Tahtojen taistelu löylyvedestä

Muutaman kuukauden paputortillat alkoivat painaa vyötäröllä ja päätin pari viikkoa sitten liittyä kuntosalille. Olin aika riemuissani kun löysin salin, jossa on sauna! Tai siis kaksi saunaa, jos tarkkoja ollaan, naisille ja miehille omansa.

Ensimmäinen sauna Hondurasissa sai minut melkein liikuttumaan, vielä kun kiuaskin oli suomalainen Finnleo. Harmillista vain, en löytänyt löylyämpäriä tai kauhaa mistään. Koska olin yksin saunomassa, en voinut edes kysyä neuvoa keneltäkään. Noo, täytin vesipulloni ja heittelin löylyt siitä.

Lähtiessäni kysyin respan hymypojalta Ricardolta, missä vesi mahtaa olla. Hän katsoi minua hölmistyneenä. ”Siinä saunan vieressä oleva suihku vai, eikö se toimi?” Toimii toimii, mutta siis löylyvesi. Tiedäthän, se mitä heitetään kiville. Ricardo näytti närkästyneeltä. ”Ei niille kiville saa mitään heittää, ne voivat mennä pilalle!”

Yritin parhaani mukaan selittää vakavalla naamalla, että itse asiassa veden heittäminen kuumille kiville on tavallaan saunan idea. Ricardo ei vaikuttanut kovin vakuuttuneelta. Hän ei ollut koskaan kuullutkaan moisesta. Yritin vakuutella että usko nyt vain, minä tiedän miten suomalaista kiuasta käytetään, olenhan sentään suomalainen. Ricardo suli ylpeään hymyyn. ”Nii-in, meillä on suomalainen sauna!” Lopulta hän myöntyi puhumaan asiasta kuntosalin johdolle.

Kärsivällisyyttä Saara, ajattelin. Tässä maassa on turha odottaa mitään näin radikaaleja muutoksia kovin nopeasti. Silloin tällöin jaksoin muistuttaa Ricardoa asiasta, mutta hän vain hymyili ja vakuutti hoitavansa asiaa. Aloin siis kantaa mukana suurempaa vesipulloa.

Aloin myös tehdä myyräntyötä löylyaatteeni eteen valistamalla siitä muita saunankäyttäjiä. Joka kerta olen törmännyt samaan vilpittömään hämmästykseen, kunnes perjantaina eräs vanhempi nainen tiesi kertoa, että veden heittäminen on itse asiassa kiellettyä. Kuntosalin johto kuulemma pelkää, että saunan katto tipahtaa! Niin kävi kuulemma jo kerran. Varmasti kiukaan vika. Ihmisparka oli saanut katon päähänsä, ja mikä nolointa, hän oli pelastettaessa alusvaatteisillaan!

Ja kiukaan syytä siis kaikki. Tuntuupa yhtäkkiä turvalliselta tämä saunominen täällä.

Isäntäperheeni isoäiti taas ei kuulemma enää käy saunomassa, koska viimeksi kun hän oli mennyt sinne yläosattomissa, ”hienot rouvat” olivat katsoneet häntä pahasti. Kun kerroin itse meneväni kyllä ihan täysin syntymäasussani, isoäidin silmät laajenivat. ”Etkö ole nähnyt kuntosalin sääntöjä? Niissä sanotaan, että jokaisessa tilassa pitää olla säädyllisesti pukeutunut!” Ihmekös naisten pukuhuoneessa onkin suihkukopit, joihin naiset menevät jumppavaatteissaan ja joista he tulevat ulos jakkupuvut päällä ja korkokengät jalassa.

Kuinkahan kauan menee, että saan kuntosalilla paikallisen kylähullun maineen. Se alaston suomalainen, joka heittää kiukaalle vettä! Edistäisiköhän se asiaa, jos tarjoutuisin lahjoittamaan saunaan löylyämpärin ja kauhan?

Uutisten paholaiset ja antikristus

Lehtien lukeminen on Hondurasissa harvemmin tylsää. Vai mitä mieltä olette tämän päivän uutisista? Seuraavat pätkät ovat lyhyitä otoksia La Tribuna –sanomalehden parista päivän pääreportaasista.

Marcela Reyes vapautettiin paholaisista

"Syyskuussa 2008 koko maata liikutti Marcela Reyesin tarina – naisen, jota riivasivat pahat henget, ja joka ruokkiakseen nämä sisuksissaan asuvat paholaiset joutui syömään useita kiloja lihaa joka päivä.
42-vuotias Marcela, joka oli kärsinyt tästä ilmeisesti noituuden aikaansaamasta riivauksesta jo 11 vuotta, kertoi rauhallisina hetkinään että paholaiset nimeltä Tavo ja Fredi asustelivat hänen mahansa sisässä. Nämä pahat henget aiheuttivat voimakkaita kipuja ja saivat hänet puhumaan omituisia sekä käyttäytymään luonteensa vastaisesti.
Nähdessään naisen kärsimyksen monet tarjosivat apuaan, mutta kukaan ei onnistunut vapauttamaan häntä riivaajista. Lopulta apostoli Tito ja profeetta Linda Morales ”Jeesuksen Tuli” –kirkosta Floridasta saapuivat Hondurasiin ja Jutiapaan tapaamaan naista. Onnistunutta vapautusta oli todistamassa useat tiedotusvälineet, ja siitä on todisteena valokuvia ja video.
Nainen, joka ei aikaisemmin pystynyt nousemaan sängystä, kykenee nyt elämään normaalia elämää. Hänen jopa kerrotaan käyneen useissa Keski-Amerikan maissa kertomassa tarinaansa. ”Ihmeen teki Jumala, mutta me olemme suositelleet hänelle että hänen ei kannata koskaan poiketa oikealta tieltä, koska jos hän ei ole Herran yhteydessä, paholaiset palaavat”, vapauttajat kertovat."

Kaikki mediathan täällä siis haluavat väittää olevansa puolueettomia, mutta uskonnollisuutta pidetään jotenkin niin itsestään selvänä, että sitä harvemmin edes kyseenalaistetaan. Tässä toinen esimerkki:

Antikristuksen lahko määrätään lopetettavaksi

"Sen jälkeen, kun LA TRIBUNA oli julkaissut sarjan ”Armossa Kasvaen” –lahkosta kertovia reportaaseja, hallinto- ja oikeusministeriön viranomaiset määräsivät lahkon seuraajien kokoontumispaikat suljettaviksi, koska nämä toimivat maassa laittomalla tavalla.
Väärä oppi, jota itseään Jeesukseksi Kristukseksi nimittävä saarnaaja José Luis Miranda on myynyt Hondurasin kansalle jo 15 vuoden ajan, määrättiin hallinto- ja oikeusministeriön toimesta kielletyksi, koska se sotii Hondurasin kansan moraalisia ja kristittyjä periaatteita vastaan.
Tämä myös Antikristukseksi kutsuttu uskonto saattaa hävitä muutamien päivien sisällä, sillä valtion viranomaiset käskivät sulkea sen 20 vahingollista oppia levittävää päämajaa. Kultin johtajat taas saatetaan karkottaa maasta valtion säännöksiä vastaan niskoittelun takia. Jokainen ihminen, joka julistaa tämän 666-lahkon oppeja, joutuu lisäksi kohtaamaan seuraamukset oikeudessa, sillä tämä toiminta todettiin maan lain mukaan vahingolliseksi."

Muita paljon palstatilaa saaneita uutisia olivat muun muassa nämä:

Kaksi kauhua herättänyttä Salvatrucha –jengin jäsentä kiinni
On se hyvä, että edes joskus näin. Vielä olisi noin 30 000 vapaalla jalalla...

Naiset kauhuissaan kamalien rikosten takia
Hondurasissa on murhattu jo 57 naista tämän vuoden puolella. Ja kun tähän lasketaan mukaan miehet, Hondurasissa tapetaan Ihmisoikeuskomission uusimman raportin mukaan joku kahden tunnin välein.

Presto-tytöt La Tribunassa
Kun panamalaiset mallit vierailevat lehden toimituksessa, on se tietysti koko sivun arvoinen uutinen. Pääosassa ovat tietysti valokuvat, joissa mallit poseeraavat lehden päätoimittajan kanssa.

Elvis Crespo yllätettiin masturboimasta lentokoneessa
Tämä tärkeä tähtiartistista kertova uutinen vei kokonaisen neljäsosan ulkomaansivusta.

Sellaista siis Hondurasissa tänään. Tässä vaiheessa on pakko huomauttaa, että La Tribuna on yksi Hondurasin tärkeimmistä vakavasti otettavista sanomalehdistä. Turun Sanomien ja Hesarin uutiset tuntuivat jotenkin kovin harmailta näihin verrattuina, eikö teistäkin?

¡Buiti binafi!

Kun tänään saavuin töihin kongressikeskukseen, garífunat jo odottelivat ala-aulan sohvalla. Tunnelma oli rempseä ja hilpeä, jotain ihan muuta kuin nöyrien ja vaatimattomien alkuperäiskansojen kanssa. ”Hei Saarita, koska viet meidät Suomeen?” Minua nauratti. Huomautin, että nyt kun kerran olen täällä, eikö heidän pitäisi pikemminkin kutsua minut tutustumaan omiin maihinsa. Sillä hetkellä sain kutsut heidän yhteisöihinsä Colóniin, Limóniin ja Trujilloon. Lupasin tehdä kaikkeni, että pääsisin käymään.

Ajatuksesta innostuneena miehet alkoivat yksissä tuumin opettaa minulle garífunaa – pitäisihän minun osata edes tärkeimmät sanat tullessani kylään. Miesten mielestä minun oli oleellista oppia lauseita kuten ”busentino aban nadari” (tarvitsen poikaystävän) ja ”niusiñe tibunu” (rakastan sinua). Minä yritin siinä sivussa kysellä myös niitä perussanoja. Jos pääsen kyläilemään garífunojen luona, voi olla hiukan kiusallista jos ainoa mitä osaan sanoa, on että tarvitsen poikaystävän.

Tässä niitä muutamia ”järkevämpiä” sanoja...

Ida biña? (Mitä kuuluu?)
Uwadigiati nuwagu? (Hyvää, ja teille?)
Ra biri? (Mikä teidän nimenne on?)
Saara niribei (Minun nimeni on Saara)
Buiti binafi (Hyvää huomenta /päivää)
Buiti rebonneyu (Hyvää iltapäivää)
Buiti guñon (Hyvää yötä)
Lau bandy seremen (Kiitos paljon)
Lauguati nadumureha gerífuna, busiñentina nefievenderu (En puhu paljon garífunaa, mutta haluan oppia)

Myöhemmin päivällä garífunat innostuivat esittelemään mukanaan tuomia vaatteita muille etnisten vähemmistöjen edustajille. Koska alkuperäisväestöjen naisia hävetti liikaa, minulle lankesi velvollisuus toimia mallina. Vedin varsinaisen muotinäytöksen erilaisissa garifuna-mekoissa, mikä tuntui katsojien mielestä olevan hervottoman hauskaa. Ilmeisesti he ovat tottuneet avustusjärjestöjen edustajien käyttäytyvän vähän hillitymmin. Minun mielestäni kokousten asiat ovat jo sen verran vakavia, että turha sitä on tauoilla synkistellä.

Alkuperäiskansojen tapaaminen on hauskempaa joka kerta, koska olen pikkuhiljaa tutustunut heihin paremmin. Sekin tuntuu kivalta, että he vaikuttavat joka kerta niin iloisilta nähdessään minut. Aiempi muodollisuus on haihtunut tuttuuden tieltä, ja nyt olen Saarita (pikku-Saara).

Harmittaa vaan, että tiedän jo nyt, että aika täällä loppuu täysin kesken. Olen lyhyessä ajassa kiintynyt näihin ihmisiin, ja haluaisin pystyä tekemään vähän enemmän.

Älä ole intiaani

”Ihmisoikeudet ovat kaunis asia, mutta meidän pitää olla realisteja. Ne eivät toimi käytännössä. Usein ihmisoikeuksien tunteminen ja niiden puolustaminen johtaa kuolemaan, ja siksi on parempi olla hiljaa.”

Garífunapoika Derick sanoi kertoi tänään kokemuksistaan ”Hondurasin etnisten ja mustien kansojen verkoston toisessa kansallisessa kokoontumisessa.” Hienolta kuulostava nimi tarkoittaa sitä, että kutsuimme duunikaverini Alexin kanssa tolupanes- pech-, nahuas- lencas ja garífunas-kansojen edustajat Tegucigalpaan parin päivän yhteiseen työpajaan. Niin kuin yleensä, kirjasimme jälleen ylös viimeisimmät ihmisoikeusrikkomukset.

”Monet nuoret tulevat kertomaan minulle, että yliopistossa heitä kohdellaan kuin apinoita”, Derick kertoi. ”Itse kuulin, kun eräs opettaja huusi oppilaalle että hei musta, tule tänne niin valkaisen sinut!” Huutelu, nimittely ja nolaaminen on Derickin mukaan yliopistossa jokapäiväistä, ja pahinta rasismia eivät harjoita toiset oppilaat vaan opettajat. Lain mukaan etnisillä ja mustilla ryhmillä pitäisi olla täysin samat oikeudet myös opiskeluun kuin valtaväestöllä, mutta usein valtaväestö ei tee sitä helpoksi. Mustia sanotaan apinoiksi ja alkuperäiskansoja intiaaneiksi, joka hondurasilaisessa kielenkäytössä on alkanut tarkoittaa suunnilleen samaa kuin idiootti. Täällä on esimerkiksi ihan yleistä, että äidit sanovat kiukuissaan lapsilleen ”no seas indio”, älä ole intiaani. Asenteet opitaan jo äidinmaidossa.

Nimittely ei ole kuitenkaan pahinta. ”Viime viikolla minut pysäytettiin vain siitä syystä, että ohitin toisen auton. Kun tulin ulos autosta, poliisi pahoinpiteli minut tiellä”, Derick kertoi. Toisin kuin suuri osa ystävistään, Derick päätti alkaa taistella ja teki tapauksesta valituksen. Toistaiseksi se ei ole kuitenkaan johtanut mihinkään. ”Minä haluaisin, että tämä poliisi potkittaisiin ulos poliisivoimista, koska se toimisi esimerkkinä muille poliiseille.” Toivon Derickin puolesta että näin kävisi, mutta en ole kovin toiveikas.

Ihmisoikeusloukkauksien kuuleminen ja kirjaaminen on välillä aika rankkaa, koska tapaukset ovat sen verran rajuja. Esimerkiksi pikkuriikkisen kolmentuhannen ihmisen Pech-kansan jäseniä on viimeisten vuosien aikana tapettu maakiistojen takia jo lähes sata. Vaikka opetamme heille ihmisoikeuksista, niiden tunteminen ei juuri auta jos vastassa on ase.

Toisaalta saamme joka kerta myös hyviä uutisia. Koulutuksen myötä monen kansan itsetunto on kasvanut ja he ovat alkaneet ensimmäistä kertaa puolustaa oikeuksiaan. Tällä kertaa eräs lenca-nainen kertoi ylpeänä, kuinka he yhdessä muiden yhteisönsä naisten kanssa liittoutuivat kylän ala-asteen laiskaa opettajaa vastaan. Kun aikaisemmin opettajia on pidetty jonkinlaisina yli-ihmisinä joiden auktoriteettia ei kyseenalaisteta, nyt äidit osasivat vaatia opettajaa saapumaan paikalle joka päivä. Kun näin ei käynyt, naiset marssivat suoraan kunnanjohtajan luo tekemään valituksen. Aika upeaa.

Myöhemmin illalla kerroin isäntäperheeni äidille Marulle päivän tapahtumista. Hän oli aika järkyttynyt siitä, että jopa yliopiston opettajat voivat syrjiä etnisiä vähemmistöjä. Kun huomautin hänelle, että kyllä melko suuri osa ihmisistä taitaa silloin tällöin käyttäytyä rasistisesti – sanoohan suurin osa hondurasilaista ”älä ole intiaani” kuin se olisi maailman normaalein asia – Marun silmät laajenivat. Hän henkäisi säikähtäneenä ja pysäytti auton tien viereen. ”Saara, nyt minusta tuntuu todella pahalta. Olen niin tottunut sanomaan niin, etten edes huomannut mitään outoa siinä!”

Tietyt asiat tuntuvat olevan universaaleja. Suomessa minulla nousee karvat pystyyn joka kerta, kun kuulen esimerkiksi lauseen ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi.” Asenteellisuus ei tunnu olevan edes koulutuksesta kiinni, usein rasistisia lauseita viljelevät ”vitsikkäinä heittoina” hyvinkin korkeakoulutetut ihmiset.

Punainen mies on aina joutunut väistymään…

Tällä hetkellä teemme duunikaverini Alexin kanssa alkuperäisväestöille uutta oppimateriaalia maaoikeuksista. Tuntuu ihan uskomattomalta, kuinka paljon täällä maista taistellaan. Joka duunireissulla kuulemme uusia tarinoita siitä, miten rikkaat maanomistajat tai suuryritykset ryöstävät kansojen maita ja tappavat vastustelijat. Moni ei uskalla enää taistella vastaan, koska niin moni on murhattu. Tuntuu kuin olisin siirtynyt ajassa taaksepäin jonnekin keskiajalle.

Alex halusi laittaa oppivihon alkuun pätkiä kirjeestä, joka on legendan mukaan intiaanipäällikkö Seattlen vastaus Yhdysvaltain presidentille, kun tämä halusi ostaa heidän maansa. Kirje on päivätty vuodelle 1854. Se on aika pitkä, mutta halusin laittaa sen tähän kokonaisuudessaan, koska se on niin kaunis.

“Washingtonin suuri päällikkö lähettää meille sanan, että hän haluaa ostaa meidän maamme. Suuri päällikkö lähettää meille myös ystävyyden sanoja ja vaikuttaa hyvää tahtoaan meille. Se on hänelle kunniaksi, sillä me tiedämme, että valkoinen mies voi tulla aseiden kanssa ja ottaa maamme, ellemme myy.

Kuinka kukaan voi ostaa tai myydä taivasta yläpuoleltamme tai maan lämpöä? Koko ajatus on meille outo. Ellemme omista ilman raikkautta tai veden kimallusta, kuinka kukaan voi ne ostaa? Jokainen pala tätä maata on pyhä minun kansalleni. Jokainen kiiltävä männynneulanen, jokainen rannan hiekkajyvä, usva hämärtyvässä metsässä, jokainen aukio ja jokainen pörräävä hyönteinen on pyhä kansan muistoissa ja kokemuksissa. Puissa virtaava mahla kuljettaa mukanaan punaisen miehen muistoja. Siirtyessään tähtien pariin unohtavat valkoisen miehen kuolleet sen maan, jossa he ensi kerran näkivät päivänvalon. Meidän kuolleemme eivät koskaan unohda tätä ihmeellistä maata, koska se on punaisen miehen äiti.

Me olemme osa tätä maata ja se on osa meitä. Tuoksuvat kukat ovat sisariamme, kauris, hevonen ja mahtava kotka ne ovat veljiämme. Kallioiset harjanteet, niittyjen rehevyys, ponin ruumiin lämpö ja ihminen – kaikki kuuluvat samaan perheeseen.

Kun siis Washingtonin Suuri Päällikkö lähettää meille sanan, että hän haluaa ostaa maamme, hän vaatii meiltä todella paljon. Suuri päällikkö sanoo, että hän varaa meille paikan, jossa voimme elää omissa oloissamme, levossa ja rauhassa. Hän olisi meidän isämme ja me hänen lapsiaan. Me siis harkitsemme tarjoustasi ostaa meidän maamme. Mutta se ei ole helppoa. Sillä tämä maa on meille pyhä. Purojen ja jokien kimaltava vesi ei ole vain vettä, vaan se on meidän esi-isiemme verta.

Jos me myymme tämän maan, täytyy teidän muistaa, että se on pyhä. Teidän täytyy opettaa lapsillenne, että se on pyhä ja että jokainen häilähtävä varjo järvien kirkkaassa vedessä todistaa minun kansani elämän tapahtumista ja muistoista. Veden solina on minun isäni isän ääni. Virrat ovat veljiämme, ne sammuttavat janomme. Virrat kantavat kanoottejamme ja ruokkivat lapsemme. Jos me myymme sinulle maamme, teidän täytyy muistaa ja myös opettaa lapsillenne, että virrat ovat veljiämme ja teidän veljiänne, ja teidän tulee kohdella niitä niin kuin veljiänne.

Punainen mies on aina joutunut väistymään etenevän valkoisen miehen tieltä, niin kuin usva häipyy vuorilta aamuauringon noustessa. Mutta meidän isiemme tuhka on pyhä. Heidän hautansa on pyhä tanner ja niin ovat nämä kunnaat, nämä puut; tämän maan kolkka on pyhitetty meille.

Me tiedämme, ettei valkoinen mies voi ymmärtää meidän teitämme. Hänelle yksi paikka on yhtä hyvä kuin toinenkin, sillä hän on kuin muukalainen, joka tulee yöllä ja ottaa maasta, mitä tarvitsee. Maa ei ole hänelle veli vaan vihollinen, ja kun hän on voittanut sen, hän jatkaa matkaansa. Isiensä haudat hän jättää taaksensa eikä välitä. Hän ryöstää maan lapsiltaan, siitäkään hän ei välitä. Hänen isiensä haudat ja hänen lastensa perintöoikeudet on unohdettu. Hän kohtelee äitiään maata ja veljeään taivasta kuin tavaroita, joita voi ostaa, ryöstää ja myydä kuin lampaita tai lasihelmiä. Hänen ahneutensa nielaisee kaiken ja jäljelle jää vain autio maa.

Mitäpä minä tiedän. Meidän tapamme eivät ole teidän tapojanne. Teidän kaupunkienne näkeminen koskee punaisen miehen silmiin. Mutta ehkäpä punainen mies on villi eikä ymmärrä. Ei ole hiljaista paikkaa valkoisen miehen kaupungeissa. Ei yhtään paikkaa, jossa voi kuulla silmujen puhkeavan keväisin tai hyönteisen siipien rahinan. Mutta ehkä kaikki johtuu siitä, että olen villi enkä ymmärrä. Melu vain loukkaa korvia. Ja mitä on elämä, ellei voi kuulla kehrääjän yksinäistä huutoa tai sammakoiden kinastelua yöllä lammen ympärillä? Minä olen punainen mies, enkä ymmärrä sitä.

Intiaani kaipaa lammen kasvien yli suhahtavan tuulen pehmeää ääntä ja metsä havujen tuoksua tuulessa sateen jälkeen. Ilma on kallisarvoista punaiselle miehelle, sillä kaikilla elävillä on osansa jokaisessa hengenvedossa; eläimet, puut, ihmiset – kaikki hengittävät samaa ilmaa. Valkoinen mies ei näytä huomanneen ilmaa, jota hän hengittää. Hän on löyhkälle turta kuin päiviä kuolemaisillaan ollut mies.

Mutta jos me myymme sinulle maamme, täytyy teidän muistaa, että ilma on meille kallisarvoista, sillä se jakaa henkensä kaiken sen elämän kanssa, jota se ylläpitää. Tuuli, joka antoi isoisällemme hänen ensimmäisen hengenvetonsa, ottaa vastaan myös hänen viimeisen huokauksensa. Ja tuulen täytyy antaa myös lapsillemme elämän henki. Ja jos me myymme maamme, täytyy sinun pitää se erillään ja pyhänä; paikkana jonne valkoinen mieskin voi tulla maistamaan tuulta, jolle niityn kukat ovat antaneet tuoksun.

Niin me harkitsemme tarjoustanne ostaa maamme. Jos me päätämme hyväksyä sen, minä asetan yhden ehdon: Valkoisen miehen pitää kohdella kaikkia eläimiä alueella veljinään. Minä olen villi, enkä ymmärrä mitään muuta tapaa. Olen nähnyt tuhansien puhvelien mätänevän preerialla valkoisen miehen jäljiltä, kun hän ampui ne ohikiitävästä junasta. Minä olen vain villi, enkä voi ymmärtää, miksi savuava rautahevonen olisi tärkeämpi kuin puhveli, jonka me tapamme vain pysyäksemme hengissä.

Mitä on ihminen ilman eläimiä? Jos kaikki eläimet olisivat poissa , ihminen kuolisi hengen suureen yksinäisyyteen. Sillä mitä tahansa tapahtuu eläimille, tapahtuu ennen pitkää myös ihmiselle. Kaikilla on yhteys.

Teidän täytyy opettaa lapsillenne, että maa heidän jalkojensa alla on esi-isiemme tuhkaa. Niin että he kunnioittavat maata, joka on kyllästetty heidän kaltaistensa elämällä. Opettaa lapsillenne, mitä me olemme opettaneet lapsillemme, että maa on meidän äitimme. Mitä tahansa tapahtuu maalle, tapahtuu maan lapsille. Jos ihminen sylkee maata, hän sylkee itseään. Tämän me tiedämme. Maa ei kuulu ihmiselle, vaan ihminen maalle. Tämän me tiedämme.

Kaikki luontokappaleet ovat yhtä kuin veri, joka liittää suvun yhteen. Kaikki luodut ovat yhtä. Mitä tapahtuu maalle, tapahtuu maan pojille. Ei ihminen kutonut elämän kudosta, hän on vain sen säie. Mitä hän kudokselle tekee, sen hän tekee itselleen.

Mutta me harkitsemme tarjoustasi muuttaa reservaattiin, jonka olet varannut minun kansalleni. Elämme syrjässä ja rauhassa. Ei se paljon merkitse, missä asumme päiviemme loppuun. Lapsemme ovat nähneet isiensä nöyryyttävän tappion. Soturimme ovat häpeästä tappion jälkeen vajonneet joutilaisuuteen ja saastuttaneet itsensä makeilla ruuilla ja kovilla juomilla. Merkitsee kovin vähän, missä me vietämme loput päivämme. Niitä ei ole monta. Vain joitakin tunteja, joitakin talvia vielä, eikä yhtään lasta niistä suurista heimoista, jotka kerran elivät ja asuivat tällä maalla tai jotka nyt vaeltavat pieninä ryhminä metsissä, ole jäljellä suremassa sen kansan hautojen äärellä, joka kerran oli yhtä mahtava ja toiveikas kuin sinun kansasi nyt.

Mutta miksi murehtisin kansani menoa. Heimot koostuvat vain ihmisistä, ei muusta. Ja ihmiset tulevat ja menevät kuin meren aallot. Ei myöskään valkoinen mies, jonka Jumala puhuu hänelle kuin ystävä ystävälle, ole mikään poikkeus yhteisestä kohtalostamme. Ehkä meistä lopulta tulee veljiä, kuka tietää.

Yhden asian me tiedämme, asian jonka valkoinen mies voi joskus tajuta – meillä on yhteinen Jumala. Te voitte luulla, että omistatte Hänet niin kuin tahdotte omistaa maamme. Mutta sitä ette voi. Hän on kaikkien ihmisten Jumala ja hän tuntee samaa sääliä niin valkoista kuin punaistakin kohtaan. Tämä maa on Hänelle kallis ja joka vahingoittaa sitä, halveksii sen Luojaa. Myös valkoiset katoavat ehkä ennemmin kuin kaikki muut heimot. Joka jatkuvasti likaa oman sijansa, tukehtuu jonain yönä omaan saastaansa. Mutta hukkuessanne te loistatte kirkkaasti sen Jumalan voiman sytyttäminä, joka toi teidät tähän maahan ja jossain erityisessä tarkoituksessa antoi teille vallan tämän maan ja punaisen miehen yli.

Se tarkoitus on meille mysteeri, sillä me emme ymmärrä, kun puhvelit tapetaan, villihevoset kesytetään, metsien salatut lokerot täyttyvät ihmisjoukoilla ja kypsien kukkuloiden näkymät pilataan puhuvilla rautalangoilla. Missä on tiheikkö? Poissa. Missä on kotka? Poissa. Hyvästit ketterälle hevoselle ja ajolle? Se on elämän loppu ja lopun alku.

Niin me harkitsemme ehdotustasi ostaa meidän maamme. Jos me suostumme, teemme sen varmistaaksemme itsellemme reservaatin, jonka olet meille luvannut. Ehkä me siellä voimme elää loput päivämme niin kuin haluamme. Kun viimeinen punainen mies on kadonnut täältä ja hänen muistonsa on vain pilven varjo, joka lipuu preerian yli, viipyvät kansani henget näillä rannoilla ja näissä metsissä. Sillä ne rakastavat tätä maata, kuin vastasyntynyt rakastaa äitinsä sydämenlyöntejä.

Jos me siis myymme sinulle maamme, rakastakaa sitä, niin kuin me olemme sitä rakastaneet. Huolehtikaa siitä, niin kuin me olemme siitä huolehtineet. Pitäkää mielessänne sen kuva sellaisena, kuin se on nyt, kun otatte sen meiltä vastaan. Ja kaikella voimallanne, kaikella mielellänne, kaikella sydämellänne säilyttäkää se lapsillenne ja rakastakaa sitä, niin kuin Jumala rakastaa meitä kaikkia.

Erään asian me tiedämme. Meidän Jumalamme on sama Jumala. Tämä maa on Hänelle kallis. Valkoinenkaan mies ei voi välittää yhteistä kohtaloamme. Voi olla, että meistä lopulta tulee veljiä. Se jää nähtäväksi.”

Niinpä niin. Valkoinen mies ei tunnu hirveästi oppivan historiasta...

Vähän asian laidasta muuten, mieleen muistui hauska juttu. Kun latinosiirtolaiset osoittivat Yhdysvalloissa mieltään pakkopalautuksia vastaan, he saivat tukea Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöiltä. Kun muutamat valkoiset konservatiivit tulivat paikalle ”menkää kotiin” –kylttien kanssa, alkuperäisväestöt tulivat heidän eteensä omien ”menkää kotiin” –kylttien kanssa. Aika hauska lähestymistapa, vaikka itse asia onkin kaikkea muuta kuin huvittava. Miksi toiseen maahan muuttamisen pitäisi olla vain valkoisten oikeus?

Nyt minun pitää enää keksiä, miten kuvittaa se maaoikeuksista kertova oppivihko. Alex haluaa, että piirtäisin siihen ”parikymmentä kuvaa, saisitko ne valmiiksi parissa päivässä?”

Pech-akuá pelottelee kameralla

Palattuani Nicaraguasta ehdin olla Tegucigalpassa vain pari tuntia, sitten piti lähteä kolmen päivän duunireissulle sisämaahan. Tällä kertaan paikkana oli Catacamas, pieni kaupunki lähellä sademetsäaluetta, ja koulutukseen oli kutsuttu alueella asuvien Pech- ja Nahua –kansojen edustajia. Osallistujat saapuivat tyypilliseen tapaan paikalle lastensa kanssa. Tietysti, mihinpä he heidät olisivat voineet jättää.

Tämänkertaisen koulutuksen aiheena oli ”auditoría social”, elikkä suomeksi sosiaalinen tilintarkastus. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kenellä tahansa on oikeus käydä vaatimassa viranomaisilta tiettyjä tietoja esimerkiksi paikkakunnalla toteutettavista julkisista projekteista. Suomalaisiin korviin tuo voi kuulostaa jokseenkin itsestään selvältä, Suomessahan suurin osa asiakirjoista on julkisia presidentin kansliaan asti. Ei täällä.

Jaoimme porukan kahteen ryhmään: toisen ryhmän piti valmistella minun avullani kuvitteellisen kylän pormestarille kysymyksiä uuden ala-asteen rakennusprojektista, toisen piti duuniparini Alexin avustamana leikkiä pormestaria ja vastata kysymyksiin. Tärkeää oli kysyä muun muassa sitä, onko alihankkijoina pormestarin sukulaisia, mikä rakennusprojektin kokonaisbudjetti on ja ovatko kuitit materiaaliostoksista julkisia. Ryhmäni naisilla oli kuitenkin toisenlaisia huolia. ”Meidän pitää kysyä mitä tapahtuu, jos joku opettajista rakastuu oppilaisiin.” Hämmästeltyäni kysymystä naiset kertoivat minulle, että tämä on ollut todellinen ongelma joissain kylissä. Nice...

Duuni alkaa sujua jo luontevammin, vaikka minulla onkin vaikeuksia suhtautua siihen, millainen auktoriteetti minulla on alkuperäiskansojen parissa. Se, että koulutusten yhteydessä käytän tietokonetta ja kameraa, tuntuu tekevän minusta jollain mystisellä tavalla kunnioitettavan hahmon. Eilen muutama Pech-kansaan kuuluva mies tuli esimerkiksi luokseni melkein lakki kädessä kysymään nöyrästi, jos voisin opettaa heille muutaman sanan englantia. Minä yritin vastavuoroisesti opetella vähän pech-kieltä, mikä aiheutti aikamoista hilpeyttä.

Ihmiset yleensä rentoutuvat koulutuksen loppua kohti, ilmeisesti huomattuaan että vaikka olenkin pech-akuá ("ei kansaan kuuluva"), minua ei tarvitse jännittää. Tänään tunnelma oli suorastaan riehakas, kun minun piti ottaa jokaisesta osallistujasta valokuva uutta henkilötodistusta varten. Jotkut lapset itkivät ja karjuivat kurkku suorana, koska kamera oli niin pelottava kapistus, ja vanhemmat pitelivät mahojaan naurusta ja kantoivat huutavia lapsiaan kameran eteen yhä uudestaan ja uudestaan.

Kansalaisjärjestöt vaikeuksissa

”Saara, et arvaa millaisen kaaoksen olet missannut!” Olin hädin tuskin saanut heitettyä rinkkani toimiston eteiseen, kun duunikaverini piirittivät minut ja kertoivat kilpaa mitä töissä oli tapahtunut minun reissatessa pitkin Panamaa ja Nicaraguaa.

Ennen lähtöäni CIPRODEH julkaisi vuosittaisen korruptiotutkimuksensa – kerroin siitä otsikolla Korruptoituneita kiukuttaa – ja ilmeisesti sohaisi sillä aikamoista ampiaispesää. Tutkimuksen julkaisusta lähtien CIPRODEH:issa on parveillut toimittajia ympäri maata ja kiukustuneet poliitikot päättivät ryhtyä vastatoimiin.

Nyt työn alla on lakimuutos, joka vaikeuttaisi kaikkien kansalaisjärjestöjen toimintaa oikein huolella. Uuden lain mukaan kansalaisjärjestöillä ei olisi esimerkiksi oikeutta olla missään tekemisissä minkään poliittisen teeman kanssa. Niinpä niin. Korruption tutkimisen sijaan kansalaisjärjestöt saisivat keskittyä vain harmittomiin avustuskeinoihin kuten ruuan jakeluun tai terveydenhuoltoon. Myös kansalaisjärjestöissä työtä tekevien palkkaus määriteltäisiin poliitikkojen toimesta ja ulkomaalaisten vapaaehtoisten tekemälle työlle asetettaisiin tiukat rajat.

Eilen oli kuulemma ollut suuri mielenosoitus lakimuutosta vastaan. Nähtäväksi jää, onko protestoinnista mitään hyötyä – harvemmin siitä tuntuu täällä olevan. Duunikaverini eivät kuitenkaan vaikuta lannistuneilta, kaipa he ovat jo tottuneet taistelemaan. Yksi CIPRODEH:in lempeimmistä lakimiehistä ilmaisi asian näin: ”Martin Luther King sanoi aikoinaan, että ei häntä niinkään pelota pahojen ihmisten kovaäänisyys. Sitten hän on huolissaan, kun hyvät ihmiset ovat hiljaa.”

Where the streets have no name

Jäin yksin Nicaraguaan hoitamaan uuden passin hakemista reissukamuni Lucian palatessa Tegucigalpaan. Oli muuten aika ihanaa, miten Suomen suurlähetystössä kaikki sujui jotenkin niin tehokkaasti ja ilman sähläystä.

Suurlähetystöstä selvittyäni lähdin tutustumaan Managuaan, vaikka en odottanutkaan siltä paljoa. Vaarallinen, köyhä ja kaoottinen, ihan kuin kotikaupunkini Tegus. Harhaillessani pitkin taidemuseon käytäviä tutustuin kuitenkin kahteen paikalliseen runoilijapoikaan ja ajauduin heidän kanssaan juomaan ananasmehua läheiseen puistoon. Keltaiseksi kulottuneen puiston penkillä, palmujen varjon suojatessa paahtavalta auringonpaisteelta, he kuvailivat minulle Managuaa niin kuin he sen näkevät. Yritän toistaa tässä osan heidän sanoistaan.

”Amerikan haavoittuneessa sydämessä Managua on toivon symboli, kaupunki joka on noussut tuhkasta kerta toisensa jälkeen. Sen on rakentanut uudelleen ja uudelleen kansa, joka on monta kertaa lähes tuhoutunut luonnonkatastrofeissa ja sodissa.

Managualla ei ole muistia, sen kaduilla ei ole nimiä ja sen osoitteet ovat aina runollisia ja tunnelmallisia – pieneltä puulta puoli korttelia järvelle päin ja yksi lännen suuntaan, esimerkiksi. Nämä kulkuohjeet, kuten myös katujen, kaupunginosien ja koulujen nimet, muuttuvat uusien hallitusten ja elämänvaiheiden myötä. Siksi managualaisten suuntavaisto on jotain erikoista, jotain jota ulkopuolisten on hyvin vaikea ymmärtää.

Managua on kaupunki, joka elää itsepäisesti nostalgiassa, siksi sen osoitteet elävät aina historiassa. Ne kertovat jostain mitä ei enää ole, kuten Luis Somozan entiseltä kartanolta puoli korttelia itään, esimerkiksi. Mutta historia onkin yksi ainoista asioista, joka kuuluu tasavertaisesti jokaiselle managualaiselle.

Managua on kuin kaupunki jostain unohdetusta kirjasta, sen luovat joka päivä uudelleen siellä asuvat runoilijat ja taiteilijat. Se on kaupunki, josta U2 teki kuolemattoman kappaleella ”Where the streets have no name” ja jossa Fito Páez menetti sydämensä. Se on kaupunki, joka elää haaveunta, kuin koira joka lämmittää luitaan auringossa. Managuan jokaisessa kadunkulmassa elää unohdus. Sen yöt ovat aina pinnallisia, vain teeskennellen nukkuvansa.

Managua on huonosti käyttäytyvä ja humalainen, kuten nainen joka tasapainottelee särkyneiden unelmien nuoralla tai kuten juuri heränneiden prostituoitujen välinen kina. Managua on Mercado Orientalin ostoskujilla kadotettu lapsuus.

Managua muodostuu niistä henkilöistä, jotka kuvittelevat ja muistavat sen senhetkisten rakastajiensa käsivarsilla, jotka hetken päästä kiirehtivät lähtöä, juuri peseytyneinä ja hikisinä, kadunvarsien halvoissa motelleissa joiden kyltit loistavat läpitunkevissa neonvaloissa. Managua on kuin ratkaisematon rikos. Se on kuin kirja, josta on irronnut sivuja tai novelli, joka jää kesken. Managua on sen aamun pikkutuntien rasvassa paistetut tortillat.

Kuten Moskova, Managuakaan ei usko kyyneliin. Se uskoo Jumalaan, ja sinnikkyyteen nousta ylös joka päivä uuden auringon mukana. Se on meluisa ja kaoottinen, aggressiivinen ja hellä. Se on kaupunki, jonka sykettä jokainen sen asukas kantaa sydämessään.”

T-paita Nicaraguasta

Alun perin Lucian ja minun tarkoituksena oli käydä vain päiväretkellä Granadassa, Nicaraguan vanhimmassa siirtomaakaupungissa. Muutaman tunnin päästä saapumisesta olimme muuttaneet mielemme. Päätimme myöhästyä viimeisestä bussista Managuaan ja jäädä Granadaan yöksi.

Oikeastaan yhtenä syynä päätökseen oli Leo. Haahuillessamme pitkin pastellinväristen talojen reunustamia katuja olimme osuneet pikkuriikkisen paikallisia reissuja tekevän matkatoimiston kohdalle ja jääneet ihmettelemään ulkoseinään teipattuja mainoskuvia. Kyseessä oli ”community based tourism”, paikallisten pitämä matkatoimisto jonka voitto menee suoraan köyhiin paikalliskyliin ilman länsimaalaisia välikäsiä. Ei mennyt kauaa, ennen kun matkatoimiston omistaja, sandinisteja kannattava vasemmistoidealisti Leo oli saanut ylipuhuttua meidät mukaan iltapäivän venereissulle läheisille Isletas –pikkusaarille ja tutustumaan niillä asuviin yhteisöihin.

Olimme Lucian kanssa ajatelleet tehdä samantapaisen reissun halvalla, kävellä satamaan ja neuvotella jonkun kalastajan kanssa kiertoajelun hinnasta. Leon ilmeisesti kävi meitä sääliksi, kun hän näki meidän laskevan riittävätkö viimeiset córdobamme reissuun, ja päästi meidät kaksi yhden hinnalla kunhan emme kertoisi muille.

Ainoa ongelma oli, että missaisimme bussin takaisin Managuaan, ja kaikki tavaramme olivat siellä. Kun sanoin Lucialle, että haluan ostaa torilta uuden t-paidan ja hammasharjan huomiseksi, Leo lähti käymään takahuoneessa ja toi minulle yhden omista t-paidoistaan. ”Oletko lukenut Paulo Coelhoa?” hän kysyi kun vastustelin. ”Tämä menee hyvien tekojen pankkiin. Sinä voit maksaa kiitollisuudenvelan tekemällä hyvän teon jollekin muulle.”

Johtuukohan se köyhyydestä, että ihmiset täällä ovat niin sydämellisiä? Suomessa en osaa kuvitella, että hirveän moni lahjoittaisi yhtä auliisti oman t-paitansa ventovieraalle.

Panamalaisilla teillä

Takana on neljä yötä Panaman pohjoisrannikon Bocas del Toro –saaristossa, johon reissasimme moikkaamaan englantilaista sukelluskouluttajakamuani Alexia unkarilaisen vapaaehtoiskamuni Lucian kanssa. Oikeastaan kyseessä on pakkoreissu, koska 90 päivän viisumini oli umpeutumassa ja minun oli pakko lähteä pois C4-viisumialueelta. Panama oli vaihtoehdoista halvin. Ei kuitenkaan harmita yhtään, että jouduin ottamaan töistä lomaa. Tuntuu käsittämättömän hyvältä päästä hetkeksi pois Tegucigalpasta ja duunikuvioista.

Viimeiset päivät ovat olleet kuin jostain unesta. Olemme syöneet hummeria pienessä rastaravintolassa, laukanneet pitkin valkoisia hiekkarantoja Alexin paikallisten kavereiden melkein villeillä hevosilla ja opettaneet Lucian sukeltamaan. Tänään lähdimme viimein takaisin mantereelle, tarkoituksena nähdä vähän enemmän Panamaa.

Kuten suurimmassa osassa Keski-Amerikkaa, myös Panamassa kaupunkien välillä kulkee useimmiten vain yksi tie. Eli jos tie on poikki, niin on liikennekin. Tänään Bocas del Torosista Davidin kaupunkiin kulkevalle tielle oli linnoittunut joukko erään pienen kylän asukkaita, jotka vaativat korruptoituneilta poliitikoilta alueelleen uutta siltaa. Sinänsä ihan ymmärrettävä vaatimus, kun ottaa huomioon kuinka hillittömän rikas Panaman hallitus on kanavasta saatavien tulojen ansiosta. Tämä kuitenkin tarkoitti, että liikenne seisoi molemmilla puolilla mielenosoitusta. Eikä muovituolinsa paikalle raahanneilla mummoilla tuntunut olevan minkäänlaista aikomusta väistyä tieltä lähiaikoina.

Ei hätää, bussikuskeille tilanne vaikutti olevan tuttu. Nousimme bussista, otimme tavaramme ja kävelimme toiselle puolelle mielenosoitusta, josta toiseen suuntaan kulkeneen bussin matkustajat kävelivät jo vastaan. Varsin kätevää.

Davidista lähdimme vuokra-autolla kohti Tyynenmeren rannikon pieniä vaikeapääsyisiä surffirantoja, koska Alex oli luvannut opettaa Lucian ja minut surffaamaan. Ei mennyt kauaa, kun jouduimme poliisin pysäyttämäksi. Varsinaisesti poliisilla ei ollut mitään todellista huomautettavaa, mutta näissä maissa poliisit ovat mestareita keksimään jotain. Tämä poliisi näytteli närkästynyttä siitä, että emme olleet pysäyttäneet autoa aikaisemmin. Ai keskelle risteystä vai. No, näyttelin mukana muka pahoillani olevaa.

Panamassa poliiseja ei turhaan kutsuta kahdenkympin poliiseiksi. Tämäkin poliisi alkoi väännellä naamaansa ja levitellä käsiään. ”En minä millään haluaisi vaikeuttaa teidän päiväänne, ymmärrättehän. Olisi niin harmillista teille ajaa poliisiasemalle asti maksamaan sakot.” Parillakymmenellä dollarilla matka olisi jatkunut ilman sen kummempia kommervenkkejä, mutta poliisit eivät koskaan pyydä lahjuksia avoimesti. Minä kokeilin kuitenkin vaihtoehtoista taktiikkaa, tyhmäksi heittäytymistä, ja tällä kertaa se toimi. Vähän aikaa päiviteltyäni suurin silmin tilanteen harmillisuutta poliisi kyllästyi ja päästi meidät menemään. On näistä blondeista hiuksista täällä jotain hyötyäkin.

Oli jo pimeää, kun saavuimme pieneen surffaajien ylläpitämään ekoleiriin Playa Venaolle, mutta vaikuttaa kauniilta paikalta. Tarkoituksena on olla täällä pari päivää ja lähteä sitten kohti pääkaupunkia Ciudad de Panamaa.

Sen nähtyämme suuntaamme Nicaraguaan, sinnekin niin sanotusti pakkoreissulle. Joudun käymään Suomen suurlähetystössä hakemassa uutta passia, koska vanhan henkilötietosivu on irronnut valmistusvirheen takia. Ilmeisesti varsin yleinen ongelma, koska suomalainen vapaaehtoiskaverini Maaret joutui tekemään samanlaisen reissun. Olen korjannut omani teipillä, toivotaan että se kestää vielä Nicaraguaan asti!