Kylässä maya-papittaren luona

Legendan mukaan mayakylä Gotas de Sangre, veripisarat, sai nimensä erään rakastuneen nuorenparin mukaan. Mayakylissä oli perinteisesti tapana naittaa lapset nuorina vanhempien valitsemille puolisoille, mutta tällä kertaa eräs nuorimies oli auttamattoman rakastunut erääseen naapurikylän tyttöön. Poika ryösti rakastettunsa ja kaksikko pakeni yhdessä vuorille. Kun kylien väki tuli vuorille etsimään kaksikkoa, he löysivät vain veripisaroita. Jaguaari oli syönyt rakastavaiset.

Nykyään vanhemmat eivät enää pakota lapsiaan naimisiin valitsemiensa puolisojen kanssa, ja jaguaaritkin ovat aikaa sitten hävinneet kylän läheltä, mutta tietyt perinteet istuvat edelleen tiukassa. Ei mene kauaa huomata, että tässä pikkukylässä machoilu on vieläkin syvempään juurtunutta kuin alkuperäiskansojen parissa yleensä. Kuskini Edin puhuessa kylän miesten kanssa naiset seisovat taustalla eivätkä hiiskahda sanaakaan. Jo matkalla Tegucigalpasta duunikaverini Alex oli valistanut minua, että maya chortí-naisiin on lähestulkoon mahdotonta saada kontaktia, mutta minä en halua uskoa ennen kuin olen yrittänyt itse. Hienovaraisesti ehdotan Edille, että voisin kierrellä vähän aikaa yksin.

Vaeltelen rauhallisessa pikkukylässä ja yritän hymyillä vastaantuleville naisille. Useimmat kuitenkin väistävät katsetta ja tihentävät askeleitaan. Olen jo luovuttamassa, kun näen erään talon pihalla ensimmäisen naisen, joka katsoo minua suoraan silmiin ja hymyilee. ”Buenos días”, aloitan varovaisesti. Muutama ystävällinen sana, ja kohta doña Francisca jo opettaa minua paahtamaan kahvipapuja. ”Me mayat teemme kahvia myös maissista”, doña Francisca kertoo. ”Tai siis kahvin tapaista juomaa, jos tarkkoja ollaan.”

Kuuntelen haltioituneena doña Franciscan tarinoita. Hän kertoo minulle muun muassa, miten kuunkierto vaikuttaa maya chortís –kansan elämään. Kaikki maanviljelyä koskevat toimet päätetään kuun asennon mukaan, ja jopa hiustenleikkuu. Perinteen mukaan hiukset saa leikata vain uudenkuun aikaan – jos ne leikkaa kuun ollessa täysi, ne muuttuvat hopeanharmaiksi ja tönköiksi ja tipahtavat päästä. En ole muuten hirveän monella vanhuksella näissä kylissä nähnyt harmaita hiuksia.

Doña Francisca kertoo minulle myös maya-seremoniasta, jonka avulla voi muun muassa pyytää voimia, puhtautta tai ratkaisua johonkin ongelmaan. Seremoniassa maya-pappi tekee pyhään maahan ringin sokerista, sytyttää sen keskelle nuotion, ja pyytää tämän nuotion avulla neuvoja äiti maalta sekä neljältä pyhältä elementiltä eli ajaulta: vedeltä, tuulelta, auringonnousulta ja yöltä. Seremonia suoritetaan myös joka vuosi mayojen uutena vuotena eli 22. helmikuuta. Mayojen kalenteri siis koostuu 18:sta kuukaudesta, joissa jokaisessa on 20 päivää.

Mayoilla on muuten myös oma horoskooppijärjestelmänsä, joka koostuu 13:sta horoskooppimerkistä. Minun merkkini on ajpuu, joka väittää minun olevan luonteeltani ystävällinen, romanttinen, haaveileva ja rohkea matkailija. Ammatiksi minulle sopisi journalisti, kirjailija, valokuvaaja, suunnittelija tai taiteilija – ja tämä siis lukee myös horoskooppikirjoissa. Jännä juttu.

Kuskini Edi on jo tulossa etsimään minua, kun doña Francisca vielä kaivaa yksinkertaisen keittiönsä uumenista pullollisen sameaa nestettä. Hän katsoo minua virnistäen kuin salaliittolaista ja kaataa minulle pienen lasillisen. ”Tämä on isoäidin isoäidin resepti”, hän selostaa. Hengitystä pidättäen kaadan voimakkaan maissiviinan, chichan, sisääni. ”Mielenkiintoista”, totean mausta ja yritän hymyillä urhoollisesti.

Matkalla takaisin toimistolle pohdin ääneen Edille, mahtavatko kaikki kyläläiset tuntea perinteensä yhtä hyvin. ”Ai, eikö hän kertonut sinulle?” Edi katsoo minua hämmästyneenä. ”Doña Francisca on kylän hengellinen opas, maya-papitar.”

Raunioiden perilliset

Mopo pomppii mielenvikaista vauhtia ylös jyrkkää metsäpolkua, ja yritän rystyset valkoisina pitää tarakasta kiinni. Kuskini Edi kyllä tuntee nämä polut, hän on työskennellyt maya chortís –kansan kanssa jo pari vuotta, mutta ajotyylistä päätellen hän on tottunut kulkemaan niitä yksin. Olen jo maitohapoilla ja melkein epätoivon partaalla, kun Edi viimein ilmoittaa meidän saapuneen perille.

Nousen helpottuneena mopon selästä ja katson ympärilleni. Kylässä ei ole sähköjä ja useiden saviseinäisten kotien katot on tehty oljesta. ”Osa taloista on saanut jo paremmat katot”, Edi esittelee. ”Olkikatot ovat vaarallisia kesällä, koska ne syttyvät niin helposti tuleen.”

Lauma pieniä lapsia kurkistelee uteliaana yhden majan seinän takaa, mutta juoksee vauhdilla karkuun kun sanon hymyillen hola. Tyypillistä, ajattelen. Hondurasin alkuperäiskansat eroavat valtaväestöstä paitsi köyhyyden, myös asenteen perusteella. Siinä missä ladinot ovat rajusti yleistäen kovaäänisiä, itsevarmoja ja iloisen korruptoituneita, alkuperäisväestön asennetta kuvaa parhaiten varautuneisuus, pelokkuus ja nöyryys. Kun ladino-lapset poseeraavat kameralle kuin parhaatkin pikkumannekiinit, mayojen, lencojen, pechien, nahuojen ja tolupanien lapset juoksevat kauhuissaan karkuun ilman hymyn häivääkään. Vie aina jonkin aikaa, ennen kuin he ymmärtävät, etten blondeista hiuksistani huolimatta ole kummitus.

Duunikaverini Alex on jäänyt Copán Ruinas –kylän keskustaan tekemään haastatteluja eri lähialueen kylistä saapuneista ihmisistä, ja minun duunikseni jäi kiertää alueen kyliä ja dokumentoida niiden olosuhteita. Sinänsä minun ei pitäisi olla yllättynyt näkemästäni köyhyydestä, sen verran tyypillistä se alkuperäiskansoille on. Tällä kertaa olen kuitenkin järkyttynyt.

Maalattioita, proteiinin puutteesta pömpöttäviä mahoja, nälkäkuoleman partaalla kituvia koiria... En tiedä mitä odotin, mutta en ainakaan tätä: äärimmäistä köyhyyttä vain muutaman kilometrin päässä Hondurasin tärkeimmästä turistikohteesta, Copánin mayaraunioista, joka tuottaa valtiolle miljoonia ja taas miljoonia joka vuosi.

Raadollisinta on se, että nämä ihmiset ovat Copánin rakentajien jälkeläisiä. Silti he eivät saa raunioiden lipputuloista penniäkään. Ahdistaa kun ajattelen, että useimmat Copánissa käyvät turistit eivät koskaan edes kuule tästä todellisuudesta. He maksavat lipputulot korruptoituneelle valtiolle ja kuuntelevat haltioituneina ladino-oppaiden selostusta mayojen yhteiskunnasta, kun samaan aikaan oikeat mayat yrittävät saada yksinkertaisilta viljelmiltään irti tarpeeksi maissia ja papuja perheelleen.

Haluaisin auttaa näitä ihmisiä. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa saada ohjattua tänne edes muutamia turistidollareita – moni länsimaalainen saattaisi maksaa esimerkiksi tilaisuudesta oppia tekemään kahvia ”aitojen” mayojen opastuksella. Toteutuksenkaan ei luulisi olevan mahdotonta. Suurimmaksi kulmakiveksi muodostuisi varmaan englanninkieli, mutta reissut voisi yrittää organisoida yhteistyössä jonkun eettisen matkanjärjestäjän kanssa.

Minulla on kuitenkin enää pari viikkoa aikaa. Ensimmäistä kertaa koen todellista turhautumista siitä, että aika täällä loppuu kesken.

Järisee

Viime yönä säpsähdin pari kertaa hereille, mikä on outoa, koska yleensä nukun kuin kivi. Tai siis tukki, nukkua kuin kivi ei taida olla suomenkielinen sanonta. No joka tapauksessa, vasta kun menin aamulla keittiöön, tajusin mikä minut oli herättänyt. Silmät pyöreinä katsoimme taloudenhoitaja Merin kanssa aamun uutisia: kaatuneita taloja, kadonneita ihmisiä, jokeen romahtanut valtava silta...

Hondurasia oli ravistellut voimakas maanjäristys, tarkemmin sanottuna 7,1 Richterin asteikolla, mikä on varsin omituista. Maanjäristykset eivät nimittäin ole Hondurasin juttu. Edellinen järistys koettiin täällä noin kymmenen vuotta sitten, ja sitä ennen tilastoissa ei ole mainintoja mistään merkittävistä maanjäristyksistä lähes sataan vuoteen. Jopa vapaaehtoisjärjestöni mainosti valmennusleirillä, että täällä ei niitä tarvitse pelätä.

Ehkä juuri siksi koko maa onkin aika sekaisin. Saapuessani duuniin nettiyhteydet eivät toimineet – myöhemmin kuulin, että ne olivat katki koko maassa. Päivän palaverit oli peruttu ja duunikaverini kohisivat kilpaa mahdollisista jälkijäristyksistä. Osa porukasta oli liimautunut telkkarihuoneeseen katsomaan Frente a Frente –ohjelmaa, paikallista versiota Huomenta Suomesta. ”Neljä kuollut ja uhriluvun pelätään nousevan”, telkkaritoimittaja raportoi. ”Järistys tuntui Kolumbiassa ja Miamissa asti.”

Duunikavereitani Alexia ja Matiasta jännitti kaikkein eniten se, pääsemmekö perille Copán Ruinasille, jonne olimme lähdössä duuniressulle Maya Chortís – kansan luo. Jännää tosiaan. Jumiin jonnekin valtatielle jääminen ei olisi kivaa.

Onneksi uhriluku jäi lopulta kuuteen ja sairaalaankin joutui vain muutamia kymmeniä ihmisiä. Taloja, siltoja, kouluja ja kirkkoja romahti jonkin verran, jopa Guatemalassa ja Belizessä asti, mutta vahingot jäivät silti paljon pelättyä pienemmiksi. Ja mekin pääsimme perille Copániin asti – myöhässä tosin, koska Pohjois-Hondurasin tierikkojen takia liikenne ruuhkaantui koko maassa.

Kun nettiyhteydet saatiin seuraavana päivänä jälleen toimimaan, menin vilkaisemaan sähköpostini. Suomen kunniakonsulaatista haluttiin kohteliaasti tietää olenko elossa ja muuten kunnossa. Ihan mukavaa, että tarkistivat. Vapaaehtoisjärjestöltä taas tuli ”kiireinen” viesti kissankokoisten kirjaimien ja huutomerkkien saattelemana. ”Ohjeistus – mitä tehdä maanjäristyksen aikana”, viestissä luki. Sinänsä ohjeistus oli varsin järkevä ja yksityiskohtainen. Hondurasilaiseen tyyliin se tuli vain pikkuisen myöhässä.

Kohteliaisuutta muka

Välillä tämä yhteiskunta saa minut kiehumaan. Useimmiten syynä on joko machoilu, epäoikeudenmukaisuus tai tehottomuus.

Tällä hetkellä olen kiukkuinen tuon kolmannen syyn takia. Vaikka duunikaverini osaavat olla suunnattoman sydämellisiä, välillä heidän toiminnassaan ei näin suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna ole päätä eikä häntää. Tänään esimerkiksi siirtyi eräs pitkään suunniteltu reissu, koska kuljetuksen järjestämisestä vastuussa ollut duunikaveri oli tyypilliseen tyyliin jättänyt auton varaamisen viimeiseen päivään. Koko kalenterini meni uusiksi, ja missaan vapaaehtoiskavereideni Lucin ja Federican läksiäiset, mutta kenelle voisin kiukutella?

Pahimmalta tuntuu ehkä se, että duunikaverini eivät ollenkaan ymmärtäneet, miksi vaikutan niin ärsyyntyneeltä. Suunnitelmien muuttuminen päivän varoitusajallahan on ihan normaalia. Maassa maan tavalla, yritän hokea itselleni, ja puren hammasta.

Nämä ajatukset pyörivät mielessäni, kun kävelen kohti lounasravintolaa. Yhtäkkiä kuulen vierestäni kuiskauksia. ”Bonita, bonita”, joku suhahtelee matalalla äänellä. ”Kaunis, kaunis, tule tänne muru.” Vaistomainen reaktioni on kävellä pää pystyssä eteenpäin ja esittää, etten kuullut koko huutelua. Se on se reaktio, jota hondurasilainen yhteiskunta naisilta odottaa. Miehet saavat leikkiä machoja ja naureskella perään, kun taas naisten oletetaan jättävän huutelut ja huutelijat omaan arvoonsa. Naisen ei kuulu sanoa vastaan tai edes huomioida millään tavalla epäkunnioittavaa käytöstä, se ei ole hienolle naiselle soveliasta.

Nyt minua kuitenkin kiukuttaa jo valmiiksi, ja mokoma röyhkeä suhahtelu ärsyttää vielä tavallistakin enemmän. Hetken mielijohteesta käännähdän ympäri ja kävelen takaisin huutelijoiden luo. Edessäni seisoo kolme noin viisikymppistä miestä kauluspaidoissa ja kravateissa, ilmeisesti lounastauolla toimistoltaan. ”Hyvää päivää”, sanon iloisesti hymyillen. ”Teillä oli ilmeisesti asiaa minulle.”

Pienen hetken ajan miehet näyttävät hämmentyneiltä odottamattoman käänteen takia, mutta porukan tuki tuntuu antavan heille itsevarmuutta. ”Mitä tuollainen muru täällä yksin kävelee”, yksi heistä kysyy imelästi ja katsoo minua päästä varpaisiin. Vereni kiehuu, mutta jatkan kohteliaasti hymyillen. ”Teillä ei ilmeisesti ole tyttäriä, eikö totta?” Miehet kurtistavat kulmiaan. On heillä itse asiassa tyttäriä, miten niin? ”Miltä teistä tuntuisi, jos teidänlaisenne miehet huutelisivat teidän tyttärillenne tuolla tavalla? Eikö teitä yhtään häiritsisi moinen kunnioituksen puute?”

Kadulla hedelmiä myyvät naiset ovat keskeyttäneet juttelunsa ja seuraavat nyt avoimen kiinnostuneina tilannetta. Muutama kadunkulkijakin on pysähtynyt katsomaan. Miehet sen sijaan tuntuvat menettävän tilanteen hallinnan täysin. Tämä on varmaan ensimmäinen kerta viisikymppisten elämässä, kun he joutuvat puolustamaan käytöstään. ”Ai anteeksi neiti”, yksi heistä saa sanotuksi. ”Ei se mitään”, sanon edelleen ystävällisesti hymyillen, ”kiitos kun ymmärsitte pyytää anteeksi.”

Miehet eivät tunnu keksivän enää mitään sanottavaa, joten käännyn kannoillani ja lähden jatkamaan kohti lounasravintolaa. Katumyyjät nostavat minulle virnistäen peukkujaan ja tulen väkisinkin paremmalle tuulelle.

Laiton kansanäänestys

Ok, nyt tulee politiikkaa. Jos nyt ajattelet lopettaa lukemisen, odota kuitenkin hetki. Hondurasin sisäpolitiikka kun on aika värikästä. Oletko esimerkiksi kuullut laittomista kansanäänestyksistä?

Jo jonkin aikaa Hondurasissa on kohistu presidentti Manuel Zelaya Rosalesin eli ”Melin” tähän asti suurimmasta ideasta. Presidentti haluaa järjestää marraskuun vaalien yhteydessä kansanäänestyksen maan perustuslain muuttamista varten, tai tarkemmin sanottuna uuden perustuslakityöryhmän perustamista varten. Suuntaa-antava äänestys tämän cuarta urnan eli neljännen uurnan järjestämisestä ollaan järjestämässä kesäkuun lopussa.

Suuri enemmistö kansasta tuntuu olevan sitä mieltä, että perustuslaki tarvitsee kuin tarvitseekin kipeästi uudistamista. Tällä hetkellä laki antaa ulkomaalaisille toimijoille ihan liikaa valtaa Hondurasin valtion yli. Kanadalaiset kaivosyhtiöt saavat rauhassa riistää Hondurasin luonnonvaroja ilman, että perustuslaki antaa valtiolle oikeuksia puuttua asiaan. Ulkomaalaisten pikaruokaketjujen ei tarvitse maksaa veroja, mikä ajaa hondurasilaiset pikkuravintolat epäreiluun kilpailuasemaan ja usein konkurssiin. Monet kansainväliset sopimukset ovat vahvemmassa asemassa kuin maan omat lait, ja kansa on suurelta osin täysin ulkopuolella kaikesta päätöksenteosta. Cuarta urna onkin saanut valtavan tuen erityisesti maan köyhän enemmistön keskuudessa.

Perustuslakimuutosta kuitenkin vastustetaan vähintään yhtä voimakkaasti kuin kannatetaankin. Sitä vastustavat media, katolinen kirkko sekä koko maan pieni rikas vähemmistö. Sinänsä ihan ymmärrettävää: miksi muuttaa järjestelmää, joka on itselle suosiollinen? Yksi eliitin huolenaiheista on kuitenkin ihan todellinen. Perustuslakivaliokunta saattaa keksiä muuttaa myös sitä artiklaa, joka kieltää presidentin uudelleenvalinnan toiselle kaudelle. Monet näkevät Melissä suuruudenhullun populistin, joka haluaa pysyä vallassa vähän Venezuelan Hugo Chavezin tapaan.

Viimeisin ase, jolla eliitti on käynyt kansanäänestystä vastaan, ovat korkeimman oikeuden tuomarit. Rikas vähemmistö on nimittäin keksinyt, että koko kansanäänestys on laiton! Ja totta se on, perustuslain mukaan seitsemää sen yhteensä 372:sta artiklasta ei saa muuttaa, ei edes kansanäänestyksellä. Juuri nämä seitsemän ovat tietenkin avainasemassa. Ainoa tapa muuttaa näitä artikloita olisi perustuslain mukaan kapina, mutta tätä mahdollisuutta yksikään osapuoli ei ole halunnut edes sanoa ääneen, mikä sinänsä on ihan ymmärrettävää. Huh huh, varsinainen demokratia tämäkin.

Koska koko sotku on sen verran monimutkainen, meillä järjestettiin siitä tänään duunissa koulutus. CIPRODEH:n edustajina meidän ei kuulemma pidä olla avoimesti niin cuarta urnaa vastaan kuin sen puolestakaan, mutta meidän tulee kannustaa kriittistä ajattelua ja auttaa kansaa näkemään kiistan kaikki puolet. Aamulla alkanut koulutus venyi kiihkeiden mielipiteiden takia pitkälle iltapäivään, mutta oli yksi mielenkiintoisimmista koulutuksistani tähän asti.

”Mel ei olisi ehdottanut tuollaista, ellei hänellä olisi voimakkaita tukijoita”, sanoi yksi duunikavereistani. ”Media on häntä vastaan, kirkko on häntä vastaan ja kaikki rikkaat tuntuvat olevan häntä vastaan, mutta jonkun on häntä pakko tukea. Jäljelle jää vain armeija.” Presidentti tuntuu tosiaan liittoutuneen armeijan kanssa. Viime aikoina Melillä on ollut harvinaisen paljon yksityisillallisia armeijan korkeimman johdon kanssa. ”Minua pelottaa se, että Mel puhuu armeijalle niin patrioottisesti: että on armeijan velvollisuus tukea kansanäänestyksen toteutumista ja siten puolustaa demokratiaa”, toinen duunikaveri sanoi.

Koulutusta vetäneen intellektuellin mukaan on kuin onkin hyvin mahdollista, että kansanäänestys saa aikaan levottomuuksia, jotka armeija osaltaan yrittää tukahduttaa. Hänen mukaansa on jopa todennäköistä, että armeija ja poliisi kontrolloivat kansanäänestyksen jälkeen maata paljon tiukemmalla otteella. ”Mutta kumpi on toivottavampaa: jatkaa tämän saman järjestelmän kanssa, vai ottaa riski?”

Kummastusta duunikavereideni keskuudessa aiheuttaa myös se, että Yhdysvaltojen suurlähetystö on ollut asiasta niin hiljaa. Kouluttajaa tämä ei ihmetytä. ”Latinalaisessa Amerikassa etenee vasemmistolainen aalto, jota edes Yhdysvallat eivät voi pysäyttää yhtä sormea nostamalla”, kouluttaja sanoi. Venezuelan Chavez, Ecuadorin Correa ja Bolivian Morales kuuluvat aallon radikaaleimpiin, mutta lievempiäkin esimerkkejä on paljon. Ja niin paljon kuin Chavezia haukutaankin, hän on viimeisen kuuden vuoden aikana onnistunut paitsi kasvattamaan Venezuelan taloutta lähes sata prosenttia, myös vähentämään huomattavasti maan köyhyyttä. Meliä ei voi varsinaisesti laskea vasemmistolaiseksi, mutta monet hänen ehdottamansa muutokset kuuluvat tähän samaan sarjaan, joten ei kai ole mikään ihme, että ne ovat kansan suosiossa.

Pitää toivoa, ettei kansanäänestys cuarta urnasta sekoita maata ihan täysin juuri, kun siskoni Noora ja kaverini Jenni ovat kylässä. Hondurasilainen setäni Oscar maalaili jo monenlaisia uhkakuvia, kuten ulkonaliikkumiskieltoa tietyn kellonajan jälkeen. No, tuskinpa moiset meitä hirveästi sademetsässä häiritsevät.

Aurinkoinen paikka hämärille ihmisille

Bambukattoisen baarin tuolit on maalattu punaisiksi, keltaisiksi ja vihreiksi, ja kaiuttimista soi Karibian reggae. Leveähymyisen rastapäisen tarjoilijan selässä lukee ylpeästi ”black roots”. Toinen tarjoilija tarjoaa avoimesti tiskin yli kaverilleen muovipussista marihuanaa. Kaverin alkaessa kääriä sätkää tämän selän taakse hiipii uusi rastapää ja tarttuu tätä olkapäästä. ”Poliisi, poliisi”, rastapää huutaa muka vihaisena ja nauraa sitten makeasti röhönaurua.

Olen tullut Puerto Viejon rantakylään lähelle Costa Rican Panaman rajaa yksin. Ei mene kuitenkaan kauaa, kun minulla on rastapäisiä juttukavereita. Yksi vääntää minulle palmunlehdistä lahjaksi heinäsirkan ja toinen haluaa tietää, matkustanko poikaystäväni kanssa. Jaksan höpöttää heidän kanssaan siihen asti, että olen juonut sitruunamehuni loppuun, ja jatkan sitten matkaa.

Pikkukylän ainoan kadun kulmassa pieni, voittoa tavoittelematon ekologinen yhdistys mainostaa halpoja päiväretkiä läheiseen alkuperäiskansojen reservaattiin. Tiskin takana leveä tummaihoinen nainen on selkeästi jo nauttinut iltapäivän ensimmäisen annoksen hassutupakkaa. ”Mitä sä halusitkaan tietää”, hän kysyy kolmannen kerran silmäluomien lurpsottaessa, kun kyselen reissujen hintoja. Sitten hän alkaa leperrellä lastenvaunuissa istuvalle pikkutytölle vähän englantia muistuttavalla kreolikielellään.

Vähän niin kuin Hondurasin garífunat, täälläkin afrikkalaisten orjien jälkeläiset ovat luoneet itselleen oman omaleimaisen kulttuurin, joka poikkeaa täysin muusta Costa Ricasta. Mustan kulttuurin piti pitkään eristyksissä myös rasismi: Karibian rannikon banaaniplantaaseilla ja rautateillä rehkivät mustat saivat matkustaa muuhun maahan vasta 1940-luvulla. Puerto Viejoon ei toisaalta mennyt edes tietä.

Nykyään Puerto Viejo on Costa Rican hippi- ja surffarikeskittymä. Täältä puuttuvat Tyynenmeren rannikon luksushotellit ja amerikkalaiset pikaruokaketjut, ja hyvä niin. Elämänmeno on rentoa, kenelläkään ei ole kiirettä mihinkään ja paikalliset tunnistavat sinut parin päivän päästä. Kehitys näkyy silti joka puolella. Monet matkailumajat toimivat aurinkoenergialla ja monet ravintolat mainostavat orgaanista kasvisruokaa. Osa alueen orgaanisista tiloista on mennyt jopa niin pitkälle, että ne sallivat asiakkailleen vain biologisesti hajoavien shampoiden käytön.

”Ja yleensä täällä on myös hyvät aallot”, toteaa englantilainen surffari Rick, kun istumme rannalle syömään grillattua kalaa. ”Nyt on ihmeen tyyntä.” No, sukeltajat ovat tyytyväisiä. Silloin, kun aallot ovat pieniä, näkyvyys sukelluskohteissa on parempi.

Loppuillasta istumme Rickin rannalle pystyttämän teltan ulkopuolella ja juttelemme mukavia ympärille kerääntyvien rastapäiden kanssa. Lähellä rantaa pienen bambubaarin mainoskyltissä lukee ”Sunny place for shady people”, aurinkoinen paikka hämärille ihmisille. Hymyilen ja kaivan kamerani esiin. Lause kuvaa niin hyvin koko Puerto Viejoa.

Sohvasurffausta Costa Ricassa

”Tunnistat mut viininpunaisesta paidasta ja surffishortseita”, kertoo Juanca, kun soitan hänelle San Joén keskuspuiston yleisöpuhelimesta. Hetken päästä hän saapuu paikalle leveän hymyn kanssa ja nappaa rinkkani selkäänsä. ”Käydään ensin nopeasti mun työpajalla. Kerroinko mä jo, että mä olen kuvanveistäjä?”

Osa teistä tunteekin jo sohvasurffauksen. Niille teistä, jotka eivät ole kuulleetkaan siitä, idea on yksinkertainen: netissä toimiva yhteisö, jonka jäsenet majoittavat ilmaiseksi toisia jäseniä ympäri maailman. Tätä kirjoittaessani couchsurfing.com:ssa on 1 145 307 jäsentä 231 maassa. Koska lähdin Costa Ricaan uusimaan viisumiani yksin, lähetin huvin vuoksi pari sohvasurffauspyyntöä ympäri maata, ja molemmat tärppäsivät.

Ensimmäinen majoittajani oli 27-vuotias Juan Carlos eli Juanca, puoliksi perulainen ja puoliksi costaricalainen taiteilija San Josésta. Koska olin Juancan ensimmäinen sohvasurffaaja, häntä oli kuulemma jännittänyt tapaamiseni niin paljon, että hänellä oli ollut vaikeuksia saada unta. Pian me kuitenkin höpötimme kuin vanhat kaverukset. Päädyimme kiertämään Juancan yliopistoa ja sitten sitä ympäröiviä baareja. Vaelsimme ympäri San Josén pimeitä katuja, arvostelimme sen graffiteja ja taputimme mukana, kun paikallinen katusoittaja halusi soittaa minulle serenadin. Aamulla Juanca kokkasi minulle aamupalaa ja saattoi minut sitten bussille.

Toinen majoittajani löytyi Cahuitasta, Karibian rannikolta läheltä Panaman rajaa. Kaukana kaikesta hälinästä, viidakon ja palmujen reunustaman hiekkarannan välissä, asuu 26-vuotias alun perin Jenkeistä muuttanut Clayton ja viljelee orgaanista hedelmäfarmiaan. ”Onko sulla nälkä”, hän kysyi ensimmäiseksi, kun pöllähdin paikalle rinkkani kanssa. Taskulampun valossa, viidakon eläinten metelöidessä taustalla, kaivoimme ylös yuca-puun eli suomeksi maniokin juuria ja napsimme villin korianterin lehtiä. Elämäni ensimmäisessä maniokkipiirakassa ei ollut mitään kaupasta ostettua.

Seuraavat pari päivää jeesasin Claytonia hänen tilallaan. Raivasimme polkua viidakkoon viidakkoveisten kanssa, keräsimme palmunlehtiä kokkomateriaaliksi ja huutelimme takaisin puissa möliseville apinoille. Opin, että tropiikissa ei ole pakko kantaa mukana vesipulloa: sen kun hutkaisee viidakkoveitsen kanssa auki kookospähkinän. Claytonin mukaan kookospähkinöiden neste on täynnä elektrolyyttejä ja mineraaleja. Luonnon omaa urheilujuomaa siis.

Iltapäivällä viidakon kuumuus kävi sietämättömäksi, joten lähdimme uittamaan Claytonin koiraa – joskin sitä näyttivät kiinnostavan enemmän rannalla juoksevat ravut. Sieltä ajoimme Claytonin rämisevän jeepin kanssa naapuritilalle ostamaan kaakaopapuja. Kun ne laittaa uuniin, ne poksuvat kuin popcornit. Sitten ne voi kuoria, mäiskiä rikki puuvillapussissa ja paistaa pannulla ruokosokerin kanssa. Jos tekee mieli hienostella, sekaan voi heittää esimerkiksi kookosta, appelsiinia tai vaniljaa. Lopuksi lusikoimme massan jääpalamuotteihin ja laitoimme jääkaappiin jähmettymään. Tadaa – täysin lisäaineetonta suklaata!

Ei sohvasurffaus varmaan kaikille sovi. Kun olen kylässä jonkun luona, minun on elettävä hänen elämäntapaansa ja aikataulujaan kunnioittaen. Ihan erilainen tyyli reissata siis, kuin piña coladojen kittaaminen hotellin baarissa aamun pikkutunneille. Jollekin voisi olla vaikeaa myös olla pitkiä aikoja sosiaalinen täysin ventovieraan ihmisen kanssa. Minä olen sohvasurffauksen avulla kuitenkin saanut kokemuksia, joita en voisi koskaan saada perinteisesti hotelleissa majailemalla. Ja vaikka kaikkien sohvasurffaajien kanssa ei synkkaisikaan yhtä hyvin, osasta olen saanut elinikäisiä ystäviä.

Lähdin Claytonin luota rinkassani iso pussillinen tuoreita kaakaopapuja. Yritän saada salakuljetettua ne Hondurasiin, jotta voin tehdä isäntäperheelleni tuliaisiksi suklaata. Suomeen asti en varmaan saa niitä riittämään, harmi kyllä. Ellen sitten löydä jostain matkan varrelta lisää.

Mietteitä hipeistä ja blondeista

Istun San Josén keskustassa Costa Ricassa cappuccinolla ja katselen ohikulkevia ihmisiä. Elämän pieniä suuria nautintoja nämä katukahvilat, ajattelen. Tegucigalpassa tämä ei olisi mahdollista, siellä moniin kahviloihin mennessä pitää soittaa ovikelloa ja odottaa, että vartija tulee päästämään sisään rautaportin taakse. Pakollinen viisuminuusimisreissu Costa Ricaan on mukava hengähdystauko Hondurasin villistä lännestä.

Olen parkkeerannut rinkkani kumolleen pienen pyöreän pöytäni viereen, mikä tuntuu jotenkin riitelevän tämän hienon hotellin aulakahvilan tunnelman kanssa. Tarjoilijoita on liian paljon ja asiakaskunta tuntuu koostuvan San Josén kauniista ja rohkeista. Naisilla on korkeat stilettikorot ja miehillä varaa maksaa kalliit lounaat. Viereisessä pöydässä Karibian tummaihoinen nuori kaunotar pyyhkii nenäliinalla noin kuusikymppisen valkoihoisen sugar daddynsä sormea. Myöhemmin kuulen paikallisilta, että tällaiset namusedät ovat yleinen näky Costa Ricassa.

Tilaan vielä lasin vettä hillityn kohteliaalta miestarjoilijalta, joka yrittää itsepintaisesti puhua minulle englantia. Pikkuisen kyllä huvittaa. Olen minäkin yksi sosiaalinen kameleontti. Vasta pari päivää sitten istuin La Ceiban rantakaupungissa Hondurasissa keskellä katua ja join lämmintä olutta muovituopista korunsa kadulle levittäneiden hippien kanssa. Nyt juon capuccinoa, joka maksaa lähes yhtä paljon kuin näiden hippien koko päiväbudjetti. Minulla on edelleen rantasandaalit, hippihame ja ranteet täynnä koruja, mutta kukaan tässä luksuskahvilassa ei katso minua oudoksuen. Blondi tukka takaa minulle tasa-arvoisen kohtelun paikoissa, joissa paikalliset rastakaverini saisivat osakseen vähintäänkin nenien nyrpistelyä.

Toisaalta länsimaalainen ulkonäköni tarkoittaa myös sitä, etten koskaan pysty täysin tulemaan osaksi minkään tämän yhteiskunnan kerrosta. Vaikka asuisin täällä kymmenen vuotta tai värjäisin tukkani mustaksi, tulen aina olemaan se gringa, jolla on dollareita. Tai se gringa, jolla on varaa matkustella, ja se gringa, joka saa viisumin maahan kuin maahan niin helposti että hupsista vaan.

Tuo ero on pysyvä kuilu Tegucigalpassa asuvien vapaaehtoiskavereideni ja heidän paikallisten hippipoikaystäviensä välillä. Vaikka nämä expat-tyttöset kuinka ottaisivat tatuointeja, täyttäisivät ranteensa kavereiden punomilla koruilla ja liftailisivat poitsujensa kanssa paikasta toiseen, he tulevat aina olemaan etuoikeutettuja länsimaalaisia. Näille tytöille paikallisten hippipoikien elämä on jotain boheemia ja jännittävää, jotain mitä on hauska leikkiä jonkin aikaa – ei jotain köyhien lähtökohtien sanelemaa. Näillä tytöillä on myös aina mahdollisuus poispääsyyn. Kun vapaaehtoisvuosi päättyy, tai kun hippeily alkaa kyllästyttää, voi aina palata Eurooppaan ”järkevän elämän” pariin.

Erään saksalaisen vapaaehtoisen hondurasilainen poikaystävä kävi paikallisen kaverinsa kanssa keskustelun, josta ystäväni Maaret vahingossa kuuli osan. ”En ole koskaan ennen tuntenut itseäni köyhäksi, mutta Johannan kanssa tunnen”, poika valitti. ”Älä viitsi, tuo on ylpeyttä”, oli kaveri Maaretin mukaan kommentoinut, mutta melko ponnettomasti. En usko, että Johanna on tietoisesti leveillyt elintasollaan, mutta tottahan se on, että meistä kukaan ei ole kokenut köyhyyttä.

Eräs naiivi vapaaehtoistyttö taas selitti ihastuneena, kuinka eräs Jorge jaksaakin aina olla niin hymyilevä ja nauravainen. Tytölle ei ole tainnut tulla mieleenkään, että pojan iloisuus johtuu usein crackista tai kokaiinista. Eikä kyseistä käyttöä voi oikein verrata suomalaisnuorten bilehuumeisiin.

Pohdintani keskeytyy, kun tarjoilija tuo veden. Maksan cappuccinoni luottokortilla ja heitän pölyisen rinkkani selkään.

Presidentin perässä possusaarilla

Jonkin aikaa sitten lounastauolla duunikaverini hihittivät kaksinkerroin päivän suurinta uutista. Monen sivun erikoisraportissa kerrottiin, kuinka Hondurasin presidentti Manuel ”Mel” Zelaya Rosales opetteli sukeltamaan. Keskiaukeaman suurissa kuvissa Mel poseerasi mittatilauksena tehdyssä märkäpuvussa, jonka hihassa luki suurieleisesti presidentti, sekä tietysti tavaramerkissään stetsonissa. Populistipresidentin uusin imagotempaus pysyi kansan puheenaiheena monta päivää.

Eipä silti, ettei tästä valtion varoin kustannetusta huviretkestä olisi koitunut jotain hyvääkin. Sukelluskokeilustaan tohkeissaan Mel kasvatti Cayos Cochinosin eli possusaarten suojelualueen lähes kaksinkertaiseksi.

Nyt olen vihdoin matkalla itse ihmettelemään näitä Hondurasin kauneimpina pidettyjä pikkusaaria, päiväksi pakoon mantereen hälinää. Possusaarille järjestetään kaikenlaisia ryhmäretkiä, mutta päätimme kaverini Jorgen kanssa järkätä reissun itse. Niinpä lähdimme kukonlaulun aikaan paikallisbussilla kohti pientä garífuna-kylää Sambo Creekiä. Siellä ei mennyt enää kauaa, kun olimme neuvotelleen edestakaisen reissun hinnan paikallisten kalastajien kanssa. Kolme nuorta garífunamiestä lähti kuskaamaan meitä noin tunnin venematkan päähän mantereesta.

Ei ihme, että Mel rakastui tähän paikkaan, ajattelen venekuskimme Albinin prutkuttaessa kohti saaria. Pienet pläntit valkoista hiekkaa ja palmuja nousevat kirkkaan turkoosista vedestä. Snorklailemme kilppareiden ja rauskujen kanssa ja juttelemme mukavia kuskiemme kanssa. Albin muistelee naureskellen presidentin visiittiä saarille. ”Joo, se ei ottanut stetsoniaan pois päästä koko päivänä!”

Harmi vain, että Mel ei ollut ainoa, johon pikkusaaret tekivät vaikutuksen. Myös eurooppalaiset tosi-tv-tuottajat ovat löytäneet saaret. Saarilla asuvaa etnistä vähemmistöä garífunoja kiukuttaa se, että osa heille vuosisatoja kotina toimivista saarista suljetaan heiltä ja muulta ulkomaailmalta, jotta länsimaalaiset julkisuustyrkyt pääsisivät leikkimään selviytymistä. Viimeisin ryhmä oli Italiasta. ”Tuolle saarelle ne jätettiin eristykseen, jos ne käyttäytyivät huonosti”, Albin selostaa ajaessamme pienen autiosaaren ohi.

Chachawaten saaren garífuna-kylässä kuulemme lisää tosi-tv-sarjojen aiheuttamasta kiukusta. Jorge on mennyt pieneen ravintolan virkaa toimittavaan bambuhökkeliin tilaamaan lounasta minun jäädessä rannalle ottamaan valokuvia. Vähän aikaa rantavedessä kahlailtuani bambumajojen riippukeinuista alkaa kuulua huuteluja. Paikallisen kohteliaisuuden velvoittamana pysähdyn toivottelemaa hyviä päiviä koko palmukatoksen varjossa loikoilevalle suvulle. Goriksi itsensä esittelevä huutelija selostaa ylpeänä tuntevansa muutaman näistä tosi-tv-julkkiksista, mutta muu suku tuhahtelee taustalla. ”Mokomat tiputtivat helikopterin eivätkä suostu nostamaan sitä!” Vahingossa mereen tipahtanut helikopteri halutaan jättää sukelluskohteeksi, mutta paikalliset pelkäävät sen saastuttavan riutan.

Päivän käännekohdaksi muodostuu yllättäen se, kun paljastamme sivulauseessa Gorille, mitä teemme Jorgen kanssa työksemme Hondurasissa. Jorgen koordinoima hollantilainen kehitysapuprojekti ja minun vapaaehtoistyöni etnisten vähemmistöjen kanssa tekevät meistä yhtäkkiä hyviä tyyppejä. Kohta huomaamme juovamme yrttiviinaa guífitiä Gorin perheen bambumajassa tämän äidin peratessa kalaa vieressä. Lauma pieniä lapsia villiintyneiden afrojensa kanssa käy hihittelemässä meitä oviaukossa. Tunnelma on lämmin ja kotoisa. Silti tuntuu raadolliselta istua yksinkertaisen bambumajan hiekkalattialla, kun samalla tietää millaisia summia viereisellä saarella syydetään hömppään.

Iltapäivään mennessä meidät on jo esitelty pienen saariyhteisön vanhimmille. Meille kerrotaan koulutuksen puutteesta, huonosta terveydenhoidosta ja saarten sekä saarella asuvien ”alkuasukkaiden” riistosta eksoottiseksi lisäksi televisiosarjoihin. Lähdemme saarelta mukanamme pino saarelaisten allekirjoittamia vetoomuksia sekä paikallisten puhelinnumeroita.

Takaisin La Ceibassa ostan Jorgelle ja minulle kahvit sekä päivän sanomalehden. Kappas, Mel on jälleen otsikoissa. Tällä kertaa otsikko huutaa, että Mel on tuhlannut jo 31 miljoonaa dollaria yksityiskoneellaan West Windillä lentelyyn. Huhujen mukaan viimeinen reissu olisi suuntautunut johonkin konserttiin Etelä-Amerikkaan. Lehden haastattelema asiantuntija summaa aika hyvin presidentin toiminnan: ”Tässä maassa ei tunnu olevan mitään vaikeuksia tuhlata rahaa, jota täällä ei ole.”

Tito Aguacatessa

Tegucigalpan legendaarisin kulmabaari on Tito Aguacate, pieni ja parhaat päivänsä nähnyt kulmakuppila korttelin päässä Parque Centralista. Tito Aguacatessa on istunut suuri osa Hondurasin historiallisista hahmoista, sen seinät ovat kuulleet poliitikkojen, kirjailijoiden, mediapersoonien ja taiteilijoiden keskustelut. Nyt istumme siellä suomalaisen Maaretin ja italialaisen Federican sekä muutaman hondurasilaisen ystävämme kanssa.

Tavallaan Tito Aguacate ei juuri eroa Kallion pahimmista räkälöistä. Baarissa ei ole myynnissä mitään, missä ei olisi alkoholia, ja sen vanhat viiksekkäät omistajat tuntevat suurimman osan asiakkaistaan. Yksi näistä kanta-asiakkaista on partasuinen mies, joka istuu pöytäämme kitaransa kanssa. ”Saanko laulaa teille vähän?” Sitten hän alkaa selostaa laulujensa syntyä ja kommunistista ideologiaansa.

”No niin, ala soittaa jo”, porukka nauraa. Partasuu myhäilee tyytyväisenä kiinnostuksesta ja alkaa kajautella ilmoille vallankumouksellisia kuubalaislauluja. Söpö rastapoika David taputtaa käsillä pöytään tahtia. Yhdysvaltojen lippuun pukeutunut katumyyjäkin keskeyttää kaupankäynnin ja hiipii partasuun taakse kuuntelemaan pino kalsaripaketteja sylissä. ”Harmi, ettei ole kameraa mukana”, nauran Maaretille. Tähän aikaan illasta olisi liian vaarallista kantaa keskustassa mitään ylimääräistä. Toisaalta tätä tunnelmaa voisi olla mahdoton vangita valokuviin muutenkaan.

Naapuripöytien kanta-asiakkaiden Gran Geronimoksi esittelemä partasuu innostuu siitä, että Maaret, Federica ja minä olemme kaikki valtiotieteilijöitä. Vielä enemmän hän innostuu kuitenkin siitä, ettei kukaan meistä kuulu mihinkään poliittiseen puolueeseen. ”Minulle ei edes ole olemassa puoluetta, koska olen uskovainen kommunisti”, hän julistaa.

Illan mittaan Gran Geronimon lauluissa soi koko Latinalaisen Amerikan historia, tosin varsin vasemmistolaisesti väritettynä. Laulut kertovat Daniel Ortegasta, Che Guevarasta, Simon Bolivarista, Francisco Morazánista ja Miguel Albasta. ”Nosotros américolatinos vamos a juntar, para protestar contra toda la injusticia...” mies laulaa suurella vakaumuksella. ”Me latinot käymme yhdessä taisteluun epäoikeudenmukaisuutta vastaan.” Kun Gran Geronimo lopulta lopettaa soitantansa, hän laittaa niin sanotusti myssyn kiertämään. ”Minulta ryöstettiin tietokone, niin en voi enää polttaa CD:itä ja myydä niitä, hän selittää.

Vasta myöhemmin kuulen Davidilta, että kyseessä on todellisuudessa yksi Hondurasin kuuluisimmista lauluntekijöistä. Tässä maassa taideapurahat vain pitää kerätä ymmärtäväisiltä maanmiehiltä. Tai vapaaehtoisilta, niin kuin tässä tapauksessa.

Kotibileiden nuoret vallankumoukselliset

Koska Tegucigalpassa asuu pari miljoonaa ihmistä, voisi kuvitella sen tuntuvankin jollain tavalla suurkaupungilta. Vielä mitä. Suurin osa kaupungin ihmisistä on sen verran köyhiä, ettei heillä ole varaa käydä ulkona ravintoloissa tai baareissa. Ulkona käyvien nuorten porukka sen sijaan on hyvin pieni, niinpä täällä huomaa aika äkkiä tapaavansa joka viikonloppu ne samat ihmiset. On myös hyvin todennäköistä, että täysin eri yhteyksistä saamasi kaverit ovat jo keskenään tuttuja.

Tavallaan se on ihan hauskaa, koska täällä on helppo tulla nopeasti osaksi porukkaa. Kun eilen illalla menimme Maaretin ja saksalaisen Katin kanssa hippipoika Renén synttäribileisiin, tunsimme jo suuren osan vieraista: joogaopettajaksi opiskeleva Ian, symppis valokuvaaja Darwin, paikallisen bändin laulaja Pavel, villit tyttökaverukset Rocio ja Regina... Myös Tegusin italialaisyhteisö oli hyvin edustettuna, niin kuin aina. Jostain kumman syystä italialaisia tuntuu aina olevan joka puolella.

Sitä mukaa kun rommi- ja kokispullot tyhjenivät Renén keittiössä, olohuoneeseen raivattu tanssilattia alkoi täyttyä. Aluksi musiikki oli sitä tyypillistä salsaa, mutta sitten joku keksi laittaa soimaan yhteiskuntakriittisen meksikolaisbändi Molotovin vanhan biisin ”Gimme the power”:in. Nopeasti suurin osa vieraista oli olohuoneessa laulamassa, tai no, pikemminkin huutamassa mukana. Jokainen osasi sanat ulkoa ja lauloi niitä niin suurella paatoksella, että Renén olohuoneessa tuntui purkautuvan koko hondurasilaisen nuorison kollektiivinen turhautuminen. Suomennan tähän ensimmäisen säkeistön, jotta ymmärrätte mitä tarkoitan.

“La Policia te esta extorcionando – dinero
pero ellos viven de lo que tu estas pagando
y si te tratan como a un delincuente – ladrón
no es tu culpa, dale gracias al regente
Hay que arrancar el problema de raiz – aha
y cambiar al gobierno de nuestro país
a la gente que esta en la burocracia
a esa gente que le gustan las migajas
Yo por eso me quejo y me quejo
porque aqui es donde vivo y yo ya no soy un pendejo
Que no wachas los puestos del gobierno
Hay personas que se estan enriqueciendo
Gente que vive en la pobreza
nadie hace nada porque a nadie le interesas
La gente de arriba te detesta,
hay más gente que quiere que caigan sus cabezas
Si le das mas poder al poder,
mas duro te van a venir a cojer
Porque fuimos potencia mundial
Somos pobres, nos manejan mal”

(oma suomennos):
“Poliisi kiristää sinulta – rahaa
mutta mitä maksat heille on se, mikä heidät elättää
ja jos he kohtelevat sinua kuin rikollista – varasta
se ei ole sinun syysi, kiitä valtionjohtoa
Täytyy puuttua ongelman ytimeen – juuri niin
ja vaihtaa maamme hallitus
kaikki byrokraatit
kaikki heidät, jotka pitävät leivänmuruista
Siksi minä valitan ja valitan
koska tämä on missä asun, enkä ole idiootti enää
Etkö näe, mitä hallituksessa on meneillään?
Siellä on ihmisiä, jotka vain rikastuvat
Kansa, joka elää köyhyydessä
kukaan ei tee mitään, koska et kiinnosta ketään
Ihmiset siellä ylhäällä inhoavat sinua,
mutta sellaisia on enemmän, jotka haluaisivat heidän päidensä putoavan
Jos annat vallassa oleville enemmän valtaa
he panevat sinua entistä kovemmin
Me olimme maailmanvalta
Nyt olemme köyhiä, meitä johdetaan huonosti”

Loppuvaiheessa koko bileporukka huusi kurkku suorana Pinochetin aikaisen Chilen vastarintaliikkeen kuuluisaksi tekemää lausetta: ”El pueblo unido jamás será vencido”, yhtenäistä kansaa ei koskaan pystytä valloittamaan. Minä huusin mukana minkä kerkesin, mutta jotenkin olo tuntui ulkopuoliselta. Väkisinkin mieleen tuli Latinalaisen Amerikan vallankumoukset. Useinhan sellaiset lähtevät liikkeelle nuorison turhautumisesta vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään, ja synttärikansan paatosta katsellessa oli helppo ymmärtää syy.

On vaikea kuvitella, että suomalainen nuoriso suhtautuisi noin suurella tunteen palolla oikeastaan mihinkään. Tai no ehkä jääkiekkoon, ainakin mitä viime viikkojen Facebook-kommenteista voi päätellä. Mutta ehkä laimea kiinnostus politiikkaa kohtaan kertoo vain siitä, että Suomessa on asiat kuitenkin melko hyvin. Ei ole samanlaista tarvetta kiukustua.

Kaaos naisvankilassa

Ripsivärit poskillensa itkenyt nainen ojentaa meille käsiään kaltereiden toiselta puolelta. ”Miten hyvä, että tulitte! Ette usko, mitä täällä parhaillaan tapahtuu!” Kun vartijat lopulta päästävät meidät valtavan munalukon toiselle puolelle, meitä tervehditään tunteellisilla halauksilla. Minuakin, vaikka tapaan naiset ensimmäistä kertaa.

Olen tullut Támaran naisvankilaan suomalaisystäväni Maaretin kutsusta. Maaret on vapaaehtoistyössä naisjärjestö CEM-H:ssa (Centro de Estudios de la Mujer - Honduras) ja on viimeisten yhdeksän kuukauden ajan tehnyt töitä Támaran naisten kanssa. Maaret on muun muassa tehnyt tutkimusta naisvankien sukupuolitaudeista sekä auttanut heitä myymään vankilassa valmistamiaan käsitöitä. Tällä kertaa Maaretilla on mukanaan rahasumma, jonka hän on saanut kerättyä kangaspuiden ostoa varten.

Minut Maaret kutsui Támaraan opettamaan vangeille uusia käsityötaitoja. Alun perin aloin punoa vanhasta muistista erilaisia rannekoruja hondurasilaiselle pikkusiskolleni Sofialle, mutta tässä maassa asioilla on usein tapana johtaa täysin ennalta arvaamattomiin seuraamuksiin. Pikkuhiljaa aloin punoa rannekoruja Sofian kavereille, sitten omille kavereilleni. Pääsiäislomalla myin ensimmäisen rannekorun täysin ventovieraalle, ja nyt minut on jo tilattu opettajaksi. Vankilaan pääsy ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertaista. Tämänpäiväisen reissun tarkoituksena onkin lähinnä esitellä minut, jotta sisäänpääsy jatkossa olisi helpompaa.

Vankila tuntuu kuitenkin olevan täydessä kaaoksessa, ja syykin selviää pian. Viimeiset kolme viikkoa vankila on ollut ilman johtajaa, sillä vankilaa johtanut nainen pidätettiin – muun muassa parituksesta! Korruptoituneet vartijat ovat ottaneet tilanteesta kaiken irti ja riistävät naisparkoja melko mielivaltaisesti.

Kuuntelen naisten vuodatusta pala kurkussa. Hondurasilainen naisvankila ei muutenkaan ole sen ensimmäinen paikka, johon haluaisi joutua. Esimerkiksi ruokaa vangit saavat olemattoman vähän. Päivittäinen ruoka-annos on kuusi pientä tortillalettua. Lisäksi kerran viikossa jokainen nainen saa yhden kananmunan, yhden perunan, yhden keittobanaanin sekä pienen pussin riisiä. Kerran viikossa yhden sellin 29 naista saavat myös jaettavakseen kolme kanaa.

Osa vankilan naisista tuntuu sitä paitsi olevan aivan väärässä paikassa. Kuten esimerkiksi Eugenia, 23-vuotias tyttö, joka erehtyi naimisiin väkivaltaisen ääliön kanssa. Eugenia synnytti miehelle lapsia, ja mies vastasi hakkaamalla tasaisin väliajoin lastensa äidin sinimustaksi. Kun Eugenia tuli jälleen raskaaksi, mies jätti tämän ja lähti uuden naisen matkaan. Syyttäjän mukaan onneton ja epätoivoinen tyttö joi jotain myrkyllistä ja tappoi sisällään olevan lapsen. Seuraavat kuusi vuotta tyttö viettää vankilassa abortista. Tuomari mitä ilmeisemmin sääli tyttöä, sillä kuusi vuotta on Hondurasin lainsäädännössä minimituomio abortista, pahimmillaan tyttö olisi voinut saada viidentoista vuoden tuomion.

Toinen surullinen tapaus on Claudia, korkeasti koulutettu ja sujuvaa englantia puhuva nainen, joka sai talousrikoksesta 18 vuoden tuomion. Nainen vakuuttaa syyttömyyttään ja vannoo pomojensa lavastaneen hänet, mikä onkin helppo uskoa puhuttuaan naisen kanssa hetken. Muutaman vankilavuotensa aikana Claudia on opettanut englantia, pitänyt työpajoja ja parantanut vankitoveriensa oloja lukemattomin tavoin. Lisäksi nainen on pettynyt petolliseen puolustusasianajajaansa, masentunut ja yrittänyt itsemurhaa kaksi kertaa.

Pitää tietenkin koko ajan yrittää pitää mielessä se, että suuri osa Támaran naisista on kaltereiden takana ihan syystä. Tapaan muun muassa Noidaksi kutsutun mustaihoisen naisen, joka joutui vankilaan tapettuaan kolme aviomiestään, syötyään heistä osan ja haudattuaan heidät sitten takapihalleen. Vastaan kävelee myös mareras, väkivaltaisia jengityttöjä, joiden käsivarret on tatuoitu täyteen rajun näköisiä jengitatuointeja. Osan tuomiot tuntuvat käsittämättömiltä: 50 vuotta, 80 vuotta...

Maaret on jo tottunut tähän kaikkeen ja liikkuu vankilan eri tilojen välillä kuin kotonaan. Minä seuraan perässä tuhansien tunteiden ja ajatusten risteillessä mielessä. Kierrämme vankien käsityöpajoja ja Maaret tekee tilauksia seuraavaa myyntitapahtumaa varten. Tuntuu melkein irvokkaalta: tässä sitä shoppaillaan keskellä kaaosta.

Iltapäivällä lähdemme Támarasta mukanamme naisvankien allekirjoittama raportti vartijoiden kohtelusta. Maaret lupaa toimittaa raportin muun muassa poliisijohdolle sekä Hondurasin ihmisoikeuskomissiolle. Minä taas lupaan viedä sen pomolleni Reinalle, joka on yksi maan vaikutusvaltaisimpia ihmisoikeuksien puolesta taistelevia lakimiehiä. Lupaan myös puhua tuntemieni toimittajien kanssa. Hyvästellessämme Claudia halaa meitä tiukasti kyyneleet silmissä. ”Minä aion mennä nälkälakkoon huomenna”, hän kuiskaa. Maaret säpsähtää ja katsoo häntä tiukasti. ”Et sitten mene liian pitkälle!”

Kun vankilan munalukko loksahtaa edessämme auki ja pääsemme ulos kaltereiden takaa, olo tuntuu pienen hetken ajan todella helpottuneelta.

Olisiko teillä housuja?

Miten kuvittaisit korruption? Jonkin aikaa sitten järjestöni CIPRODEH:n johtaja Reina kysyi minulta tuota, kun puhuimme valokuvista eri julkaisuja varten. Tänään sain lähteä toteuttamaan ideoitani, kun duunikaverini Nelida ja Edgardo pyysivät minua mukaansa eduskuntaan. Nämä kaksi istuvat siellä itse vähän väliä tutkimassa korruptiota. Siinä onkin työtä.

Itse eduskunnan istunto ei valtavasti poikennut Suomen vastaavista, mitä nyt paikallinen puhetyyli on pikkuisen dramaattisempi ja puheenaiheet toiselta planeetalta. Minua ei kuitenkaan tällä kertaa kiinnostanut syventyä paikallistason rakennusprojekteihin, joten räpsittyäni muutaman kuvan lähdin ottamaan kuvia rakennuksen ulkopuolelta. Sitä paitsi mikä olisi symbolisempi kuva korruptiosta, kuin vanha harmaahiuksinen nainen kerjäämässä rahaa eduskuntatalon raskaasti aseistettujen vartijoiden edessä?

Kyykin siinä pihalla ottamassa valokuvia, kun joku yhtäkkiä puhutteli minua. ”Anteeksi, olisiko teillä housuja?” Kohotin katseeni ja näin noin 12-vuotiaan pojan likaisessa paidassa ja niin repaleisissa housuissa, että ne hädin tuskin pysyivät päällä. Kädessä pojalla oli muovipullo, josta hän silloin tällöin imaisi. Poika yritti pitää pulloa paitansa sisässä kuin häpeillen, mutta olisin arvannut hänen olevan liimahöyryissä jo harhailevista silmistä ja Resistolin hajustakin. Poika kuitenkin puhui minulle nöyrästi ja kohteliaasti.

”No, mi amor”, vastasin surullisena, ei minulla ole mukana ylimääräisiä housuja. Samassa duunikaverini Edgardo tuli paikalle. Hän katsoi poikaa päästä varpaisiin. ”Minun housuni voisivat sopia sinulle. Oletko paikalla huomenna, jos tuon sinulle housut?” Sitten Edgardo lähti läheiseen supermarkettiin ostamaan pojalle ruokaa. Mieleeni muistui, että Edgardon oma poika on suunnilleen saman ikäinen.

Myöhemmin illalla kerroin unkarilaiselle vapaaehtoiskamulleni Lucille ja hippiystävällemme Jorgelle tapauksesta eräässä keskustan kuppilassa. ”Huomaa, ettei duunikaverisi ole ollut paljoa tekemisissä katulasten kanssa”, Luci sanoi. Luci tiesi kuvaukseni perusteella täsmälleen, mistä pojasta puhun. Katulasten kohtaloihin turtuu hänen mukaansa kuitenkin sen verran nopeasti, että jonkin ajan kuluttua on mahdoton reagoida yhtä voimakkaasti. ”Älä käsitä minua väärin – on hienoa, että duunikaverisi suhtautuu tuolla tavalla. Useimmat paikalliset olisivat kiertäneet pojan kaukaa.”

Juttelimme Lucin ja Jorgen kanssa pitkään ja oli jo myöhä, kun lopulta havahduin lähtemään kotiin. Taksin liukuessa pitkin Tegucigalpan pimeitä ja autioita katuja yritin etsiä katseellani repalehousuista poikaa, mutta turhaan. Poika oli todennäköisesti jo sammunut jonnekin kadunkoloon. Vain muutamat prostituoidut notkuivat kadunkulmissa mustissa alusvaatteissa ja korkeissa koroissa ja huutelivat rivouksia harvakseltaan ohi lipuville autoille.

Toivon, että Edgardo pitää lupauksensa pojalle. Vaikka toisaalta poika saattoi olla sen verran sekaisin, ettei edes muista koko lupausta.

Ryöstöjä Telan yössä

Klik-klik. Löysiin vaatteisiin ja New York –lippikseen pukeutunut poika vetää aseensa varmistimen pois päältä ja katsoo uhmakkaasti kulmien alta minua silmiin. Sitten hän alkaa lähestyä meitä kahden kaverinsa seuratessa tiiviisti perässä. ”Rauha, rauha”, Jorge sanoo matalalla äänellä aseen piipun noustessa meitä kohti. ”Me annamme teille mitä te haluatte.”

Tulin rantakaupunki Telaan viettämään viikonloppua unkarilaisen Lucyn sekä hippikavereidemme Jorgen ja Jordanin kanssa. Sattumalta paikalle saapuivat myös Victor, Nahun ja Jorge, ystävämme San Pedro Sulasta. Auringon laskiessa istumme rantaravintolassa syömässä grillattua kalaa ja juomassa garífunojen yrttiviinaa guífitia. Hippi-Jorge tekee ohikulkeville turisteille hennatatuointeja ja minä opettelen muutaman paikallisen rastan opastuksella uusia kuvioita punottuihin rannekoruihin. Ilma on kuuma ja kostea ja tunnelma rento.

Hämärän pikkuhiljaa laskeutuessa San Pedro-Jorge muistaa, että hänen pitää hakea rinkkansa toiselta puolelta kaupunkia. Minä tarjoudun lähtemään seuraksi – siitä on jo aikaa, kun olen viimeksi jutellut ystäväni kanssa. Ohitsemme hujahtelee takseja, mutta päätämme kävellä. Matkaa on vain vajaat pari kilometriä ja Jorge on hauskaa seuraa. ”Sitä paitsi minä olen musta, ei minulle koskaan satu mitään”, Jorge sanoo hymyillen.

Tallustellessamme katulamppujen valossa Jorge kertoo minulle Telan historiasta. Alun perin espanjalaisen siirtomaavalloittajan perustama pikkukaupunki elätti lähinnä pieniä banaaniviljelmiä, kunnes United Fruit Company sai vuonna 1913 alueen maat haltuunsa kiitoksena rautatien rakentamisesta. 1900-luku tarkoitti Telan asukkaille uudenlaisia aikoja: raskasta työtä valtavilla banaaniplantaaseilla sekä katkeraa taistelua paremmista palkoista ja työolosuhteista. Sama taistelu jatkuu yhä edelleen, vaikka United, nykyiseltä nimeltään Chiquita, ei enää rikokaan ihmisoikeuksia aivan yhtä räikeästi kuin ennen.

Parin viime vuosikymmenen aikana banaanintuotannon tehostuminen on tarkoittanut työntekijämäärien leikkausta, mikä taas on ajanut Telan uudenlaisen ongelman eteen. Korkea työttömyys on lisännyt paitsi köyhyyttä, myös rikollisuutta. Aseelliset ryöstöt ovat yleisiä ja murhia tehdään Hondurasinkin mittakaavassa paljon.

Olemme päässeet Jorgen kanssa pienen sillan yli, kun se tapahtuu. Ensin näen vain kolme ehkä 16-vuotiasta poikaa pyöriensä kanssa. Sitten yksi heistä kaivaa jotain paitansa alta ja yhtäkkiä näen aseen. Klik-klik.

Ensimmäinen reaktioni on kääntyä kannoillani, mutta sitten tajuan, että se ei varmaan olisi kovin fiksua. Vilkaisen Jorgea, hän on jähmettynyt paikoilleen ja yrittää rauhoitella ryöstäjiä. ”Kännykät ja kukkarot tänne”, ensimmäinen pojista sanoo sohien hermostuneen näköisenä aseensa kanssa. Tottelemme kiltisti. Pojat hyppäävät pyöriensä päälle ja lähtevät pakoon.

”Oletko kunnossa?” Jorge tarttuu minua olkapäistä. ”Que hijos de puta”, saan sanottua. Mitä paskiaisia. Samassa ohi ajaa taksi ja Jorge huitoo sen pysähtymään. Hetkessä olemme poliisiasemalla, sitten poliisiautossa, sitten tien päällä etsimässä ryöstäjiä. Vasta nyt tajuan, etten tiedä miten kuvailla poikia. Heidän kasvonsa ovat kyllä kirkkaina mielessä, mutta entä paitojen tai housujen värit? Jorge luettelee poliiseille yksityiskohtaisia tuntomerkkejä paitojen teksteistä lähtien ja minä olen itselleni vihainen. Olisihan minun nyt pikkuisen skarpimpi pitänyt olla. Mokoma ase halvaannutti aivosoluni.

Sana ryöstöstä kiirii nopeasti ja palatessamme tuloksettoman kiertelyn jälkeen takaisin poliisiasemalle muu porukka on jo meitä vastassa. Lähdemme San Pedro –poikien autolla hakemaan Jorgen rinkkaa, kun Jorge yhtäkkiä tarttuu minua ranteesta. ”Saara, eikö tuo ole yksi niistä?” Auton ikkunan ulkopuolella yksi ryöstäjistä tuijottaa suoraan meitä kohti. Auton tummennetuista ikkunalaseista huolimatta poika tuntuu näkevän katseemme, vilkaisee hermostuneen oloisena ympärilleen ja katoaa jälleen yöhön. ”Mennään ottamaan se kiinni”, muut pojat yrittävät yllyttää, mutta onneksi Jorge saa puhuttua heille järkeä. Jos hermostutamme paikallisen nuorisojengin, he voivat hyvin keksiä etsiä meidät uudestaan käsiinsä. Turvallisinta on pitää matalaa profiilia ja antaa asian olla.

Kun pari tuntia myöhemmin kävelemme Jorgen kanssa kohti hiekkarantaa, tajuamme ryöstön jättäneen meidät hermostuneiksi. Kiistelemme siitä, mitä reittiä on turvallisinta mennä, vilkuilemme alituiseen olkapäiden yli ja säpsähdämme kuullessamme pienenkin rasahduksen. Yhtäkkiä rauhalliset pikkukadut näyttävät kaikki epäilyttäviltä ja jokaisen vastaantulijan kohdalla pelkää pahinta.

Ryöstetyksi tulemisessa pahinta onkin sen jälkeinen vainoharhaisuus. Ei minua niinkään harmita menetetty raha kuin menetetty turvallisuudentunne. Tiedän kokemuksesta, että olotila menee ohi muutamassa päivässä, mutta silti itsensä kokoaminen on hankalaa. Jos olisin yksin, en olisi varmaan poistunut matkailumajasta enää ollenkaan.

Rannalla muu porukka tanssii jo hiekalla San Pedro Sulasta tulleen dj:n soiton tahtiin. Nauramme Jorgen kanssa nähdessämme Victorin. ”Oho, jätkä kävi oikein vaihtamassa vaatteet!” ”No ei ihan”, Victor sanoo. ”Minut ryöstettiin.” Vain vähän meidän jälkeemme myös Victor oli pysäytetty kadulla, mutta hän ei selvinnyt aivan yhtä helpolla kuin Jorge ja minä. Varkaat olivat halunneet Victorin kengät, shortsit ja paidan, ja poikaparka palasi hotellille kalsareissaan.

Vappu mayaraunioilla

Aamuaurinko heittää vielä pitkiä varjoja saapuessamme hollantilaisen reppureissaajan Goosin kanssa mayakaupungin porteille. Olemme heränneet aikaisin tarkoituksella. Puolenpäivän lähestyessä helle alkaisi käydä sietämättömäksi ja paikalle valuvat turisti- ja koululaislaumat rikkoisivat osan paikan lumouksesta. Nyt olemme ainoat ihmiset koko rauniokaupungissa lukuun ottamatta vanhaa vartijamiestä, joka toivottaa meille hymyillen hyvää huomenta.

Hiljaista paikassa ei silti ole. Luonto on herännyt jo aikoja sitten: puissa kirkuu, visertää ja nakuttaa kokonainen orkesteri. Suurinta meteliä pitävät valtavat punasinikeltaiset papukaijat, jotka pöyhistelevät niskasulkiaan ja kaivelevat kynsillään nokkaansa kuin suorittaisivat aamupesua. Silloin tällöin maastosta kuuluu tömähdyksiä, kun kypsät mangot putoilevat pehmeään maahan. Äänimaailma ei ole tainnut hirveästi muuttua mayojen ajoista.

Kahlaamme kuivassa metsässä lehtien läpi, kun kaupungin rauniot yhtäkkiä aukeavat edessämme. Pysähdymme kuin yhteisestä sopimuksesta. Siristän silmiäni ja yritän kuvitella, miltä paikka näytti 1500 vuotta sitten. Ruohomatto haihtuu valkoisen kalkin tieltä ja pyramiditemppelit alkavat hohtaa kirkkaan punaisina. Keskusaukiota kiertävä katsomo täyttyy tuhansista ihmisistä, jotka osoittavat suosiotaan keskimmäisen pyramidin ylätasanteelle nousseelle papille. Pappi on kohottanut rituaaliveitsen ja on valmiina uhraamaan. Ilmassa tuoksuu makeat mausteet, hiki ja veri.

Copán on Hondurasin ainoa merkittävä mayaraunio, mutta sitäkin vaikuttavampi. Se ei ehkä ole yhtä suuri kuin vaikka Guatemalan Tikal, mutta koristeellisuudessaan se päihittää kaikki kilpailijansa. Lähes jokaisella paikan kivellä on tarinansa, ja jokainen sen kaiverrus on osa suurta ja suureksi osaksi vielä ratkaisematonta palapeliä. Jos Tikal on mayaraunioiden New York, Copán on niiden Pariisi, sanotaan.

Tuijotamme Goosin kanssa suurta pyöreää kiveä, jonka päällä on pään mentävä kuoppa ja jonka kaksi uraa ovat aikoinaan valuttaneet katkaistuista kauloista vuotavat veret itään sekä länteen. Pikkuisen karmaisee. Mayojen kulttuuria pidetään melkoisen väkivaltaisena, ja Copánistakin on löydetty ihmisluurankoja, joilta on katkaistu kaula sekä muutama vasemmanpuoleinen kylkiluu. Kylkiluut siksi, että papit leikkasivat uhreilta sydämet ennen heidän kaulojensa katkaisemista.

Toisaalta ei saisi tuomita kulttuuria, jota ei tunne. Mayat tuskin olivat sen väkivaltaisempia kuin mekään, heidän käsityksensä kuolemasta vain oli erilainen. Esimerkiksi suositun pallopelin jälkeen parhaat pelaajat palkittiin kuolemalla. Kyseessä oli kunnia: mayojen uskomuksen mukaan pelaajat jälleensyntyivät parempaan elämään. Pallopeliä muuten pelataan kuulemma edelleen jossain Meksikon eteläosissa, ei kuitenkaan vissiin ihan yhtä kohtalokkain seurauksin.

Iltapäivällä lähden uusien hollantilaisten ja englantilaisten ystävieni kanssa kuumille lähteille noin tunnin ajomatkan päähän Copánista. Illan hämärtyessä, kynttilöiden valaistessa kuumia luonnonaltaita ja kasvot harmaina mudasta pohdimme alueella asuneiden mayojen kohtaloa. Copánin kulta-aika mitä ilmeisemmin päättyi siitä syystä, että ympäröivä luonto ei enää kestänyt nopeaa väestönkasvua. Puiden hakkaaminen lisäsi kuivuutta ja arkeologien mukaan Copánin viimeisimmät asukkaan näkivät nälkää.

”Vähän niin kuin nykyään. Väestö vain kasvaa ja maailmassa on ruokakriisi”, sanoo Keski-Amerikkaa muutaman kuukauden reissaava hollantilaispoika Michiel ja korkkaa oluen. ”Jännä juttu, että meillä on historia täynnä esimerkkejä siitä, miten ei missään nimessä kannata toimia, ja silti teemme samat virheet uudestaan ja uudestaan.”

Parannettuamme maailmaa jonkin aikaa keskustelu kääntyy vapun juhlimiseen ja saan kuulla, että sana kippis tarkoittaa hollanniksi kananpissaa.