Jumala nimeltä Muhammed

Tänään oli taas edessä pitkä bussimatka, kun lähdin työkaverini Everin kanssa työmatkalle Santa Rosa de Copánin pikkukaupunkiin Länsi-Hondurasiin. Bussi lähti Comayagüelan kaupunginosasta kuuden aikaan aamulla, mutta olin jonottamassa istumapaikkoja jo puolta tuntia aikaisemmin. Seitsemän tunnin bussimatkaa ei olisi kiva taittaa penkkien välissä seisten.

Paria asiaa minun tulee näistä paikallisista busseista ikävä. Ensimmäinen on hinta. Tämä reissu maksoi 198 lempiraa eli vajaat kahdeksan euroa, aika hyvin seitsemän tunnin reissusta. Jään kaipaamaan myös busseissa pyöriviä myyjiä. Nytkin olin hädin tuskin ehtinyt istua alas, kun eteeni oli jo kiikutettu uunituore päivän sanomalehti. Tilasin myös kupin kahvia sekä pari pannukakkua aamupalaksi.

Sitten on asioita, joita en tule kaipaamaan ihan yhtä paljon. Bussi oli vasta notkahtanut liikkeelle, kun sen etuosassa nousi seisomaan siististi silitettyyn kauluspaitaan pukeutunut mies kirja kädessä. ”Pyydän nöyrästi saada hetkeksi huomionne”, mies karjaisi sellaisella äänenvoimakkuudella, että lyhyeksi jääneitä aamu-uniaankin jatkaneet varmasti säpsähtivät hereille. Katsahdimme Everin kanssa toisiamme huokaisten. Se siitä rauhallisesta juttutuokiosta. ”Tällä reitillä tuntuu olevan saarnaajia joka ikinen kerta”, Ever sanoi. ”Tuntuu, kuin bussiyhtiö olisi palkannut heidät.”

Saarnaaja alkoi messuta omasta Jumalastaan ja sen ylivertaisuudesta kaikkiin maailman muihin epäjumaliin verrattuna. ”Oletteko esimerkiksi kuulleet muslimeista”, hän karjaisi. ”He uskovat Jumalaan nimeltä Muhammed ja profeettaan nimeltä Allah! Tämä muslimien Muhammed-Jumala...”

”Allah”, minä sanoin ääneen Everille. Saarnaaja kuitenkin kuuli minut. ”Anteeksi mitä?” ”Allah”, minä toistin hymyillen. ”Muslimien Jumalan nimi on Allah. Teillä taisi mennä nimet väärinpäin.

Saarnaajalla tuntuivat menevän pasmat sekaisin, mutta vain hetkeksi. Sitten hän jatkoi entistä suuremmalla paatoksella. ”Minun Jumalani sen sijaan, minun Jumalani on myös turistien Jumala!” Saarnaaja lähti kävelemään bussin käytävällä kohti Everiä ja minua ja pysähtyi minun eteeni. ”Onko Pohjois-Amerikassa kuultukaan niin hyvästä Jumalasta”, hän huusi niin kovalla äänellä, että jouduin taistelemaan ollakseni irvistämättä. ”Minä en tiedä, en ole Pohjois-Amerikasta”, vastasin Everin pidätellessä naurua vieressä.

Nyt saarnaaja näytti hämmentyvän vielä enemmän. ”Erehdynkö minä”, hän karjaisi. ”Valitettavasti, señor. Saarnaaja näytti keräilevän ajatuksiaan jonkin aikaa. Sitten hän käveli takaisin bussin etuosaan ja aloitti jälleen. ”Pohjois-Amerikassa”, hän huusi. ”Pohjois-Amerikassa kuunnellaan erästä artistia, joka todellisuudessa on Saatanan lähettiläs. Tämä artisti on nimeltään Marily Monson...” (Kaveri taisi tarkoittaa Marilyn Mansonia, mutta tällä kertaa pidin suuni kiinni.)

Saarnaajan lopulta lopettaessa julistuksensa oli mennyt lähes tunti, emmekä Ever ja minä suinkaan olleet ainoita, jotka näyttivät helpottuneilta. Jonkin ajan päästä bussi pysähtyi taukopaikalle ja lähdin ostamaan vettä. Parkkipaikalla joukko uteliaita kanssamatkustajia kerääntyi ympärilleni. ”Mistä neiti oikein on, jos ei Pohjois-Amerikasta?”

Reissussa blondien hiusten kanssa

Blondeista hiuksista on Hondurasissa useimmiten enemmän haittaa kuin hyötyä. Ne loistavat kaduilla kuin majakka ja kiinnittävät paitsi varkaiden, myös yli-innokkaiden miesten huomion.

Näin kävi esimerkiksi eilen illalla, kun yritimme suomalaisen Maaretin, italialaisen Federican ja hondurasilaisen Fernandon kanssa viettää iltaa Isla del Tigren eli Etelä-Hondurasin tulivuorisaaren Amapala-kylässä. Kävellessämme paikallisiin kyläjuhliin seuraamme lyöttäytyi kaksi nuortamiestä, jotka alkoivat leveää englantia vääntäen mainostaa asuvansa Yhdysvalloissa ja tulleensa Amapalaan vain moikkaamaan sukulaisiaan. Rasittavia tyyppejä ja kovin olevinaan, joten yritimme karistaa heidät kannoiltamme. Helpommin sanottu kuin tehty.

Kyläjuhlat olivat kuin ala-asteen kouludisko, mutta koska kyseessä oli pikkukylän ainoa menomesta, päätimme antaa niille mahdollisuuden. Niinpä astelimme eurooppalaisittain tanssilattialle neljän hengen ryhmässä. Sitkeät ihailijamme eivät kuitenkaan pitäneet tätä hyvänä ideana, vaan tulivat jatkuvasti kiskomaan Maaretia, Federicaa tai minua tanssiin. ”Tätä tanssitaan pareittain, minä näytän.” Ei kiitos, haluamme tanssia nelistään. ”Anna minä opetan sinua tanssimaan.” Ei kiitos, usko jo. Tilanne muuttui rumaksi, kun toinen pojista yritti väkisin tarttua Maaretia lanteista. Maaret riuhtaisi itsensä raivostuneena irti ja annoimme kaksikon kuulla kunniansa. Päätimme kuitenkin varmuuden vuoksi liueta paikalta.

Silloin tällöin blondeista hiuksista on kuitenkin myös hyötyä, ja niissä harvoissa tilanteissa ei kyllä enää yhtään hävetä ottaa sitä hyötyä irti. Paettuamme kyläjuhlista ajauduimme istumaan iltaa paikallisen biljardibaarin eteen kannetuille muovituoleille. Kun seuraamme liittyneet paikalliset kuulivat, että olimme seuraavana päivänä matkaamassa Tegusiin, ei mennyt kauaa kun meillä oli kyyti sovittuna. ”Senkin blondit”, Federica virnisti.

Harmi vain, että tänään viihdyimme rannalla vähän liian kauan, myöhästyimme tapaamisesta ja kyyti ehti lähteä. Nyt siis istumme pienessä Coyoliton satamassa pölyisessä paikallisbussissa, torkumme ja odotamme bussin lähtöä. Bussin piti lähteä jo kymmenen minuuttia sitten, mutta kuski ei ole vielä saapunut paikalle, joten tässä saattaa mennä vielä hetki. Lopulta nukahdan ja säpsähdän hereille vasta kun bussi on jo matkalla. Viereeni on istunut paikallinen nainen sylissään noin viisivuotias poika sekä kana.

San Lorenzon pikkukaupungissa yritämme vaihtaa Tegusiin menevään bussiin, mutta ainoa ohitse ajava on niin täynnä, että se näyttää pursuilevan yli. Ihmisiä roikkuu sekä etu- että takaovesta, mutta silti bussi olisi valmis pysähtymään meidän kohdallamme. Niinpä tietysti. Aina on tilaa muutamalle, jolla on blondit hiukset. Päätämme kuitenkin, että liftaaminen on miellyttävämpi vaihtoehto – neljän hengen porukassa sen ei pitäisi edes olla kovin vaarallista. Virnistän Maaretille, Federikalle ja Fernandolle ja pörrötän hiukseni auki. Parin minuutin päästä meillä on kyyti.

Maisemat vilahtelevat ohi vauhdilla. Jylhien vuoristomaisemien keskeltä putkahtelee aina uusia pinkkejä, turkooseja ja mintunvihreitä taloja, joiden pihalla juoksentelee kanoja ja pieniä lapsia liian suurissa ja likaisissa vaatteissa. Matka menee mukavasti valtavan limsarekan ohjaamon verhojen takana olevalla patjalla ja kuskimmekin on itse rakkaus, niin kuin Hondurasissa sanotaan. Hän antaa minulle kurkkupastilleita kun yskäisen, ja lupautuu viemään meidät koko matkan Tegusiin, vaikka itse jäisi puolen tunnin päähän kaupungista. Puolessavälissä matkaa ohitamme aikaisemmin meille kyytiä tarjonneen bussin. Bussinraato on väsähtänyt tien viereen ja nyt sen matkustajat yrittävät epätoivoisesti viittoilla kyytiä ohi hurahtelevilta autoilta.

Kun muutaman tunnin päästä saavumme Tegusiin, kuskimme kaartaa huoltoaseman pihalle. ”Kun olen ulkona, lukitkaa ovet, ja jos joku tulee juttelemaan, älkää missään tapauksessa avatko.” Kuskin mukaan huoltoaseman pihalla roikkuvat ihmiset ovat narkkareita, jotka ovat jo kerran yrittäneet ryöstää hänet. ”Ja pahempi vielä teidän hiustenne kanssa.”

Kiehumista tulivuorisaarella

Mitä kauemmin Tegucigalpassa on asunut, sitä innokkaammin sieltä haluaa pois viikonlopuiksi. Näin on käynyt ainakin kaikille kaupungissa asuville vapaaehtoisille. Nykyään suurin osa keskusteluista tuntuu pyörivän edellisen viikonlopun reissun puimisessa tai seuraavan viikonloppureissun suunnittelussa.

Ei kai se mikään ihme olekaan. Tegucigalpassa työ on läsnä koko ajan. Erityisen rankkaa tämä on esimerkiksi unkarilaiselle Lucille, joka kulkee kaikki päivät kaduilla katulasten parissa, tai italialaiselle Federicalle, joka tekee töitä tyttöjen turvakodissa. Koska viikot ovat täynnä niin rankkoja kokemuksia, viikonloppuisin on pakko päästä purkamaan niitä johonkin uuteen ympäristöön.

Tänä viikonloppuna oli erityisesti Feden vuoro purkaa ahdistustaan. Olimme reissanneet Federican, suomalaisen Maaretin sekä hondurasilaisen Fernandon kanssa eteläisen Hondurasin pienelle tulivuorisaarelle Isla del Tigrelle eli tiikerisaarelle viikonlopun viettoon. Nopeasti pikkuinen saari oli lumonnut meidät kaikki. Tuntui todella vapauttavalta kävellä pitkin Amapalan uneliaan pikkukylän katuja ilman pelkoa, jättää rauhassa reput mustahiekkaiselle hiekkarannalle lähtiessä uimaan ja ottaa mopotaksi, jonka kuski pyytää suoralta kädeltä reilua hintaa. Ihme, ettei useampi turisti ole löytänyt paikkaa. Ei Isla del Tigre varmasti mikään paratiisi ole – entisen satamasaaren asukkaat kärsivät köyhyydestä ja unohduksesta sataman muutettua mantereelle. Vaarallisen, kaoottisen ja saasteisen Tegucigalpan jälkeen paikka kuitenkin tuntui taivaalliselta.

Päätimme kiertää kaukaa saaren muutaman hassun hotellin ja majoittua sen sijaan paikallisen perheen luo. Moni perhe tarjoaa Isla del Tigrellä huonetta vuokralle hyvin pientä maksua vastaan – me esimerkiksi maksoimme kolme euroa hengeltä omasta pienestä talosta aivan ihanan perheen pihalla. ”Me asumme ehkä vaatimattomasti, mutta älkää huolehtiko, me kyllä pidämme huolen siitä, ettei vierailtamme puutu mitään”, talon emäntä doña Isabela jutteli hyväntuulisesti kantaessaan meille ämpärillä vettä iltapesua varten. Illan hämärtyessä istuimme muovituoleilla pienen talomme terassilla kuin paikalliset ikään, katselemassa harvakseltaan ohi hurahtelevia mopotakseja ja kuuntelemassa kun ystävämme purki sydäntään.

Federica kiehui. Hän kertoi meille 14-vuotiaasta tytöstä, jonka isäpuoli raiskasi ja saattoi raskaaksi. Tytön oma äiti on parhaillaan raskaana samalle miehelle, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan tyttärensä syytteitä rakkaasta miehestään. Äidin käsityksen mukaan ainoa mahdollisuus on, että tytär on iskenyt jonkun pojan ja tehnyt syntiä. Tällä hetkellä tyttö on Casa Alianzan ylläpitämässä tyttöjen turvakodissa, mutta koska turvakotia ei ole tarkoitettu raskaana oleville, tyttö halutaan sijoittaa uudelleen – takasin kotiinsa. ”Eikö ole sairasta? Ihan kuin tytön elämä ei olisi jo pilalla”, Federica vaahtosi.

Myös Feden työ turvakodissa pidempään asuvien tyttöjen kanssa on turhauttavaa. Casa Alianza ehkä antaa heille turvallisen majoituksen, mutta koska koulutukseen tai terapiaan ei ole tarpeeksi varoja, tyttöjen elämä ei muutu miksikään. Moni bordelleista pelastettu alaikäinen tienaa edelleen taskurahaa myymällä itseään, ja lomien jälkeen tytöt tekevät kilpaa raskaustestejä.

Moni lähtee vapaaehtoistöihin sillä naiivilla asenteella, että voi ehkä jollain tavalla vaikuttaa jonkun huonompionnisen elämään. Ehkä pitkällä aikavälillä näin tapahtuukin, mutta ennen tätä useimmat vapaaehtoiset ovat turhautuneet, ahdistuneet ja raivostuneet monta kertaa. Lähes jokainen tuntuu kohdanneen järjestönsä sisällä sitä samaa korruptiota ja välinpitämättömyyttä, joka on syynä niihin yhteiskunnan ongelmiin, joiden kanssa järjestö joka päivä painii. Vapaaehtoinen ei kuitenkaan voi muuttaa Hondurasin yhteiskuntaa tai siellä toimivien järjestöjen toimintamalleja, joten ainoa mahdollisuus on niellä kiukku ja yrittää keskittyä yksilöihin kokonaiskuvan sijaan – niin raivostuttavalta kuin se tuntuukin.

Onneksi täällä ei ole yksin. Muista vapaaehtoisista on tullut minulle täällä tärkeitä sydänystäviä: meitä yhdistää paitsi samanlainen maailmankatsomus, myös samanlaiset kokemukset. Kun veri alkaa kiehua kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta ja tekee mieli huutaa raivosta, he tietävät aina täsmälleen, miltä se tuntuu.

Ensimmäinen ulkona pelistä

Kun tottuu johonkin paikkaan, on helppo tuudittautua valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Kun kävelee samoja katuja joka päivä, on vaikea enää kuvitella niitä vaarallisiksi.

Näin vissiin kävi myös tanskalaiselle Johannekselle, joka tuli Hondurasiin vapaaehtoistöihin samoihin aikoihin kuin minä. Pari päivää sitten hän oli palaamassa joltain reissultaan takaisin Tegucigalpaan ja saapui bussilla Comayagüelan kaupunginosan seitsemännelle kadulle. Katua pidetään yhtenä Tegucigalpan vaarallisimmista, mutta vaikea sitä on välttääkään, koska lähes kaikki pitkänmatkanbussit saapuvat sinne.

Itse yritän nykyään suunnitella reissuni niin, että paluu Tegucigalpaan on valoisaan aikaan, vaikka sekään ei aina takaa mitään. Juuri pari päivää sitten luin aamun sanomalehdestä, että pari kilpailevaa maraa eli jengiä oli ottanut yhteen Comayagüelassa kirkkaassa päivänvalossa. Eräs marero eli jenginuori oli paennut vihollismaran jäseniä täyteen paikallisbussiin rajuin seurauksin. Takaa-ajajat nousivat bussiin raskaasti aseistettuina ja alkoivat ampua ympäriinsä. Kun he lopulta onnistuivat listimään vihollisensa, moni viaton sivustakatsoja oli haavoittunut ja 13-vuotias koulutyttö saanut surmansa.

Johannes kuitenkin saapui Comayagüelaan pimeällä. No, aina sitä ei voi välttää. Siinä Johannes oli kuitenkin tyhmänrohkea, että hän päätti kyydin tai taksin soittamisen sijaan lähteä kotiin paikallisbussilla. Haloo, tekisi mieli ravistella poikaa. Mitä ihmettä hän oikein ajatteli, jäädä odottamaan paikallisbussia pimeällä kaupunginosaan, josta valoisallakin haluaa mielellään pois mahdollisimman äkkiä?

Kun Johannes oli astumassa bussiin, joku löi häntä takaraivoon aseen kanssa. Johannekselta lähti taju ja hän jäi kadulle makaamaan. Johanneksen mukaan hän ei tiedä, kuinka pitkään hän oli tajuttomana, useampia tunteja joka tapauksessa. Kun hän heräsi, häneltä oli viety kaikki. Onneksi selvisi hengissä kuitenkin.

Vasta 18-vuotiaan Johanneksen tanskalaiselle äidille tämä oli liikaa, joten tänään Johannes lähti äitinsä käskystä kotimatkalle. Ilmeisesti Johannekselle itselleenkin tapahtuma oli aikamoinen shokki, koska poika ei hirveästi vastustellut.

Ensimmäinen ulkona pelistä niin sanotusti. Illalla pohdimme muiden vapaaehtoisten kanssa kantakahvilassamme Cinefiliassa Johanneksen kotiinpaluuta ja sitä, mitä pitäisi tapahtua, että itse päättäisimme lähteä aikaistetulle kotimatkalle. Helppo sitä on spekuloida, mutta kovin vaikea tietää, miten itse suhtautuisi jos oma henki olisi yhtäkkiä vaarassa. Tähän asti olen ollut harvinaisen onnekas, koska minulle ei ole sattunut mitään ikävää. Koputan puuta.

Perehdytystä alamaailmaan

Hondurasilaisen isäntäperheeni veli Jorge kertoi eilen, että eräs hänen kaverinsa muutti vähän aikaa sitten yksin asumaan. Eräänä päivänä kaveri huomasi, että talon seinään oli ilmestynyt omituisia symboleita. Kun hän ihmetteli asiaa ääneen, hänelle kerrottiin että ne ovat paikallisen maran eli jengin tapa viestiä, että kyseisen talon asukas asuu yksin. Poika muutti takaisin vanhempiensa luo samana iltana.

Eräällä duunireissulla taas näin lähes kaikkien maantien talojen kyljessä kirjaimet XO. Kysyin duunikaveriltani Alexilta mitä ne tarkoittavat, mutta hän ei ollut edes huomannut niitä ennen ihmettelyäni. Myöhemmin minulle kerrottiin, että ne ovat mara 13 –jengiin kuuluvien liigojen tapa merkata omia alueitaan. X tarkoittaa kuulumista mara 13:een, ja sitä seuraavat kirjaimet tai numerot ovat lyhennelmä liigan nimestä.

Tänään sain perusteellisemman perehdytyksen Tegucigalpan marojen maailmaan, kun lähdin päiväksi duuniin poliisiauton kyydissä. Duunikaverini Leyla ja Gema tekevät töitä projektissa nimeltä Seguridad Ciudadana, kansalaisturvallisuus, ja viettävät suuren osan työpäivistään kaupungin köyhissä barrioissa. Nämä asuinalueet ovat marojen valtakuntaa, joten Leyla ja Gema menevät niihin vain useamman poliisin saattamana. Tänään he halusivat minut mukaan ottamaan valokuvia projektistaan erästä julkaisua varten, joten sain harvinaisen tilaisuuden ottaa kamerani mukaan keskustaan. Huomiota taisin kyllä herättää vielä tavallistakin enemmän: blondi tyttö poliisiauton lavalla parin luotiliiviin pukeutuneen poliisin välissä ei taida olla kaikkein tavallisin näky Tegucigalpassa. Näin ainakin päättelin kaduilla kulkevien ihmisten auki tipahtelevista suista.

Leylan ja Geman aloittaessa koulutuksensa pienessä urheiluhallissa jäin poliisien kanssa ulkopuolelle juttelemaan. Heitä tuntui imartelevan se, että joku on kiinnostunut heidän työstään. Kun kysyin heiltä maroista, sain oikean luennon. ”Tässäkin barriossa on marojen symboleita”, yksi poliiseista kertoi. ”Haluatko lähteä katsomaan?”

Keski-Amerikan marat syntyivät alun perin Los Angelesissa 1980-luvulla, ja niiden ensimmäisiä jäseniä olivat Yhdysvaltojen El Salvadorissa sponsoroimaa sisällissotaa pakenevat lapset. 1990-luvulla Yhdysvallat tiukensivat siirtolaispolitiikkaansa ja moni jenginuori karkotettiin takaisin Keski-Amerikkaan. Täällä nuoret tajusivat tilaisuutensa koittaneen. Aseita saa lähes yhtä helposti kuin tikkareita, poliisi on korruptoitunut ja tehoton, huumekauppaa ei tunnu valvovan kukaan ja barriot ovat täynnä köyhiä ja turhautuneita nuoria, jotka tuntuvat vain odottavan, että joku kutsuisi heidät jengiin ja antaisi heidän elämälleen tarkoituksen.

”Siksi maroja on niin vaikea kitkeä täältä”, yksi poliiseista selitti. ”Marassa nuori huomataan ensimmäistä kertaa. Hän kuuluu johonkin, missä häntä kunnioitetaan ja missä hänestä pidetään huolta.” Poliisien mukaan elämä marassa on raskasta, vaarallista ja väkivaltaista, mutta silti harva maran taakseenkaan jättänyt marero puhuu pahaa ajoistaan jengissä. Veljeys ja jengikavereiden puolustaminen ovat niin arvostettuja asioita, että niiden takia ollaan valmiita vaikka tappamaan. Jopa niin paljon, että Hondurasin kahteen suurimpaan maraan, 13:een ja 18:aan, uskotaan kuuluvan kymmeniä tuhansia nuoria.

Veljeys tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että kerran maraan liityttyään siitä ei voi niin vain kävellä ulos. Jos joku veljistä tai siskoista haluaa jättää perheensä, jengikaverit osoittavat surunsa ja pettymyksensä tappamalla petturin. Ainoa hyväksytty syy lähteä marasta täysissä ruumiin ja sielun voimissa on lähteä ”etsimään jotain parempaa”, eli toisin sanoen tulla uskoon, mutta uskoontulon on parasta olla aitoa. Mara pitää tarkkaan silmällä entisiä hengellisiksi ryhtyneitä jäseniään ja saa äkkiä selville, jos sunnuntaikirkko jää väliin.

Nuoret poliisit osoittautuivat hauskaksi seuraksi. Tulin heidän kanssaan toimeen niin hyvin, että vietyään päivän päätteeksi Leylan ja Geman kotiin, he kysyivät haluaisinko kulkea heidän mukanaan koko loppuillan. Aika harvinainen tilaisuus, ajattelin.

En olisi arvannut, että edessä on tähän asti absurdein kokemukseni Hondurasissa. Ajelimme pimeässä illassa niin köyhillä asuinalueilla, että niillä ei ollut edes nimiä – vain ”sektori kolme” tai ”sektori neljä.” Silloin tällöin poliisit pysähtyivät haastattelemaan auton ikkunasta ihmisiä, jotka viettivät iltaa istuen päällystämättömien teiden reunoilla himmeiden lamppujen valossa. Muun ajan poliisit pitivät ikkunat kiinni, polttivat tupakkaa auton sisällä ja hoilasivat suureen ääneen 1980-luvun rock-iskelmiä rätisevän radion mukana.

Eräs päivä Tegusissa

Istun Tegucigalpan keskuspuistossa unkarilaisen vapaaehtoiskamuni Lucin kanssa odottamassa hippikavereitamme Jordania ja Jorgea. Kun kavereilla ei ole kännyköitä ja liikkuminen niinkin hankalaa kuin Tegusissa, tapaamiset pitää sopia löyhällä aikajänteellä. Tänään Luci oli sopinut tapaamisen keskuspuistoon neljän ja viiden välillä, mutta todennäköistä on, että Jorge saapuu lähemmäs puoli kuutta.

Eipä silti, että se haittaisi. Tegucigalpan Parque Central eli keskuspuisto – tai pikemminkin keskusaukio, mokoma betonipläntti – on paikka, jossa ei ehdi kyllästyä. Jos siellä ei ole markkinoita, konserttia tai mielenosoitusta, aina voi seurata ainakin kristittyjen saarnaajien mekkalointia. ”Nostakaa kädet ylös kaikki, jotka ette ole kristittyjä”, yksi messuaa. Muutama utelias on kerääntynyt saarnaajan ympärille kuuntelemaan, mutta muille puistossa istujille tämän sanoma tuntuu olevan yhtä arkipäiväistä taustamelua kuin kymmenien vapaiden taksien kilpatööttäily tai tortillamyyjien nasaalilla naukuva mainoslaulu. ”Tortillas tortillas tortillas...”

Luci on viettänyt päivän katulasten kanssa ja valittaa, että hänen paitansa haisee Resistolille. Resistol on liima, jota katulapset hengittävät sisäänsä muun muassa näläntunteen poistamiseksi. ”Mutta mulla on toinen paita mukana siltä varalta, että lähdetään ulos”, Luci sanoo.

Jordan saapuu paikalle ja alkaa esitellä viimeksi työstämiään koruja. Kysyn, mistä hän oikein hankkii korujensa siemenet – olen yrittänyt kysellä niitä Tegusista. ”Tässä vähän matkan päässä on yksi puu, lähdetäänkö poimimaan?” Haahuilemme keskustan taakse hämäriin kortteleihin, joihin en yksin koskaan uskaltaisi eksyä. Jordanin kanssa olo on kuitenkin turvallinen, nämä ovat hänen katujaan. Erään korttelin pimeässä nurkkauksessa makaa vanha mies Resistol-pullo kädessään ja taju lähes kankaalla. ”Se on Jorge, älä siitä välitä”, Jordan sanoo, näki varmaan epäluuloisen ilmeeni.

Siementen poimimisen jälkeen lähdemme vaeltamaan takaisin kohti keskusaukiota, hippi-Jorge on varmaan jo odottamassa. Pujottelemme kapeilla kaduilla pitkien ihmisjonojen välissä – reittitakseilla on kiire kyyditä töistä pääseviä ihmisiä kotiin. Jordan pysähtyy pienen tarjottimen kanssa kadulla istuvan naisen luo ostamaan itselleen yhden tupakan ja Lucille ja minulle karkit. Lucilla on nälkä, joten poikkeamme myös viereisessä katukeittiössä ostamassa hänelle baleadan eli pienen tortillan, jossa on sisällä papumössöä ja juustoa. Tyypillisin pikaruoka täälläpäin.

Kun istumme takaisin Parque Centralin betonipenkeille, seuraamme tuppautuu erikoinen kiharapäinen mies. ”Mistä olet kotoisin”, hän kysyy minulta. Sitten hän ottaa käteen paperin ja alkaa kirjoittaa. ”República de Finlandia, Suomen Tasavalta. Pinta-ala: maailman 63. suurin. Väestö: 5 300 000 asukasta...” Hetkinen, hetkinen. Siis mitä? Mies nauraa kovaäänisesti onnellisen näköisenä, ottaa käteensä laskimen ja alkaa laskea Suomen pinta-alaa. ”Oulun laani, Lapin laani, Turun ja Pourin laani...” Jordan kertoo myöhemmin, että kyseessä on vähän seonnut lakimies. Kaveri osaa ulkoa maailman jokaisen maan numerotiedot jopa läänien pinta-aloja myöten.

Kiharapään maailmanvalloitus keskeytyy, kun hippi-Jorge saapuu vihdoin paikalle. Lähdemme vaeltamaan kohti La Leonaa, boheemia kaupunginosaa Tegusin keskustan vieressä. Loppuilta menee rauhallisesti Jorgen ja Jordanin kavereiden luona. Jordan keittää meille sitruunateetä ja seuraamme, kun yksi kavereista tatuoi toista viinipullon kaulaan isketyn hehkulampun valossa.

Reissukavereista

On se jännä, mitä pitkään matkustaminen tekee ihmisille. Jännällä tavalla sitä tuntuu tarvitsevan jotain pysyvää, ja kaikki vähänkin tuttu aiheuttaa suunnattomia lämmön ja haikeuden tunteita. Näin käy esimerkiksi monelle suomalaiselle, jotka eivät juuri koskaan syö salmiakkia kotimaassaan, mutta huokailevat onnesta saadessaan turkinpippureita ulkomailla.

Utila on hyvä esimerkki, sillä suurin osa täällä tapaamistani ihmisistä ovat olleet reissussa pitkään. Kuten esimerkiksi Max, kultainen jenkkipoika, joka oli edellisessä elämässään pankkiiri ennen sukellusammattilaiseksi ryhtymistä. Tutustuin Maxiin tammikuussa, enkä ikinä olisi uskonut näkeväni häntä täällä enää pääsiäisenä, mutta toisin kävi. Max vaikutti itsekin vähän nololta jämähtämisestään. ”Jos olen täällä vielä heinäkuussa kun tulet takaisin siskosi kanssa, saat luvallani lyödä minua.”

Joka tapauksessa se, että tunsimme Maxin kanssa toisemme ”kuukausien takaa”, tuntui tekevän meistä heti ylimmät ystävykset. Max ja hänen tyttöystävänsä kokkasivat minulle ja ranskalaiskamulleni Theolle illallista ja sukelluskeskuksellakin olimme kuin paita ja peppu.

Toinen, ketä minun ei enää pitänyt nähdä Utilalla oli Daan, hollantilainen sukelluskouluttaja johon tutustuin tammikuussa vain muutama päivä ennen paluutani Tegusiin. Olimme toisin sanoen jutelleet vain muutaman kerran, mutta se ei estänyt jälleennäkemisen riemua. Innosta kiljahtelun ja toistemme kaulaan hyppelyn tauottua aloimme heti suunnitella yhteisiä sukelluksia. ”Mä vaihdan itseni tuohon aamuveneeseen sun kanssa, mennään kahdestaan vetämään oma dyykki!” Sukellusten välillä makasimme veneen katolla ottamassa aurinkoa ja parantamassa maailmaa kuin vanhat ystävät.

Eilen oli viimeinen iltani Utilalla, ja parhaat ystäväni jäähyväisillallisella olivat juuri Max ja Daan. Jäin miettimään, mitä heissä jään eniten kaipaamaan, jos emme koskaan enää näe. Olisimmeko edes tutustuneet, jos olisimme tavanneet jossain toisessa yhteydessä?

Vaikka turha sitä kai tuollaisia on miettiä. Maailma on kaunis ja täynnä kauniita ihmisiä, ja minulla on ollut onni tavata kaksi heistä.

Turismiparatiisi Roatán

Jos Utila on paratiisi hipeille ja reppureissaajille, Roatán on sitä perhelomailijoille ja risteilyturisteille. Näin minulle oli kerrottu, mutta vaikea sitä on vannoa kuulopuheiden perusteella. Kalliin lautan maksaminen ei kuitenkaan kiinnostanut, kun halvemmalla pääsi ”kotiin” Utilalle.

Sattumalta Utila Dive Centerin Frank, Fernando, Vaughan ja Carlos päättivät lähteä Roatánille tekemään trimix-sukelluksen (elikkä siis suomeksi tekniikkasukellusta hapen, typen ja heliumin seoskaasulla sellaisiin syvyyksiin, joihin ei tavallisen paineilman kanssa pääse) ja tarvitsivat veneentäytettä. Niinpä aamulla varttia yli viisi olin jo sukelluskeskuksella kantamassa paattiin tankkeja, ensiapuhappea ja muuta välttämätöntä. Puoli seitsemältä vene lähti vihdoin Utilalta kohti Roatánia auringon paistaessa ja reggaen soidessa kaiuttimista.

Ensivaikutelma Roatánista ei juuri poikennut Lonely Planetin hehkutuksesta. ”Erityisesti West End ja West Bay ovat yhtä idyllisiä kuin mikä tahansa turistiesite kirkkaan turkoosin vetensä, värikkäiden trooppisten kalojensa, puuterimaisen valkoisen hiekkansa sekä kookospalmujensa kanssa.” Mereltä katsottuna Roatán olikin juuri sitä. Ehdin jo ajatella, että ehkä vapaaehtoiskaverini erehtyivät.

Rannalle astuessa turismiparatiisi kuitenkin iski vasten kasvoja kuin Aurinkomatkojen esite. Kiljuvat lapset melkein kaatoivat meidät jahdatessaan toisiaan pitkin rantaa. Matalassa rantavedessä joukko eläkeläisiä neonvärisissä lippalakeissaan harrasti vesijumppaa ohjaajanaan yli-innokas jenkkibarbi, jonka valkaistut hampaat hehkuivat kymmenien metrien päähän. Vähän edempänä mustaihoinen pariskunta opetti toiselle turistiporukalle salsaa. Hiestä kiiltävät kaljamahat vain pomppivat auringossa, kun vaimojensa tanssiin pakottamat miehet pistelivät menemään.

Tämä kaikki olisi vielä voinut olla jollain tavalla sympaattista. Pahinta oli kuitenkin se, että kaikki se pienen merirosvosaaren persoonallisuus, itsepäisyys, arvaamattomuus ja ylpeys johon rakastuin Utilalla, loisti Roatánilla poissaolollaan. Kaikki tuntui olevan rakennettu turisteja ajatellen. Paikallisiin ihmisiin ei enää voinut tutustua heinä itsenään, sillä jokainen tuntui haluavan sinusta jotain. Jos he eivät yrittäneet myydä sinulle koruja, seuraavassa lauseessa he mainostivat veljensä ravintolaa toisella puolella saarta tai siskonsa manikyyrejä – vai haluaisitko ehkä veneajelulle aidon kalastajan kanssa?

Verrattuna suureen osaan Aurinkomatkojen turisteja pursuavista lomakohteista Roatán on edelleen ainutlaatuinen. En myöskään usko nähneeni sen todellisinta luontoa, koska vietin siellä vain päivän. Ja ajattelen varmaan eri tavalla sitten joskus, jos minulla itselläni on lauma lapsia ja haluan helpon ja turvallisen lomakohteen. Nyt minun kuitenkin tuli ikävä Utilaa. Onneksi pääsin kotimatkalle.

Se minun on sitä paitsi sanottava Roatánin kunniaksi, että tämän päivän sukellukset olivat uskomattoman upeat. Paluumatkalla taas näimme jälleen kerran valashaita, mikä ei sekään haitannut yhtään.

Merirosvosaari Utila

”Minä tulin tänne vain pariksi päiväksi”, kertoo australialainen reppureissaaja Steve Utilalle menevällä matkustajalautalla. ”Seuraavaksi jatkan Guatemalaan.” Huomaan, kuinka vieressä istuvat matkustajat katsovat toisiaan merkitsevästi. Mustaihoinen, rastapäinen venepoika kumartuu lähemmäs ja alkaa puhua leveällä englannilla. ”Oletko kuullut Utilan kolmesta valheesta?” ”Ensimmäinen on, että minä rakastan sinua. Toinen, että minä en koskaan enää juo ja kolmas, että olen täällä vain pari päivää.”

Kävin ensimmäistä kertaa Utilalla kaverini Pertun kanssa joulukuussa. Koska Pertun lento lähti Tegucigalpasta, jouduin lähtemään saarelta jo viikon jälkeen, mutta parin päivän päästä olin jo matkalla takaisin. Jos en olisi lupautunut vapaaehtoistöihin, olisin varmaan samalla reissulla edelleen. Kun nyt sain pääsiäisen takia lähes parin viikon loman töistä, kaverini tiesivät jo, missä meinaan sen viettää.

Utila on merkillinen saari. Merirosvojen aikaan se toimi kotina kuuluisalle englantilaiselle merirosvolle Sir Henry Morganille, jonka aarteen väitetään yhä olevan piilossa saaren korkeimmalla kukkulalla Pumpkin Hillillä. Osa saaren väestöstä kantaa edelleen Morganin sukunimeä, osa muiden vähemmän tunnettujen merirosvojen. Saarelaisten sanotaan muutenkin muistuttavan esi-isiään. Heidän puhumansa englanti on kuin suoraan jostain vanhasta merirosvoelokuvasta, ja heidän luontonsa on yhtä lailla arvaamaton.

Pienen osan saaren vakiväestöstä muodostavat lisäksi plantaasisaarilta karkotettujen afrikkalaisten orjien jälkeläiset sekä mantereelta muuttaneet espanjankieliset ladinot. Nämä eivät juuri tule toimeen alkuperäisten saarelaisten kanssa. Turistit eivät tätä useinkaan huomaa, muuta kuin ehkä yrittäessään harjoitella espanjaa englanninkielisten paikallisten kanssa. ”Espanja ei ole Utilan kieli”, töksähtää vastaus ja nyrpeä ilme saa ihmettelijän hiljaiseksi. Useat utilalaiset eivät halua kutsua itseään edes hondurasilaisiksi, mieluummin karibialaisiksi tai yksinkertaisesti saarelaisiksi. Sinänsä jännää, kun ottaa huomioon kuinka ylpeitä mantereen hondurasilaiset ovat ”Utilastaan.”

Saaren vaihtuvimman väestönosan muodostavat ulkomaalaiset sukellusammattilaiset. Suurin osa heistä on Australiasta, Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta ja suurin osa heistä tuli saarelle – niin kuin matkustajalautan Stevekin – vain muutamaksi päiväksi. Saaren rento elämänmeno vie kuitenkin mukanaan ja moni jää jumiin.

Utila Dive Centerin stetsonipäinen jenkkipalomies Vaughan esimerkiksi tuli saarelle neljäksi päiväksi tekemään sukelluksen peruskurssin. Hän vielä väittää vannoneensa, ettei varmasti jäisi jumiin niin kuin niin moni muu. Kahdeksan kuukautta myöhemmin Vaughan on edelleen saarella – tällä hetkellä hän on sukelluskouluttaja ja suorittaa tekniikkasukelluskursseja. Ja Vaughanin tarina on vain yksi monista. Kun kysyy ihmisiltä heidän saarelle tulostaan, saa usein saman vastauksen. ”You know, the same old story, I wasn’t going to stay...”

Monessa mielessä Utila onkin kuin Peter Panin Mikä-mikä-maa. Sen toisen puolen muodostavat merirosvot – tai no, ainakin heidän jälkeläisensä. Toinen puoli koostuu kadonneista pojista ja tytöistä, nuorista seikkailijoista, jotka eivät koskaan halua kasvaa aikuisiksi.

Saa nähdä, miten Steven käy. Matkustajalautan ihmiset ovat jo nousseet tähyilemään laiturilla odottavia tuttujaan peittäen kaiken näkyvyyden, eivätkä venepoikien käskyistä huolimatta malta istua alas. Jollain ilveellä kapteeni onnistuu kuitenkin luovimaan lautan Utilan laituriin.

Bongaan laiturilta tutun mohikaanin ja purskahdan nauruun. Paikallisella sukelluskouluttajakamullani Johanilla on kädessään virallisen näköinen kyltti ”Saara ja ystävät.” Vellottuani mukana ihmismeressä jonkin aikaa onnistun luovimaan kaverini Johanin luokse. Menee vielä ikuisuus, ennen kuin lautan tavaratilaan ängetyt tavarat on saatu purettua laiturille ja pääsemme päätielle moikkaamaan muita vastassa olevia sukelluskouluttajia. Näen enemmän vanhoja tuttuja kuin olisin uskonut, monia sellaisiakin jotka vannoivat lähtevänsä saarelta jo aikoja sitten. Vaikka olisihan se pitänyt arvata.

Taas ongelmissa poliisin kanssa

”Ajokortti, por favor.” Kello on varttia yli neljä aamuyöstä ja isäntäperheeni äiti Maru on ajamassa minua ja Theoa bussiasemalle. Ranskalainen vapaaehtoiskamuni Theo tuli yökylään, jottei missaisi aamun ensimmäistä bussia pohjoisrannikolle. Tarkoitus on hakea kyytiin myös suomalainen vapaaehtoinen Maaret ja hänen kylään tullut kaksoissiskonsa Merita.

Nyt kuitenkin näyttää huonolta. Poliisi on pysäyttänyt Marun ja tutkii autoamme taskulampun kanssa. Sitten hän huomaa Theon ja minut ja vaatii meiltä henkilöpapereita. Vaitonaisina kaivamme esiin passeistamme otetut valokopiot ja ojennamme ne poliisille tämän osoittaessa suoraan unisiin silmiimme ihan liian kirkkaalla taskulampullaan. ”Teidän on seurattava minua poliisiasemalle.”

Voihan räkä. Kiroilen hiljaa mielessäni mutta onneksi saan pidettyä suuni kiinni. Se tästä vielä puuttuisi, että minua syytettäisiin virkavallan vastustelemisesta. Maru yrittää leperrellä poliisille – eikö tämä voisi tehdä poikkeusta, nämä ulkomaalaiset myöhästyvät näet bussista – mutta tuloksetta. ”Tämä johtuu tasan tarkkaan siitä, että te olette ulkomaalaisia”, Maru sanoo kun kaarramme poliisiaseman pihalle. ”Hän näki teissä hyvän tilaisuuden tienata vähän ekstraa.”

Sisällä poliisiasemalla toinen virkaintoinen poliisi tutkii jo passikopioitamme. ”Missä ovat alkuperäiset? Nämä eivät riitä.” Pötypuhetta, ajattelen, mutta en taaskaan sano mitään. Kaivan vain kiltisti rahavyöni housujeni alta ja ojennan alkuperäisen passini poliisille. Theolla ei kuitenkaan ole mitä antaa. Hänen passinsa on jo toisten viranomaisten hallussa viisuminpidennyksen tekoa varten. Yritän parhaani mukaan selittää tilannetta Theon vajavaisen espanjantaidon takia, mutta poliisi ei näytä tyytyväiseltä. Hän antaa passini takaisin. ”Sinulla ei ole ongelmaa”, hän sanoo minulle ja kääntyy Theoon päin. ”Mutta sinulla on.”

Kaksi aamuöistä ulkomaalaisvierasta on herättänyt pienen uneliaan poliisiaseman mielenkiinnon ja pikkuhiljaa yhä useampi utelias poliisi on valunut paikalle seuraamaan tilannetta. Pieni virkahuone alkaa käydä ahtaaksi. Minä taas alan kiukustua, vaikka tiedän että en saisi. Sekä poliisi että minä tiedämme, että heillä ei ole mitään syytä pidättää meitä asemalla. Me molemmat tiedämme myös sen, että he voivat aivan hyvin tehdä sen, jos heitä huvittaa. Lahjusten kanssa ehtisimme bussiin, mutta minua ei pätkääkään huvittaisi maksaa. Reilu kymmenen silmäparia odottaa uteliaana seuraavaa siirtoani.

Onneksi isäntäperheeni äiti Maru tulee hätiin kännykkänsä kanssa. ”Señor poliisi, puhukaa tähän.” Poliisi kuuntelee luuria vakavan näköisenä ja vastailee lyhyesti. Puhelun jälkeen ei mene enää kauaa, kun meidät päästetään lähtemään. Paikalle kerääntyneet poliisit haluavat välttämättä kätellä minua. Unenpöpperöstä, kiireestä ja kaikesta sähläyksestä kiukkuisena moinen ei minua juuri huvittaisi, mutta puren jälleen huulta ja kättelen jokaista kauniin väkinäisesti hymyillen.

Takaisin autossa kysyn Marulta, kenelle hän oikein soitti. ”Jorgelle”, hän nauraa. Niinpä tietenkin. Isäntäperheeni isä Jorge on armeijan kenraali ja mitä ilmeisimmin tarpeeksi korkeassa asemassa käskyttääkseen korruptoituneita poliiseja. Saavumme bussiterminaaliin lopulta viisi minuuttia ennen bussin lähtöä.

Jos joutuu kidnapatuksi...

”Saara, meidän pitää keskustella.” Isäntäperheeni äiti Maru oli vakava aamun automatkalla Tatumblasta Tegucigalpaan. ”Meillä oli eilen töissä koulutus, josta pitää puhua koko perheelle.”

Marun työpaikan koulutus koski kidnappauksia ja niiden välttämistä. Kidnappaukset ovat olleet Hondurasissa oikea tämän vuoden trendi, vuoden vaihteen jälkeen niitä on ollut järjettömän paljon. Esimerkiksi viime viikolla kidnapattiin 8-vuotias koulutyttö aivan edellisen kotini vierestä Las Uvasin kaupunginosasta. Joukko miehiä oli noussut täyteen yksityiskoulun koulubussiin ja aseiden kanssa uhaten hakenut nimenomaan tämän tietyn pikkutytön. Marun työkavereista taas osa on alkanut kulkea henkivartijoiden kanssa.

Koulutuksen mukaan oleellista kidnappauksien ehkäisyssä on rutiinin rikkominen. On esimerkiksi vältettävä käyttämästä samoja reittejä töihin ja kouluun kulkiessa. Se on vain helpommin sanottu kuin tehty. Tegucigalpan kaupunkisuunnittelun – tai siis sen puutteen – ansiosta useimpiin paikkoihin menee vain yksi reitti. Koita siinä sitten kierrellä.

Poliisien suhteen pitää myös noudattaa varovaisuutta, väitettiin koulutuksessa. Useat viime aikojen kidnappaajat ovat pukeutuneet poliiseiksi. Myös mopoilijoiden kanssa pitää olla varovainen, sillä osa kidnapatuista lapsista on napattu lennosta mopojen kyytiin. Erityisen varovainen pitää olla sellaisten poliisien kanssa, jotka ajavat mopolla. Jos mopopoliisit yrittävät pysäyttää autosi, on parempi ajaa karkuun ja maksaa sakot, kuin pysäyttää auto ja ottaa riski.

Outojen puhelinsoittojen suhteen pitää olla erityisen varovainen. Ketään tuntematonta soittajaa ei saa uskoa, eikä kenellekään saa antaa mitään tietoja perheestä tai kodista. Jos joku soittaa ja pyytää esimerkiksi perheen isää puhelimeen, ei missään tapauksessa saa vastata että ei tässä talossa asu miehiä – pitää vain vaatia puhelinnumeroa ja sanoa että hän soittaa takaisin.

Ja siinä vaiheessa, kun seurapiirijuhlissa julkkiskuvaajat tulevat ottamaan valokuvia seuraavan päivän sanomalehteen, pitää kieltäytyä kunniasta. Kidnappaajat kuulemma lukevat sanomalehtien seurapiirisivuja kuin tarjouskatalogia.

Jos joku uhkaa sinua aseen kanssa, ei saa tapella vastaan. Kidnappaajien vaatimuksiin ei kuitenkaan saa suostua. Lunnasrahoja ei pidä maksaa, sillä saatuaan rahat kidnappaajien on helpointa yksinkertaisesti tappaa uhri. Vaikka kidnappaajat kieltäisivät, sieppaus on myös heti ilmoitettava poliisille.

Lopuksi perheiden pitäisi sopia joku koodi, millä ilmaisee puhelimessa toisille olevansa vaarassa. Voi esimerkiksi kertoa tavanneensa isoäidin, jos tämä todellisuudessa on jo kuollut, tai kertoa terveisiä siskolta, jos sattuu olemaan ainoa lapsi.

Tässä vaiheessa Marun selostus alkoi jo huvittaa. Totesin, että on aika epätodennäköistä, että kukaan täällä haluaisi kidnapata minua, ulkomaailmallehan en ole mitään muuta kuin köyhä vapaaehtoinen todennäköisesti Yhdysvalloista. Lupasin kuitenkin pitää matalaa profiilia ja olla varovainen.

Kaikkeen sitä täällä joutuu.