Kaaoksesta

Kaaos on sana, joka ehkä parhaiten kuvaa Tegusia. Täällä kaikki on kaoottista.

Kaupungin katuja ei ole esimerkiksi suunniteltu millään tavalla, joten ne risteilevät mielivaltaisesti minne sattuu. Kaduilla ei myöskään ole nimiä, mikä tekee perille löytämisestä välillä aikamoista salapoliisintyötä. Tyypillinen osoite Tegucigalpassa menee suunnilleen näin: lentokentän läheisen Las Hadasin kaupunginosan pääkadusta kolmas risteys oikealle, sitten Vanessan kioskin kohdalta ylös mäkeen, sieltä portinvartijoiden jälkeen vasemmalle, talo on oranssi talo kolmannella kadulla oikealla. Tuo on siis minun nykyinen osoitteeni. Jos et löydä, kysy portinvartijoilta.

Perille löytäminen on seikkailua myös siksi, että julkinen liikenne on aikamoista sekamelskaa. Paikallisbusseilla ei ole aikatauluja, vaan niiden ovesta roikkuvat pojat huutavat mihin bussit ovat menossa kuskien tööttäillessä kilpaa. Sisällä bussissa soi paikallinen katumusiikki reggaeton niin että korvat soi. Välillä kyytiin hyppää kaupustelijoita, jotka mainostavat maukuvalla äänellä tortilloita, raakaa mangoa suolan kanssa tai paikallista toffeen tyyppistä karkkia. Bussin hinta ei tosin päätä huimaa, kolme lempiraa eli noin kymmenen senttiä reissulta.

Bussilla matkustaminen on Tegusissa kuitenkin jonkin verran extreme-urheilua, sillä busseja ryöstetään usein. Astetta turvallisempi vaihtoehto ovat taxi collectivot eli kimppataksit. Niillä on omat pysäkkinsä ja taksi lähtee liikkeelle siinä vaiheessa kun auto on täynnä. Reissu maksaa noin 40 senttiä. Tai nolla euroa, niin kuin muut vapaaehtoiset sanovat.

Koska julkinen liikenne ei ulotu läheskään kaikkialle, suuri osa työssä käyvistä ihmisistä on riippuvaisia autoistaan. Minun kaupunginosani on esimerkiksi niin kaukana, että pääsen sinne tai sieltä pois vain jonkun kyydillä. Tai niin no, voisin tietenkin ottaa taksin, mutta kolme euroa tuntuu jo naurettavan kalliilta. Onneksi palvelusten pyytäminen on luonnollista tälle kulttuurille, kuskeja on helppo löytää.

Liikenteen kaoottisuutta lisää entisestään mielenosoitukset, jotka saattavat koska tahansa jumiuttaa kaupungin moneksi tunniksi. Pari päivää sitten protestoivat valtion koulujen opettajat, jotka eivät ole saaneet palkkaansa moneen kuukauteen. Sinänsä ihan ymmärrettävää että kiukuttaa. Tämänpäiväinen mielenosoitus taas sai alkunsa siitä, että hallitus päätti jonkin aikaa sitten nostaa laillisia minimipalkkoja ja suututti yksityisen sektorin työnantajat. Näilläkin mielenosoittajilla oli ihan mielekäs pointti: valtion pitäisi itse maksaa myöhässä olevat palkat ennen kuin se voi vaatia heiltä palkankorotuksia.

Ilman mielenosoituksiakin liikenneruuhkat ovat kaoottisia. Kuten tänään, kun paikallinen kamuni ja naapurini Sara lupasi viedä minut kotiin. Hän pääsi töistä viideltä, jonka jälkeen kävimme hakemassa kyytiin hänen äitinsä. Kotiin pääsin seitsemältä.

Paikalliset tuntuvat suhtautuvan kaikkeen tähän kaaokseen melkoisen rennosti. He hihittävät joka kerta, kun menen tyhmänä kysymään jonkun kadun nimeä. Ei sillä ole nimeä, mutta se on sen ja sen ostoskeskuksen takana! Liikenneruuhkissa he tekevät tottuneesti villejä läheltä-piti-ohituksia, tööttäilevät rikkoessaan väistämissääntöjä ja koukkailevat rennosti jalkakäytävien kautta. Ja jos jää jumiin ruuhkaan, aina voi pistää päälle autoradion. Kello kuuden liikenneruuhkien aikaan tuleva radio-ohjelma on Hondurasin kuunnelluin.