Pelon ilmapiiri

Jos joku tässä kaupungissa ahdistaa, se on vaarallisuus. Luulin jo tottuneeni siihen Ecuadorissa, mutta Tegucigalpassa elämä on vielä paljon, paljon rajoitetumpaa.  

Honduras on järjettömän vaarallinen maa, monesta syystä. Ensinnäkin tämä on Latinalaisen Amerikan neljänneksi köyhin ja alikehittynein maa Haitin, Nicaraguan ja Guatemalan jälkeen. Yli puolet maan väestöstä elää YK:n mukaan äärimmäisessä köyhyydessä. Honduras on myös yksi maailman korruptoituneimmista maista: poliitikot asuvat hillittömissä linnakkeissa maaseudun köyhien nähdessä nälkää.  

Toiseksi Hondurasin läpi kulkee valtavat määrät huumeita. Huumepoliisi on ilmeisen helppo lahjoa ja monet poliitikot ovat mukana bisneksessä.  

Kolmas syy ovat jengit eli marat, jotka syntyivät Yhdysvaltojen latinosiirtolaisten keskuudessa 80-luvulla ja hyppäsivät Keski-Amerikkaan 90-luvulla. Mara Salvatruchaa eli MS-13:a pidetään Amerikoiden vaarallisimpana jenginä, mutta sen kanssa kilpaileva M-18 ei jää kauaksi taakse. Hondurasissa kuolee väkivaltaisesti keskimäärin kahdeksan ihmistä päivässä ja noin 30 000 ihmisen uskotaan kuuluvan jengeihin. Luvut ovat hurjia, kun ottaa huomioon että maassa asuu vain noin seitsemän miljoonaa ihmistä. Jengit hallitsevat suurta osaa Tegucigalpasta vähän mafian tavoin.  

Saksan valtio päätti viime vuonna, että sen Hondurasiin lähettämät vapaaehtoiset eivät saa tulla edes käymään Tegucigalpassa. USA:n suurlähetystö taas luokittelee keskustan ja Comayagüelan kaupunginosat vain pikkuisen vähemmän vaarallisiksi kuin Bagdadin pimeät sivukadut.  

Tämä tarkoittaa vain sitä, että täällä ei voi elää niin kuin Suomessa. Täällä ei voi esimerkiksi vain avata ovea ja lähteä lenkille. Jos haluan juosta, minun on ensin otettava taksi turvalliselle alueelle, juostava siellä ja otettava taksi takaisin.  

Kun lähden töihin keskustaan, saan kyydin vain puoleenväliin matkaa, koska paikalliset kamuni eivät uskalla tulla keskustaan juuri ollenkaan. Loppumatkan kuljen bussilla tai kimppataksilla. Bussipysäkiltä taas kävelen aina kymmenen minuutin lenkin kiertotietä työpaikalle, koska suora reitti olisi liian vaarallinen. Kännykkä minulla on äänettömällä, ettei se vain alkaisi soimaan ja herättäisi huomiota. Kassissa minulla on feikkikukkaro, loput rahat pidän rintsikoiden toppauksissa. Enkä tietenkään koskaan voisi kuvitellakaan kantavani mukana kameraa, läppäriä tai luottokorttia.  

Yksi feikkikukkaro minulta jo ryöstettiin erään bussiterminaalin tungoksessa, mutta sitä ei lasketa koska kukaan ei uhannut minua. Oma vikani luultavasti, olin vähän liian varomaton.  

On vain pakko koettaa sopeutua. Ja asennoitua niin, että todennäköisesti jossain vaiheessa minut kuitenkin ryöstetään.