”Tolupanesit eivät pidä ihmisoikeuksista”

Kirjoitan tätä pienessä ja parhaat päivänsä nähneessä hotellihuoneessa Yoron pikkukaupungissa, noin seitsemän tunnin automatkan päässä Tegucigalpasta. Katossa rämisee nokinen muovituuletin, rikkinäisessä peilissä roikkuu auton ilmanraikastaja, suihkuna toimivasta letkusta tulee vain jääkylmää vettä ja oven ulkopuolelta kaikuu hondurasilaisen elämän koko kirjo.

Olen täällä työmatkalla duunikaverini Alexin kanssa. Kahden päivän työpajaan on kutsuttu edustajia noin kymmenestä tolupán-kansaan kuuluvasta heimosta, ja aiheena on tällä kertaa verkostoituminen. Paikalle kutsutut ihmiset ovat jo saaneet CIPRODEH:ilta koulutuksen ihmisoikeuksista, mutta nyt koulutus on tarkoitus viedä astetta pidemmälle. Pienten heimojen välisen yhteistyöverkoston luominen auttaisi ihmisiä pitämään paremmin puolensa. Tällä kertaa olen jo päässyt varsinaisiin töihin: olemme vuorotelleet Alexin kanssa puheen johtamisessa ja muistiinpanojen tekemisessä.

Tämä päivä on mennyt pitkälti tähänastisten edistysaskeleiden pohtimisessa, viimeaikaisten ihmisoikeusrikkomusten kirjaamisessa ja toimintasuunnitelman luomisessa. Nämä ihmiset ovat ihmisoikeuskoulutuksen saadessaan sitoutuneet viemään tietojaan eteenpäin yhteisöissään, mutta joskus se on helpommin sanottu kuin tehty.

”Tolupanesit eivät pidä ihmisoikeuksista”, selitti erään heimon edustaja. ”Uutisissa esimerkiksi kerrotaan, että joku on otettu kiinni murhasta, mutta häntä ei voida laittaa heti vankilaan ihmisoikeuksien takia. Ihmiset eivät ymmärrä sellaista. He sanovat, että ihmisoikeudet ovat syynä siihen, että rikolliset saavat olla vapaana.” Muut nyökkäilivät ympärillä. Ihmisoikeus on alkuperäiskansoille pelottava sana. Sitä käytetään vain ongelmien yhteydessä ja sitä käyttävät ihmiset ovat useimmiten tyytymättömiä johonkin – he vaativat oikeutta ja kerjäävät ongelmia. Tolupanesit haluaisivat vain elää rauhassa ilman konflikteja.

Toisen heimon edustaja taas pohti alkuperäiskansojen kannalta ehkä kinkkisintä ihmisoikeutta: oikeutta maahan. Hondurasissa kaikki etniset vähemmistöt käyvät valtaväestön kanssa kitkerää taistelua maaoikeuksista, ja useimmiten rikkaat maanomistajat tai suuryritykset vievät voiton.

”Kaikilla alkuperäisasukkailla on hankala tilanne, mutta meidän tilanteemme on kyllä todella vaikea”, hän kertoi melkein anteeksipyytelevällä asenteella. ”Maiden riistosta ei uskalleta valittaa, koska se saattaa olla vaarallista.” Miehen mukaan vain vähän aikaa sitten ladinot (valtaväestöön kuuluvat) tulivat erääseen kylään poliisin kanssa ja heittivät viisi maidensa puolesta taistellutta vankilaan. He pääsivät vapaaksi vasta, kun alkuperäiskansojen järjestön lakimies alkoi taistella heidän puolestaan. Pari kuukautta sitten eräs toinen maansa puolesta taistellut mies murhattiin kotiinsa.

Aika hurjia juttuja, vaikka kyllähän minä tiesin, että tällaista tapahtuu. Lehdistä lukeminen on kuitenkin jotain ihan toista, kuin henkilökohtaiset tarinat.

Korruptoituneita kiukuttaa

Kun tänään tulin töihin, duunikaverini olivat kerääntyneet television ympärille katsomaan paikallisessa aamutelevisiossa esiintyvää pomoamme. Haastattelussa Reina, pippurinen ja veitsenterävä juristi, esitteli CIPRODEH:in keräämiä todisteita vieressään istuvien poliitikkojen korruptiosta. Poliitikot kuuntelivat korvat punaisina.

Osa duunikavereistani hihitti innoissaan, osa kuunteli melkein säikähtäneinä. ”Voi tuota Reinaa, katso nyt miten hän haukkuu heitä päin naamaa! Häntä ei kyllä pelota mikään.” Reina muuten tarkoittaa kuningatarta, aika on osuva nimi tälle ampiaiselle.

Ohjelman loputtua lähdimme koko porukka erään hienon hotellin kongressisaliin julkistamaan Reinan esittelemän analyysin. CIPRODEH tekee joka vuosi laajan tutkimuksen Hondurasin hallituksen ja eduskunnan tekemistä päätöksistä ja julkisten varojen käytöstä – tai niin laajan, kuin se tässä tietojen pimittämisen luvatussa maassa on mahdollista. Analyysi saa aina laajaa huomiota mediassa, ja nytkin kongressisali oli täynnä yleisöä: lehdistön, television ja radion edustajia, kansalaisjärjestöjen johtajia ja puolustautumaan tulleita poliitikkoja. Minun duunini oli juosta mikrofonin kanssa puheenvuoroa pyytävältä toiselle ja katsoa heitä merkitsevästi, jos puheenvuoro alkoi venyä liian pitkäksi.

Vaikeinta oli olla vakavalla naamalla kiukkuisten poliitikkojen edessä. Kyllähän se varmaan kiukuttaakin, kun joku paljastaa medialle että peruskouluihin tarkoitetut varat onkin käytetty yksityishuviloiden rakentamiseen.

Uusi isäntäperhe

Tänään muutin vihdoin perheeseen, joka on luvannut majoittaa minua seuraavat puoli vuotta. Perheeseeni kuuluu isä Jorge, äiti Marú, 19-vuotias pikku-Jorge eli Jorgito, 7-vuotias Sofía sekä 10-kuukautinen rottweiler Kahlua. Lisäksi taloudenhoitaja María asuu perheen luona maanantaista lauantaihin.

Perheen isä on armeijan kenraali ja hyvin konservatiivinen mielipiteissään, joten Marú näki jo aiheelliseksi varoittaa minua. ”Ihan kaikesta ei ehkä kannata puhua hänen kanssaan, hän ei olisi samaa mieltä...” Minua siis sensuroidaan jo ennen kuin olen päässyt edes vauhtiin. Äiti taas vaikuttaa puheliaalta ja hyväntahtoisen uteliaalta. Jorgito rakastaa paikallista nuorisopoppia regguetonia ja Sofía soittaa huilua ja fanittaa High School Musical –elokuvaa. Kahlua taas on kooltaan pieni lehmä mutta omasta mielestään sylikoira.

Uusi perhe tarkoitti muuttoa maalle, pieneen Tatumbla-kylään Tegucigalpan ulkopuolelle. Tulen edelleen tekemään töitä keskustassa, mutta liikkuminen erityisesti iltaisin vaikeutuu jonkin verran. Maalla on kuitenkin kauniimpaa kuin kaupungissa ja aamuisin ikkunani ohi ratsastaa maanviljelijöitä, mikä on aika hauskaa. Kotona ei tosin voi kävellä paljain jaloin, sillä vähän väliä talosta löytyy skorpioneja.

Yksi suurimmista eroista kaupungissa asumiseen on se, että täällä on turvallista – voin esimerkiksi lähteä lenkille ottamatta ensin taksia turvalliselle alueelle. Turvallisuuden takia perhe tänne muuttikin, sillä edelliseen kotiin murtauduttiin. Varkaat olivat putsanneet talosta kaiken elektroniikan ja Sofían vaatteet sekä sitoneet kauhistuneen María-paran. Onneksi jättivät henkiin kuitenkin.

Aavekaupungissa

Vähän Tegucigalpan ulkopuolella on eräs hyvin omituinen asuinalue, Ciudad de Mateo eli Matteuksen kaupunki. Omituisen siitä tekee se, että yhteensä yli tuhannessa talossa ei asu ketään.

Mateo rakennettiin noin 15 vuotta sitten ulkomaalaisilla avustusvaroilla. Tarkoituksena oli lahjoittaa asuntoja kodittomille ihmisille, mutta jo rakennusvaiheessa tiedettiin, että alue on aivan liian lähellä erästä Tegucigalpan vesihuollolle tärkeää tekojärveä. Asuinalueen likavedet vaarantaisivat koko tekojärven, ja vedenpuhdistusjärjestelmät olisivat aivan liian kalliita. Toisaalta rakennustyön keskeytyminen tarkoittaisi avustusvarojen tyrehtymistä, ja sehän tarkoittaisi että poliitikkojen taskuihin ei enää virtaisi rahaa. Ei hätää, korruptoituneet kaupunginjohtajat allekirjoittelivat lahjuksia vastaan muutamia lupapapereita ja rakennustyö sai jatkua.

Hondurasin korruptiota tutkivat duunikaverini kutsuvat aavekaupunkia nimellä ”el monumento de la corrupción”, korruption muistomerkki.

Viime päivinä aavekaupunki on jälleen ollut otsikoissa. Ties kuinka monetta kertaa poliitikot tappelevat siitä, mitä Mateolle pitäisi tehdä. Osa vaatii kaupungin purkamista ja käyttökelpoisten rakennusmateriaalien siirtämistä toiselle alueelle. Toisten mielestä halvempi ratkaisu olisi uuden tekojärven kaivaminen kauemmas. Tähän mennessä yksikään hallitus ei ole pystynyt ratkaisemaan kiistaa, eikä kovin lupaavalta näytä nytkään.

Halusin käydä ottamassa kuvia aavekaupungista, joten tänään paikallinen kaverini Sara antoi minulle sinne kyydin – pitkin hampain tosin, koska alue on sen verran eristyksissä. ”Mä en usko, että toi on hyvä idea”, Sara sanoi, kun nousin autosta kamerani kanssa. Kun olin ehtinyt ottaa pari kuvaa, Sara näki kauempana maantiellä pari lähestyvää miestä. Silmät pyöreinä kauhusta Sara käski minut takaisin autoon, teki nopean u-käännöksen ja kaasutti vauhdilla poispäin. ”Toivottavasti nuo miehet eivät ehtineet ilmoittaa kavereilleen edempänä, että meillä on kamera”, Sara sanoi ja huokaisi helpotuksesta vasta, kun olimme takaisin päätiellä.

En viitsinyt kommentoida Saralle, että todennäköisesti miehet olivat tavallisia maanviljelijöitä. Täällä on turvallisinta pelätä aina pahinta.

Lapsi ajaa taksia

Tänään nappasin taksin lennosta työpaikkani edestä. Kuski oli nuoren näköinen poika, joka alkoi tyypilliseen tapaan kysellä, onko minulla poikaystävää. ”Kuinka vanha te olette”, vaihdoin puheenaihetta. Täällä siis pitää aina teititellä kaikkia uusia ihmisiä, olivat he sitten lapsia tai vanhuksia. ”Seitsemäntoista”, poika vastasi.

Siis hetkinen. Hondurasissa pitää ainakin periaatteessa olla kahdeksantoista ennen kuin saa ajaa autoa, ja poika tekee töitä taksikuskina. Sinänsä melkein mikään ei yllätä minua täällä enää, mutta minun oli kuitenkin pakko kysyä asiasta. Poika kertoi ajaneensa taksia kuusitoistavuotiaasta asti. Poliisin varalta hänellä oli isoveljensä paperit, mutta poliisi ei kuulemma koskaan pysäytä taksikuskeja. Niinpä niin.

”Mutta ei hätää, mä olen hyvä kuski!” Kuin todistaakseen sanansa poika kiihdytti vauhtia ja alkoi ohitella villisti edellä ajavia autoja. Muutaman läheltä piti –ohituksen jälkeen alkoi olla todella ikävä puuttuvaa turvavyötä. Yritin vilkaista nopeusmittaria, mutta viisari osoitti nollaa. ”Joo se mittari ei toimi, koska mä olen virittänyt tätä autoa”, poika selosti. Ja palasi takaisin lempipuheenaiheeseensa. ”Mitä mieltä te olette hondurasilaisista miehistä?”

Myöhemmin illalla olin syömässä duunikaverini Alexin, hänen vaimonsa sekä muutaman kaverin kanssa. Seuruetta huvitti tuohtumukseni taksimatkasta. Alex kertoi, että viime viikolla hänelle oli osunut taksikuski, jolla ei ollut toista jalkaa. Kytkintä hän käytti kävelykepin kanssa. ”Mutta hän ajoi todella hyvin.” Pöytäseurue nyökytteli, kuin kyseessä olisi ollut maailman luonnollisin asia.

Onneksi minulla on jo liuta puhelinnumeroita, joihin voin soittaa jos luotettavaa kyytiä ei muuten löydy. Taksikuskit Fidel, Henry, Efrain ja Tony ovat melkein kuin kavereitani jo.

Sairaana

Ensimmäistä kertaa yli kaksi kuukautta sitten alkaneen reissuni aikana olen kipeä. Varmaan syynä ovat ne samat pavut, joita edellisessä kirjoituksessani hehkutin.

Aluksi ajattelin, että kyllä se siitä – tai niin kuin hondurasilaiset sanovat, juo sitruunamehua, se parantaa kaiken. Tänään minulla oli kuitenkin jo toista päivää kuumetta, joten päätin lähteä sairaalaan tarkistamaan, ettei kyseessä kuitenkin ole joku trooppinen tauti. Yksityiseen sairaalaan tietysti, olenhan sentään rikas matkavakuutettu länsimaalainen.

Tosin julkisetkaan sairaalat eivät Hondurasissa ole kaikelle kansalle avoimia. Hondurasissa sosiaaliturva koskee vain niitä, joilla on työpaikka. Työnantajien velvollisuus on maksaa jokaisesta työntekijästä terveydenhuoltomaksu, jota vastaan nämä saavat oikeuden käydä terveyskeskuksessa. Terveyskeskuspalvelut eivät kuitenkaan kata lääkkeitä tai hoitoa, vaan ne jokaisen täytyy kustantaa itse. Jos kykenee siis.

Mutta niin kuin sanottu, minähän olen hyväosainen, joten minun ei moista tarvitse murehtia. Kävelin sisään sairaalaan, minut laitettiin tiputukseen ja mukavat sairaanhoitajat kävivät ottamassa minulta verikokeen. Ei ollut malariaa tai dengue-kuumetta, joten kaikki on hyvin. Kotiin viemisiksi sain viisi pientä minigrip-pussillista erivärisiä pillereitä.

Kun tulin ulos sairaalasta, näin kadun reunassa pää painuneena istuvan naisen. Kun kävelin hänen ohitseen, näin hänen sylissään kuvan hengityskoneessa olevasta lapsesta.

Hondurasissa näkee joka päivä niin paljon kerjäläisiä, että heidän ohitseen tottuu kävelemään juurikaan päätään kääntämättä. Nytkin kävelin ensin ohi, mutta jostain syystä pysähdyin ja käännyin takaisin. ”Onko tämä teidän lapsenne”, kysyin ja nainen alkoi itkeä. Hän kaivoi esiin enemmän kuvia lapsestaan ja alkoi kertoa minulle tarinaansa. Tiivistetysti kerrottuna lapsi on kuolemassa ja nainen on jo käyttänyt kaikki säästönsä hoitoihin. Epätoivo naisen silmissä sai minutkin melkein itkemään. Kuvittele: oma lapsi on kuolemassa, eikä sinulla ole varaa pelastaa häntä.

Annoin naiselle loput rahani, noin kymmenen euroa. Nainen tarttui minua kädestä ja sanoi toivovansa Jumalan palkitsevan tekoni. Minulle tuli ihan hirveä olo. Nainen pitää minua hyväntekijänä, mutta mitä joku kymmenen euroa minulle merkitsee?

Amor y frijoles

Eli suomeksi rakkaus ja pavut. Vähän aikaa sitten täällä julkaistu elokuva – Hondurasin ylpeys – on saanut nimensäkin näiden kahden hondurasilaisille rakkaan asian mukaan.

Jos kysyt ulkomailla asuvilta hondurasilaisilta, mitä he eniten kaipaavat kotimaastaan, he vastaavat melkein aina kaihoisasti ”frijoles.” Pienet punaiset pavut ovat täällä yhtä jokapäiväinen osa ruokavaliota kuin Suomessa peruna. Niitä syödään kokonaisina tai muusina, sellaisinaan tai sekoitettuna valkoiseen kermaviilin tyyppiseen mantequillaan. Miten vain, hondurasilaista ateriaa ei voisi kuvitellakaan ilman niitä.

Tyypilliseen ateriaan kuuluu myös aina munakas tai munakokkeli - munien syönnin määrästä päätellen paikalliset eivät juurikaan taida murehtia kolesteroliarvojaan. Lisäksi lautasella on riisiä, valkoista kotijuustoa, rasvassa paistettuja keittobanaanin siivuja sekä palanen sitkeää grillattua lihaa, carne asada. Joku kertoi minulle, että lihanpalasen sulattamiseen menee elimistöltä noin viikko, enkä epäile sitä yhtään. Kaiken tämän päälle lätkäistään muutama tortillalettu, ja niiden kanssa koko hela hoito menee alas juurikaan haarukkaa tai veistä käyttämättä.

Koska joudun duunini puolesta matkustelemaan köyhällä maaseudulla, olen tyytyväinen etten ole ryhtynyt täysin kasvissyöjäksi. Kaiken tämän köyhyyden keskellä arvokkaasta liharuuasta kieltäytyminen tuntuisi jotenkin irvokkaalta. Lisäksi monen päivän kenttämatkoille olisi aika hankalaa ottaa mukaan omat ruuat.

Ruuasta kieltäytyminen olisi myös epäkohteliasta. Tolupanes-kansan luona katselin sivusilmällä, kun Tegucigalpasta tuomistamme kanoista kanapataa lounaaksi valmistanut nainen valitsi huolellisesti Alexille, Xiomaralle ja minulle parhaat palat. Miksiköhän kaikkein köyhimmät ihmiset tuntuvat aina olevan niitä kaikkein vieraanvaraisimpia?

Kaksi puhelinsoittoa

Tulin juuri takaisin Yojoa-järveltä, jossa olimme viettämässä viikonloppua suomalaisen Maaretin, unkarilaisen Lucian ja hondurasilaisten Nahumin, Jorgen ja Victorin kanssa. Oli aika vapauttava tunne paeta Tegusin kaaosta keskelle luontoa. Oli myös hauska purkaa kokemuksia sielunsiskojeni Maaretin ja Lucian kanssa.

Maaret oli saanut perjantaina oudon puhelinsoiton tuntemattomasta numerosta. Joku olisi halunnut tietää missä Maaret asuu ja missä hän on töissä. ”Kuka siellä on”, Maaret kysyi, mutta soittajan mukaan sillä ei ole merkitystä. Maaretia nauratti, koska hän luuli että joku kaveri pilailee hänen kustannuksellaan, mutta ei kuitenkaan suostunut vastaamaan kysymyksiin.

Kun Maaret ihmetteli puhelinsoittoa työpaikallaan, työkaverit vastasivat yhdestä suusta: ”kidnappaus.” Hondurasissa on kuulemma tällä hetkellä muotia, että kidnappaajat valitsevat mielivaltaisesti jonkun puhelinnumeron, soittavat tähän ja yrittävät udella eri verukkeilla mahdollisimman paljon tietoja uhrista. Kun he ovat saaneet tietää tarpeeksi, he odottavat hetken, soittavat uudelleen ja vaativat rahaa. Jos rahaa ei kuulu, he sanovat tietävänsä missä uhri asuu, keitä hänen perheeseensä kuuluu, missä hän on töissä ja niin edelleen. Ja jos rahaa ei vieläkään kuulu, he tulevat hakemaan. Kannattaa vissiin olla aika varovainen sen suhteen, mitä täällä kenellekin kertoo.

Lucia taas purki turhautumistaan työhönsä katulasten kanssa. Vähän aikaa sitten eräs 12-vuotias poika, jota Lucia on yrittänyt pitkään saada sisään lastenkotiin, tuli kadulla vastaan liimaa haistellen. Lucia sanoi pojalle tiukasti, että hänen pitää tehdä valintansa. Jos hän jatkaa huumeiden käyttöä, ei ole toivoa siitä, että häntä voitaisiin ottaa sisään. Poika suuttui, sanoi että häntä ei voisi vähempää kiinnostaa mikään, ja juoksi pois. Lucia ei juossut perään – liimahöyryiselle pojalle olisi turha puhua järkeä.

Myöhemmin iltapäivällä Lucia sai puhelinsoiton työkavereiltaan. Sama poika oli tehnyt itsemurhan heittäytymällä sillalta valtatielle.

On tämä jännä maa. Toisaalta täällä on niin paljon kaunista – tänä viikonloppuna olen esimerkiksi nähnyt niin mielettömiä vuoristoisia järvimaisemia ja vesiputouksia, että ne ovat jättäneet mykäksi. Toisaalta näen joka päivä niin paljon köyhyyttä, että tekisi mieli itkeä. Toivottavasti en puolen vuoden päästä Suomeen palatessani huomaa turtuneeni tähän kaikkeen.

Tolupanes-kansan luona

Takana on parin päivän työreissu Montaña de la Florille tolupanes-kansan luo, ja olo on aika nöyrä. Tegusissa asuessa ei aina muista sitä äärimmäistä köyhyyttä, jossa suuri osa Hondurasin maaseudulla asuvista ihmisistä elää.

Mayojen sukuinen tolupanes-kansa asuu vaikeapääsyisellä vuorella, jonne vielä muutama vuosi sitten heimon päällikkö ei juuri edes päästänyt ulkopuolisia. Eipä silti, että paikkaan olisi edes helppo päästä. Lähin bussipysäkki on neljän tunnin kävelymatkan päässä, ja perille päästäkseen on ylitettävä joki noin kymmenen kertaa – pohjaa pitkin, koska siltoja ei ole. Onneksi viime aikoina on ollut vähän kuivempaa, koska muuten CIPRODEH:n nelivetojeeppi olisi ollut vaikeuksissa. Paikka on ulkona kännyköiden kuuluvuusalueelta eikä paikallisilla ole sähköä tai juoksevaa vettä.

Koulutus pidettiin kylän pienessä koulurakennuksessa ja käsitteli ihmisoikeuksia. Nämä ovat siis ihmisiä, jotka eivät ennen CIPRODEH:n tuloa tienneet oikeuksistaan juuri mitään, ja siksi heitä oli helppo hyväksikäyttää. Aluksi työkaverini Alex esitteli meidät – itsensä, kouluttaja Xiomaran ja minut - ja kysyi sitten, kuinka moni paikallaolijoista osaa lukea. Muutamia käsiä nousi. Naiset olivat tuoneet pienet lapset mukanaan, ja Alex oli varautunut tähän ottamalla mukaan vähän karkkia. Minä keräsin lapset takanurkkaan piirtelemään, jotta naiset voisivat keskittyä koulutukseen. Pulpettien välissä juoksenteli kanoja.

Alex heitti ironisesti, että onpa hyvä, että kaikki julkisten koulujen opettajat ovat lakossa, niin voimme käyttää luokkahuonetta. Siitä ei ole tietoa, koska kylän lapset mahtavat seuraavan kerran päästä kouluun – riippuu lähinnä siitä, koska valtio päättää maksaa monta kuukautta myöhässä olevat palkat. Vilkaisin muuten koulun oppilaslistaa, ja 25:stä oppilaasta 19:n sukunimi oli Martinez.

Olimme tuoneet mukanamme Tegusista lounaan koko kylälle, koska alueella ruoka on todella vähissä. Alueella ei myöskään ole minkäänlaisia matkailumajoja, joten meillä oli mukana omat makuupussit. Koulutuksen päätteeksi kyselimme yösijaa ja pienen kyläkokouksen jälkeen meidät ohjattiin yöksi erään paikallisen perheen luokse.

Koska pimeys laskeutui jo kuuden aikaan, illallinen valmistettiin puuhellalla kynttilänvalossa. Köyhä perhe tarjosi meille parastaan: munakokkelia, papuja ja tortilloita. Koska sähköä ei ole, menimme nukkumaan paikallisen rytmin mukaisesti kahdeksalta illalla. Viiden aikaan aamulla heräsimme pirteinä kukkojen kiekumiseen ja kömmimme pihalle pesemään hampaat pienessä ulkokylpyhuoneessa. Perheen lapset olivat jo ylhäällä syöttämässä kanoja ja siivoamassa pihaa.

Aamukahvia juodessa tämä blondi tarjosi viikon vitsin koko kylälle. Olin varomaton ja laskin leivänpalasen jalkani päälle ottaakseni kameran esiin. Parissa sekunnissa lähistöllä kärkkyneet kanat olivat lennähtäneet syliini, varastaneet leivän ja tappelivat siitä nyt kauempana odottaneiden koirien kanssa. Paikalliset nauroivat kaksinkerroin. He halusivat välttämättä antaa minulle toisen palan leipää, mistä minulle tuli vähän huono omatunto, mutta kieltäytyminenkin olisi ollut epäkohteliasta.

Takaisinpäin lähdettäessä ei ollut yllättävää, että jeeppiparkamme ahdettiin niin täyteen ihmisiä kuin mahdollista. Minä istuin etupenkillä Xiomaran sylissä, takapenkillä oli viisi paikallista ja Alex matkusti takaluukussa. Viiden tunnin reissu oli vähän epämukava mutta sitäkin iloisempi, eikä kenellekään olisi tullut edes mieleen marista. Maassa maan tavalla.

Uusi työ ja heti protestoimassa

Aurinko paistaa, nenäni on palanut, kärsin auringonpistoksesta ja hyppelehdin hyvästä tuulesta. Tänään olin toista päivää uudessa työpaikassani ja osallistuin ensimmäiseen mielenosoitukseeni Hondurasissa!

Työpaikkani on järjestö nimeltä Centro de Investigación y Promoción de los Derechos Humanos (CIPRODEH) eli suomeksi Ihmisoikeuksien Tutkimis- ja Edistämiskeskus. Kyseessä on yksi Hondurasin vaikutusvaltaisimmista kansalaisjärjestöistä, joka ajaa muun muassa naisten, lasten, vähemmistöjen ja pakolaisten oikeuksia, tutkii korruptiota politiikassa, oikeuslaitoksissa ja mediassa, etsii keinoja vähentää maassa riehuvaa väkivaltaa ja yrittää lobata hallitusta milloin missäkin asiassa.

Minä tulen tekemään töitä projektissa, joka auttaa maan etnisiä vähemmistöjä. Hondurasissa on yhdeksän vähemmistökansaa – lencas, tolupanes, chortís, pech, nahuas, misquitos, tawahkas, garífunas ja isleños – ja useimpien oikeuksia on poljettu melko surutta. Valtaväestö on muun muassa ryöstänyt valtavia alueita kansojen maita ties mihin tarkoituksiin, eivätkä nämä suureksi osaksi äärimmäisen köyhät ja lukutaidottomat ihmiset edes tiedä sen olevan väärin. Niissäkin harvoissa tapauksissa, jotka ovat menneet oikeuteen asti, korruptoituneet tuomarit ovat yleensä olleet rikkaamman valtaväestön puolella heimoja vastaan. CIPRODEH tekee tällä hetkellä töitä kuuden kansan kanssa, kouluttaa heitä ihmisoikeuksista ja auttaa heitä pitämään puoliaan.

Duuni vaikuttaa älyttömän mielenkiintoiselta. Tähän mennessä minun on annettu ymmärtää, että käytännön työ vaatii aika paljon matkustelua Hondurasin sisämaan vaikeakulkuisilla alueilla, mistä olen innoissani kuin pieni lapsi. Minun toivotaan muun muassa auttavan tutkimaan ihmisoikeuksien toteutumista eri kylissä, ottamaan valokuvia raportteja varten ja hoitamaan käytännön toimia, kuten ruoanjakelua koulutusten yhteydessä.

Työ uudessa projektissa alkoi aika vauhdikkaasti, sillä tänään minut jo otettiin mukaan ensimmäiseen mielenosoitukseeni. Autossa matkalla pelipaikalle sain kuulla, että protestissa on kyse kaasuyhtiöstä nimeltä Gas del Caribe, joka saastuttaa garifunojen maita.

Hondurasille tyypilliseen tyyliin mielenosoitus oli aika kaoottinen kokemus. Asetuimme banderolliemme kanssa sisäministeriön eteen ja huusimme kovaäänistä käyttävän seremoniamestarin perässä eri iskulauseita.
- ¡El pueblo unido jamás será vencido!
- ¿Qué queremos? - ¡Justicia, justicia, justicia!
- ¿Gas del Caribe? - ¡Fuera!
- ¡Adelante, adelante, la lucha es constante!

Koska itse asianomaiset asuvat niin kaukana Tegusista, asialle vihkiytyneet kansalaisjärjestöt olivat haalineet taustatueksi suuren joukon köyhiä ihmisiä Tegusin lähikylistä. Suuri osa ihmisistä ei tainnut tietää hölkäsen pöläystä koko kaasuyhtiöstä, mutta se ei juuri tuntunut haittaavan, koska iskulauseet olivat tuttuja. Loppuvaiheessa mielenosoitus kääntyikin yleisemmäksi mölinäksi, jossa kiukun kohteena oli kaikki mahdollinen korruptiosta väkivaltaan. Eräs vanha nainen sai haltuunsa kovaäänisen ja alkoi kertoa sydäntä särkevää tarinaa jengiväkivallassa kuolleesta pojastaan, ja ihmiset osoittivat sympatiansa huutamalla vielä vähän kovempaa. Onneksi tässä vaiheessa sisäministeriö oli jo päättänyt ottaa kansalaisjärjestöjen kokoaman delegaation vastaan, ja tilanne rauhoittui.

Illalla vapaaehtoisystäväni Maaret kertoi, että mielenosoituksiin osallistuminen on Hondurasissa ulkomaalaisille laitonta. Näin jälkeenpäin ajateltuna en ihmettele sitä yhtään.

Älä luota kehenkään

Minä tiedän olevani naiivi. Luotan yleensä ihmisiin liiankin helposti, kerron avoimesti elämästäni ja menen todella helposti halpaan. Minun on vaikea uskoa kenestäkään pahaa. Suomessa tuollainen luottavaisuus on normaalia. Täällä minun on pakko kuitenkin olla varuillaan.

Vapaaehtoisia muun muassa varoitetaan kertomasta kenellekään uudelle tuttavalle tai kaverille tietoja isäntäperheestään. Voi olla, että joku kaveeraa kanssasi vain hankkiakseen tietoja perheen talosta. Samalla tavalla minua on monta kertaa varoitettu kertomasta sitä, että vanhempani Suomessa ovat lääkäreitä. Kidnappauksen riski on liian suuri.

Eräänä iltana olin baarissa nimeltä Jaguar, joka on Tegusissa asuvien vapaaehtoisten kantapaikka: hauska baari jossa soi reggae, rastapäät soittavat rumpuja ja leikkivät tulen kanssa ja jossa aina tutustuu uusiin jänniin tyyppeihin. Tällä kertaa juttelin pitkään erään islantilaisen pojan kanssa. Varmaan noin kolmekymppinen kaveri kertoi asuneensa Tegusissa jo monta vuotta. Hillittömän hauska tyyppi, selkeästi tottunut olemaan huomion keskipisteenä ja tuntui tuntevan baarissa lähes jokaisen.

Jossain vaiheessa hondurasilainen kaverini Regina veti minut syrjään ja käski minun varoa vähän tuota islantilaista. Minua nauratti. ”Jos meinaat että se on naistenmies, niin ei se sen pahempi voi olla kuin suurin osa hondurasilaisista.” Blondi tukka herättää täällä jatkuvasti ei-toivottua huomiota, eikä huomionosoitusten vilpittömyyteen voi juuri luottaa. Regina katsoi minua hämmästyneenä. ”En mä sitä tarkoittanut. Se on yksi Tegusin suurimmista huumeiden salakuljettajista.”

Viime viikonloppuna sukelluskaverini Alexin ollessa moikkaamassa minua Tegusissa tapasimme uuden erikoisen persoonan. Olimme viettämässä iltaa hondurasilaisten kamujeni kanssa, aloitimme eteläamerikkalaisesta runoillasta ja päädyimme salsabaariin. Loppuillasta eräs porukan mukana ollut mies, puoliksi hondurasilainen ja puoliksi jenkki, tarjoutui yhdessä tyttöystävänsä kanssa viemään meidät kotiin. Pysähtyisimme matkalla vain nopeasti heidän kotonaan.

Koti oli valtava linnake. Istuimme Alexin kanssa silmät pyöreinä olohuoneen design-sohville miehen kaivaessa esiin vuosikertaviinin ja tyttöystävän sytyttäessä takkaan tulen. Alex kysyi mieheltä, saako hän kysyä mitä tämä tekee työkseen. ”Et saa.” Sitten hän otti esiin suuren pussin kokaiinia, ja kysyi saisiko olla. ”Olisihan se pitänyt arvata”, Alex kuiskasi kun jäimme hetkeksi kahden.

Alex oli matkalla Hondurasin pohjoisrannikon sukellussaarelta Utilalta takaisin Panamaan, jossa hän elää pienellä saarella sukelluskouluttajana, ja pysähtyi matkalla moikkaamaan minua. Kun näytin hänelle Tegusin keskustaa, hän sanoi tuntevansa nahoissaan ihmisten tuijotukset. Silloin tällöin sanoin hänelle, että nyt olemme vähän vaarallisemmassa osassa kaupunkia, ja hän sanoi jo huomanneensa sen ympäröivästä tunnelmasta. Alex sanoi näkevänsä häntä tarkkailevien ihmisten silmistä, että nämä eivät miettisi kahta kertaa, jos saisivat tilaisuuden ryöstää hänet. Kaksi gringoa, englantilainen ja suomalainen, ovat joillekin paikallisille kuin kaksi kävelevää pankkiautomaattia.

Ennen Hondurasiin saapumista ajattelin vielä, etten viettäisi kovinkaan paljon aikaa muiden vapaaehtoisten kanssa. Ajattelin, että haluan elää niin kuin paikalliset, haluan elää mahdollisimman hondurasilaista elämää. Nyt olen hyväksynyt sen, että minun ei tarvitse. Itse asiassa se olisi täysin mahdotonta. Vaikka asuisin täällä parikymmentä vuotta, ympäröivälle maailmalle tulen aina olemaan gringa ja suhtautuminen minuun tulee olemaan sen mukaista. Ulkomaalaisena minuun liitetään aina tiettyjä stereotypioita ja minua tullaan aina pitämään potentiaalisena kohteena eri tarkoitusperille.

Tietysti täällä tutustuu ihaniinkin ihmisiin, useimmat hondurasilaiset ovat aivan upeita, mutta en voi koskaan olla varma siitä, haluaako minulle juttelemaan tullut ihminen aidosti tutustua minuun vai haluaako hän minusta jotain. Täällä oppii epäilemään kaikkea ja kaikkia. Tavallaan todella surullista, koska en missään nimessä haluaisi kyynistyä, mutta täällä on pakko olla varuillaan. En voi luottaa ihmisten aitouteen ja se ahdistaa.

Nyt olen myös ymmärtänyt, että muut vapaaehtoiset ovat minulle välttämätön henkireikä. Paitsi että he ovat täällä samoista syistä kuin minä, he tuskin toivovat saavansa minusta irti muuta kuin ystävyyttä. Vapaaehtoisiin voin luottaa ensi näkemältä eri tavalla kuin muihin.

Rumputunneilla

Kun menin tänään Tegucigalpan Garífuna-keskukseen, tuntui melkein kuin olisin pöllähtänyt keskelle jotain pientä afrikkalaista kylää. Mustaihoiset miehet soittivat ringissä suuria rumpuja, ja ringin keskellä ryhmä tanssijoita heilutti lanteitaan nopealla tahdilla. Vanha mustaihoinen Herman tuli kättelemään lämpimästi ja pussaamaan poskelle.

Afrikkalaisten orjien jälkeläiset garífunat ovat varmaan Hondurasin tunnetuin ja ihailluin vähemmistökansa. En ole vielä tavannut yhtään hondurasilaista joka ei varauksetta ylistäisi heidän kulttuuriaan - monimutkaisia rumpurytmejä, nopeatahtista punta-tanssia ja voimakasta yrttiviinaa gifitiä muun muassa... Gifitissä ei muuten aina ole pelkästään laillisia yrttejä, minkä takia sen kanssa pitää olla vähän varovainen, ainakin jos sitä tilaa pohjoisrannikon garífuna-kylissä. Suurissa kaupungeissa gifitiä kannattaa varoa lähinnä sen suuren alkoholiprosentin takia.

Joka tapauksessa tuntuu aika hienolta, että alun perin muualta rantautunut vähemmistö on saanut niin rakastetun paikan tässä maassa. Tegucigalpan yökerhoissa esiintyy usein rumpuryhmiä ja puntan osaamisesta on tullut trendikästä.

Itse rumputunti oli keskuksen katolle rakennetussa pienessä luokkahuoneessa, jonka seinien läpi paistoi sisälle aurinko ja jonka ovenkarmissa roikkui valtava viidakkoveitsi. Huoneen nurkassa oli suuri määrä erikokoisia käsintehtyjä rumpuja. Opettajani Andrés, hiljainen rastapäinen mies, laittoi mitään sanomatta eteeni suuren rummun ja osoitti, miten minun pitää laittaa jalkani sen ympärille. Sitten hän alkoi naputtaa rytmiä. Maaret alkoi soittaa, ja minä aloin seurata. Andres katsoi ja nyökytteli vieressä. Jonkin ajan kuluttua hän käski Maaretin vaihtaa rytmiä ja tein perässä. Luokkahuoneen ovella kävi uteliaita silmäpareja katsomassa, ketkä kaksi valkoihoista siellä oikein soittavat.

Jossain vaiheessa huomasin, että kun totuin johonkin rytmiin ja aloin rentoutua, silloin soittaminenkin sujui. Välillä yritin keskittyä liikaa, jännitin käsiä, eikä rumpu enää soinut samalla tavalla. Pikkuhiljaa rytmit kuitenkin muuttuivat monimutkaisemmiksi ja perässä pysyminen tuli vaikeammaksi. Andrés virnisti kun sekosin. ”Jos käyt täällä usein, se alkaa pikkuhiljaa sujua.” Garífuna-rumpua ei opita soittamaan päivässä tai edes kuukaudessa, pelkkien perusrytmien opetteleminen voi viedä useita kuukausia.

Toivottavasti pääsen käymään säännöllisesti. Rumputunteja olisi maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin neljästä viiteen, mikä on aika aikaisin työaikoja ajatellen. Pitää vähän neuvotella projektin kanssa.

Roskaamisesta

Kun aikoinaan muutin takaisin Suomeen Ecuadorista, muistan katselleeni ällistyneenä Helsingin katuja. En ollut uskoa silmiäni. Joka puolella oli niin puhdasta, ei roskan roskaa missään.

Hondurasiin tullessani palasin takaisin toisenlaiseen todellisuuteen. Roskaisuus pisti silmään joka paikassa. Siinä missä paikalliset ystäväni näkivät kauniin joen, minä näin muovimukeja ja pikaruokapakkauksia. Kun edellä ajavan bussin ikkunasta lensi luontoon muovisia kertakäyttöastioita, olin niin kiukkuinen että olisin halunnut kiivetä bussiin ja haukkua roskaajan.

Tänään ajaessani kaverini kyydillä kotiin päin tajusin ensimmäistä kertaa silmieni turtuneen roskaisuuteen sen verran, että se ei ole enää se päällimmäinen asia mihin kiinnitän maisemassa huomiota. Niin on varmaan käynyt paikallisillekin: roskaisuus on niin tavallista, että se ei enää häiritse. Ja jos joku asia ei häiritse, miksi siihen pitäisi puuttua?

Ei tietenkään pidä yleistää. Jokainen talo, jossa olen täällä tähän mennessä asunut, on ollut todella siisti – tosin asukkaatkin ovat olleet rikkaita ja korkeasti koulutettuja. Silti näissäkin taloissa koen kulttuurishokkeja suhteessa kulutukseen. Täällä on esimerkiksi ihan tavallista, että sunnuntain perhepäivällisellä käytetään kertakäyttöastioita. Juustohöylä on tuntematon käsite: juustoviipaleet on aina pakattu yksittäisiin muovitaskuihin ja kääritty varmuuden vuoksi vielä muutamaan ylimääräiseen muovikerrokseen.

Maassa maan tavalla en kuitenkaan osaa elää. Kaupassa liukuhihnan päässä odottava pakkaajapoika ei ymmärrä ollenkaan, miksi en halua omaa muovipussia jokaiselle ostamalleni tavaralle. Aluksi vielä yritin selostaa että ekologisista syistä, että muovi ei ole hyväksi luonnolle, mutta nyt olen jo luovuttanut. Eräskin teini katsoi minua kuin vähäjärkistä: eihän se luontoon mene vaan kaatopaikalle! Paikalliset kaverini taas katsovat minua vähintään yhtä oudosti, kun kysyn mihin voin laittaa tyhjät pullot. Roskishan on tuossa vieressä.

Suomessa vaihto-oppilaana ollut kaverini Sara kertoi, että eniten häntä Suomessa ihmetytti se, millainen suhde suomalaisilla on luontoon. Kangaskassit ruokakaupoissa olivat hänelle jotain mullistavaa. Jokamiehen oikeuksiin hän ei suostunut edes uskomaan, ennen kuin näki ne itse. On se jännä millaisia asioita oppii pitämään itsestäänselvyyksinä.