmänä kysymään jonkun kadun nimeä. Ei sillä ole nimeä, mutta se on sen ja sen ostoskeskuksen takana! Liikenneruuhkissa he tekevät tottuneesti villejä läheltä-piti-ohituksia, tööttäilevät rikkoessaan väistämissääntöjä ja koukkailevat rennosti jalkakäytävien kautta. Ja jos jää jumiin ruuhkaan, aina voi pistää päälle autoradion. Kello kuuden liikenneruuhkien aikaan tuleva radio-ohjelma on Hondurasin kuunnelluin.

Katolinen talonvaltaus

Tämänhetkinen isäntäperheeni on yksin asuva nainen, 39-vuotias Suany. Suany on kiltti, vakava ja hillitty nainen, monen mielestä melkein minun vastakohtani – Suany itse sanoo, että minä olen luonteeltani paljon enemmän latino kuin hän. Niin kuin suurin osa hondurasilaisista, Suany on myös harras katolinen. Hän kantaa käsilaukussaan rukousnauhaa ja käy joka viikonloppu kirkossa.

Eilen kun saavuin kotiin, talo oli täynnä Suanyn ystäviä ja tuttuja. Naapuri oli tuonut lainaksi kymmeniä muovituoleja, ja keittiössä hääräsi joukko naisia kokkaamassa tortilloita ja riisipuurolta maistuvaa lämmintä juomaa. Olohuoneeseen oli rakennettu alttari, jolla paloi kynttilöitä ja suitsuke. Suany kertoi, että taloon oli tulossa peregrinos, pyhiinvaeltajia.

Seitsemältä ovikello soi, ja oven ulkopuolelta alkoi kuulua laulua. ”Olemme pyhiinvaeltajia, suotteko meille turvapaikan...” Pyhiinvaeltajat olivat joukko naisia, jotka kantoivat mukanaan suurta Neitsyt Mariaa ja Jeesus-lasta esittävää patsasta. Patsas laitettiin alttarille, ja koko talo kerääntyi rukoilemaan rukousnauhan kanssa. En tiedä kuinka monta kertaa Isä Meidän ja Ave Maria lausuttiin, mutta noin tunti siinä yhteensä meni.

Suanyn mukaan pyhiinvaeltajat liikkuvat kodeissa aina tammikuussa. Perinne muistuttaa joulun jälkeisistä raamatun tapahtumista: Herodes halusi tappaa kaikki alle viisivuotiaat poikalapset, joten Joosef ja Maria joutuivat piileskelemään. Pyhiinvaeltajia isännöivän talon kuuluu tarjota ruokaa kaikille, jotka tulevat paikalle. Tyypillisesti pyhiinvaeltajia isännöivän talon jäsenet kiertävät muina iltoina vastavuoroisesti muissa taloissa.

Suany kertoi menevänsä toiseen taloon vieraaksi huomenna, ja kysyi haluanko tulla. Perinne oli ihan mielenkiintoinen nähdä, mutta en taida ottaa sitä tavaksi.

Sotaisaa jalkapalloa

Latinalaisessa Amerikassa suhtaudutaan jalkapalloon suurella intohimolla. Varma tapa saada uusia ystäviä on ottaa puheeksi viimeiset jalkapallotulokset: jokaisella on niihin varmasti voimakas mielipide.

Eilen Honduras pelasi suurinta vihollistaan El Salvadoria vastaan Tegucigalpan stadionilla, ja menin paikallisten kamujeni Saran ja Carlosin kanssa katsomaan. 35 000 hengen stadion oli täynnä hondurasilaisia, joten meteli oli sen mukaista. El Salvadorin joukkueen tullessa kentälle koko katsomo messusi suurella paatoksella ”¡Culeros! ¡Culeros!” Pelaajille ja tuomareille huudettiin kilpaa ohjeita, ja jokainen Hondurasin saama rangaistus aiheutti vislausmyrskyn.

Hondurasin ja El Salvadorin maaottelut herättävät vielä paljon suurempia tunteita kuin Suomen ja Ruotsin väliset. Maat eivät ole vieläkään täysin unohtaneet vanhoja kaunoja, jotka kärjistyivät vuonna 1969 käytyyn neljäpäiväiseen sotaan – niin sanottuun Guerra de Fútbol:iin eli jalkapallosotaan.

Oikeasti sodalla ei ollut mitään tekemistä jalkapallon kanssa. Kyse oli pikemminkin 50- ja 60-lukujen talouskriisistä, joka pakotti noin 300 000 salvadorilaista siirtolaisiksi ja työnhakuun Hondurasiin. Hondurasilaisia salvadorilaisten valtaus kismitti, ja vuonna 1969 valtio alkoi palauttaa ilmeisen voimakkain ottein työluvattomia siirtolaisia takaisin El Salvadoriin.

Sattumalta samana vuonna El Salvador ja Honduras pelasivat vastakkain World Cupin karsinnoissa. San Salvadorissa pelatussa ottelussa salvadorilaiset fanit tuhosivat Hondurasin lipun ja tekivät pilkkaa Hondurasin kansallislaulusta. Hondurasin puolella taas salvadorilaiset saivat tuntea nahoissaan maanmiestensä pilkan. Tämä kaikki johti siihen, että El Salvadorin armeija hyökkäsi Hondurasiin ja valtasi yhden maan kaupungeista, johon Honduras vastasi ilmaiskuilla. Lähes kaikki noin 2000 kuollutta olivat hondurasilaisia siviilejä. Vaikka sota kesti vain neljä päivää, kiukku ei laantunut yhtä nopeasti – rauhansopimus allekirjoitettiin vasta vuonna 1980.

Kun Honduras eilisessä ottelussa lopulta teki ensimmäisen maalin El Salvadoria vastaan, katsomo räjähti. Joka puolella pöllysi sanomalehtisilppua ja pidimme Saran ja Carlosin kanssa toisistamme kiinni siltä varalta, että takana istuvat ihmiset päättäisivät rynniä kohti kenttää. Tällä kertaa niin ei onneksi käynyt.

Honduras voitti lopulta 2-0 ja katsomo valui tyytyväisenä kotiin.

Märät ihmiset

Gringa, huutaa joku kadulla. En jaksa kääntää päätä, kuulen sitä joka kadunkulmassa. Täällä jokaista ulkomaalaista pidetään jenkkinä, ja sana gringo ei ole aina mikään kohteliaisuus. Suhtautuminen on erilaista, kun sanon olevani eurooppalainen.

Hondurasissa näkyy selkeästi se, että maa on niin lähellä Yhdysvaltoja. Tegucigalpa on täynnä pohjoisamerikkalaisia pikaruokaketjuja ja joka ikisellä ihmisellä tuntuu olevan ainakin yksi sukulainen Yhdysvalloissa, useimmilla useampia. Rikkaat pääsevät maahan laillisesti, mutta suuri enemmistö matkustaa sinne laittomasti Guatemalan ja Meksikon läpi. Koska osa matkaa pitää kahlata rajajoen yli, näitä siirtolaisia on alettu kutsua märiksi ihmisiksi, los mojados.

Suhtautuminen märkiin ihmisiin on ristiriitaista. Toisaalta heitä katsotaan nenänvartta pitkin, ja esimerkiksi Hondurasin sisäministeri on syyttänyt heitä maan rikollisuuden kasvusta. Toisaalta Yhdysvalloissa asuvilla sukulaisilla ylpeillään ja siellä luvatta töitä tekevien siirtolaisten kotiin lähettämät rahat muodostavat Hondurasin suurimman tulonlähteen.

Tänään vietin koko päivän Tocontinin lentokentällä palautettujen siirtolaisten vastaanottokeskuksen vieraana. Keskus ottaa joka päivä vastaan lentokoneen, joka palauttaa Yhdysvaltojen viranomaisten kiinni saamia siirtolaisia takaisin Hondurasiin. Keskuksen johtaja esitteli minut ihmisille suomalaisena toimittajana, joka haluaisi kuulla heidän kantansa siihen, millaista siirtolaisten todellisuus on. Ihmiset suhtautuivat epäilevästi, ja kuulin jonkun sanovan ”muka suomalainen toimittaja, gringa se kuitenkin on.” Onneksi minulla oli lehdistökortti mukana.

Lopulta minun läsnäolostani tuli melkein ohjelmanumero. Ihmiset viittoivat puheenvuoroa ja miehet huutelivat kömpelöitä iskurepliikkejä muiden röhötellessä hyväksyvästi vieressä. Ihmisten tarinat saivat kuitenkin kaikki vakavoitumaan. Monelta oli jäänyt pieniä lapsia Yhdysvaltoihin, joidenkin koko suku oli siellä. Tarinat tekivät minuun syvän vaikutuksen. Sydämeen sattui ja teki mieli itkeä.

Tässä on koko juttu:
http://www.turunsanomat.fi/ulkomaat/?ts=1,3:1003:0:0,4:3:0:1:2009-02-01,104:3:590820,1:0:0:0:0:0:

Palautettujen lentokonetta vastassa olivat myös Hondurasin poliisi sekä Interpol. Haastattelujen jälkeen Interpolin kakkosjohtajaksi itsensä esitellyt tyyppi tuli kaveeraamaan ja antamaan käyntikorttinsa. ”Palveluksessanne, neiti.” Kyselin häneltä muutamia faktoja siirtolaisiin liittyen. Vastailtuaan hän tuli lähemmäksi ja kysyi onko minulla poikaystävää. Sinänsä kysymys ei enää yllätä, mutta Interpolilta en sentään sitä olisi odottanut. En pystynyt pidättämään naurua. ”Ja miksi ihmeessä herra haluaa tietää sen?” Mies hämmentyi. ”Siksi vaan, että Tegucigalpassa ei ole turvallista olla yksin...”

Joopa joo. Olisihan se varmasti turvallista olla Interpolin suojeluksessa. En kuitenkaan suostunut treffeille.

Pelon ilmapiiri

Jos joku tässä kaupungissa ahdistaa, se on vaarallisuus. Luulin jo tottuneeni siihen Ecuadorissa, mutta Tegucigalpassa elämä on vielä paljon, paljon rajoitetumpaa.  

Honduras on järjettömän vaarallinen maa, monesta syystä. Ensinnäkin tämä on Latinalaisen Amerikan neljänneksi köyhin ja alikehittynein maa Haitin, Nicaraguan ja Guatemalan jälkeen. Yli puolet maan väestöstä elää YK:n mukaan äärimmäisessä köyhyydessä. Honduras on myös yksi maailman korruptoituneimmista maista: poliitikot asuvat hillittömissä linnakkeissa maaseudun köyhien nähdessä nälkää.  

Toiseksi Hondurasin läpi kulkee valtavat määrät huumeita. Huumepoliisi on ilmeisen helppo lahjoa ja monet poliitikot ovat mukana bisneksessä.  

Kolmas syy ovat jengit eli marat, jotka syntyivät Yhdysvaltojen latinosiirtolaisten keskuudessa 80-luvulla ja hyppäsivät Keski-Amerikkaan 90-luvulla. Mara Salvatruchaa eli MS-13:a pidetään Amerikoiden vaarallisimpana jenginä, mutta sen kanssa kilpaileva M-18 ei jää kauaksi taakse. Hondurasissa kuolee väkivaltaisesti keskimäärin kahdeksan ihmistä päivässä ja noin 30 000 ihmisen uskotaan kuuluvan jengeihin. Luvut ovat hurjia, kun ottaa huomioon että maassa asuu vain noin seitsemän miljoonaa ihmistä. Jengit hallitsevat suurta osaa Tegucigalpasta vähän mafian tavoin.  

Saksan valtio päätti viime vuonna, että sen Hondurasiin lähettämät vapaaehtoiset eivät saa tulla edes käymään Tegucigalpassa. USA:n suurlähetystö taas luokittelee keskustan ja Comayagüelan kaupunginosat vain pikkuisen vähemmän vaarallisiksi kuin Bagdadin pimeät sivukadut.  

Tämä tarkoittaa vain sitä, että täällä ei voi elää niin kuin Suomessa. Täällä ei voi esimerkiksi vain avata ovea ja lähteä lenkille. Jos haluan juosta, minun on ensin otettava taksi turvalliselle alueelle, juostava siellä ja otettava taksi takaisin.  

Kun lähden töihin keskustaan, saan kyydin vain puoleenväliin matkaa, koska paikalliset kamuni eivät uskalla tulla keskustaan juuri ollenkaan. Loppumatkan kuljen bussilla tai kimppataksilla. Bussipysäkiltä taas kävelen aina kymmenen minuutin lenkin kiertotietä työpaikalle, koska suora reitti olisi liian vaarallinen. Kännykkä minulla on äänettömällä, ettei se vain alkaisi soimaan ja herättäisi huomiota. Kassissa minulla on feikkikukkaro, loput rahat pidän rintsikoiden toppauksissa. Enkä tietenkään koskaan voisi kuvitellakaan kantavani mukana kameraa, läppäriä tai luottokorttia.  

Yksi feikkikukkaro minulta jo ryöstettiin erään bussiterminaalin tungoksessa, mutta sitä ei lasketa koska kukaan ei uhannut minua. Oma vikani luultavasti, olin vähän liian varomaton.  

On vain pakko koettaa sopeutua. Ja asennoitua niin, että todennäköisesti jossain vaiheessa minut kuitenkin ryöstetään.

Tervetuloa Tegucigalpaan

Tämän blogin kirjoittaminen on alkanut vähän jähmeästi. Toisaalta nettiin on ollut vähän hankala päästä, toisaalta en ole juuri halunnutkaan viettää aikaa koneen ääressä. Tästäkin eteenpäin nettiin pääsy saattaa olla hankalaa, mutta koitan kirjoittaa tapahtumia muistiin ja päivitellä edes silloin tällöin.

Meksikon, El Salvadorin ja Hondurasin kiertelyn jälkeen olen vihdoin asettunut Hondurasin pääkaupunkiin Tegucigalpaan. Niin paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen kun lähdin Suomesta, että taidan aloittaa blogini vasta tapahtumista täällä Tegusissa. Eilen tapahtui jotain, joka kuvaa aika mainiosti tunnelmia uudessa kotikaupungissani.

Oli tyypillinen ilta Tegucigalpassa, olimme autossa matkalla jonnekin. Hondurasilainen Rocio oli ratissa ja etupenkillä istui unkarilainen vapaaehtoinen Luci, villi ja rääväsuinen tyttö joka tekee töitä katulasten kanssa. Liikennevalojen vaihtuessa punaisiksi autojen luokse parveili lapsia, jotka yrittivät tienata muutamia lempiroita pesemällä autojen tuulilaseja likaisilla rievuillaan.

Luci avasi auton ikkunan ja alkoi huudella lapsille tiukalla äänensävyllä. ”Jorge, tänne sieltä! David, mitä te teette täällä? Te lupasitte mennä lastenkotiin yöksi! Missä te oikein meinaatte nukkua tänään?” Noin kymmenvuotiaat pojat tulivat hämillään autolle kättelemään Lucia ja tarinoimaan selityksiä. Valheita, Luci sanoi meille englanniksi. Poikien silmät harhailivat sen näköisesti, että ihan selvin päin ei taidettu enää olla. Luci vain pudisteli päätään turhautuneena.

Tänään istuin Rocion kanssa juomassa kahvia, kun Luci soitti. ”Rocio, onko sulta ryöstetty läppäri viime aikoina?” Rocio ei myöntänyt. ”No tiedätkö onko joltain sunnäköiseltä ryöstetty läppäriä?” Liikennevalojen katulapset olivat tulleet takaisin lastenkotiin ja kertoneet Lucille, että viikkoa aikaisemmin he olivat ryöstäneet läppärin aivan Rocion näköiseltä tytöltä. Nyt kun pojat olivat nähneet, että Rocio on Lucin kaveri, he olisivat halunneet palauttaa sen.

Tavallaan jotenkin suloista, tavallaan ihan hirveän surullista.

Kerroin toiselle suomalaiselle vapaaehtoiselle Maaretille mitä oli tapahtunut, ja häntä nauratti. Maaret menetti läppärinsä kadulla sattuneessa ryöstössä vain muutama viikko sitten. ”Miksei Luci sanonut niille, että multa kyllä ryöstettiin läppäri. Mäkin voisin haluta sen takaisin.”

Tällaista siis uudessa kotikaupungissani. Tervetuloa minun maailmaani.