Tervetuloa Tegucigalpaan

Tämän blogin kirjoittaminen on alkanut vähän jähmeästi. Toisaalta nettiin on ollut vähän hankala päästä, toisaalta en ole juuri halunnutkaan viettää aikaa koneen ääressä. Tästäkin eteenpäin nettiin pääsy saattaa olla hankalaa, mutta koitan kirjoittaa tapahtumia muistiin ja päivitellä edes silloin tällöin.

Meksikon, El Salvadorin ja Hondurasin kiertelyn jälkeen olen vihdoin asettunut Hondurasin pääkaupunkiin Tegucigalpaan. Niin paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen kun lähdin Suomesta, että taidan aloittaa blogini vasta tapahtumista täällä Tegusissa. Eilen tapahtui jotain, joka kuvaa aika mainiosti tunnelmia uudessa kotikaupungissani.

Oli tyypillinen ilta Tegucigalpassa, olimme autossa matkalla jonnekin. Hondurasilainen Rocio oli ratissa ja etupenkillä istui unkarilainen vapaaehtoinen Luci, villi ja rääväsuinen tyttö joka tekee töitä katulasten kanssa. Liikennevalojen vaihtuessa punaisiksi autojen luokse parveili lapsia, jotka yrittivät tienata muutamia lempiroita pesemällä autojen tuulilaseja likaisilla rievuillaan.

Luci avasi auton ikkunan ja alkoi huudella lapsille tiukalla äänensävyllä. ”Jorge, tänne sieltä! David, mitä te teette täällä? Te lupasitte mennä lastenkotiin yöksi! Missä te oikein meinaatte nukkua tänään?” Noin kymmenvuotiaat pojat tulivat hämillään autolle kättelemään Lucia ja tarinoimaan selityksiä. Valheita, Luci sanoi meille englanniksi. Poikien silmät harhailivat sen näköisesti, että ihan selvin päin ei taidettu enää olla. Luci vain pudisteli päätään turhautuneena.

Tänään istuin Rocion kanssa juomassa kahvia, kun Luci soitti. ”Rocio, onko sulta ryöstetty läppäri viime aikoina?” Rocio ei myöntänyt. ”No tiedätkö onko joltain sunnäköiseltä ryöstetty läppäriä?” Liikennevalojen katulapset olivat tulleet takaisin lastenkotiin ja kertoneet Lucille, että viikkoa aikaisemmin he olivat ryöstäneet läppärin aivan Rocion näköiseltä tytöltä. Nyt kun pojat olivat nähneet, että Rocio on Lucin kaveri, he olisivat halunneet palauttaa sen.

Tavallaan jotenkin suloista, tavallaan ihan hirveän surullista.

Kerroin toiselle suomalaiselle vapaaehtoiselle Maaretille mitä oli tapahtunut, ja häntä nauratti. Maaret menetti läppärinsä kadulla sattuneessa ryöstössä vain muutama viikko sitten. ”Miksei Luci sanonut niille, että multa kyllä ryöstettiin läppäri. Mäkin voisin haluta sen takaisin.”

Tällaista siis uudessa kotikaupungissani. Tervetuloa minun maailmaani.