Älä ole intiaani

”Ihmisoikeudet ovat kaunis asia, mutta meidän pitää olla realisteja. Ne eivät toimi käytännössä. Usein ihmisoikeuksien tunteminen ja niiden puolustaminen johtaa kuolemaan, ja siksi on parempi olla hiljaa.”

Garífunapoika Derick sanoi kertoi tänään kokemuksistaan ”Hondurasin etnisten ja mustien kansojen verkoston toisessa kansallisessa kokoontumisessa.” Hienolta kuulostava nimi tarkoittaa sitä, että kutsuimme duunikaverini Alexin kanssa tolupanes- pech-, nahuas- lencas ja garífunas-kansojen edustajat Tegucigalpaan parin päivän yhteiseen työpajaan. Niin kuin yleensä, kirjasimme jälleen ylös viimeisimmät ihmisoikeusrikkomukset.

”Monet nuoret tulevat kertomaan minulle, että yliopistossa heitä kohdellaan kuin apinoita”, Derick kertoi. ”Itse kuulin, kun eräs opettaja huusi oppilaalle että hei musta, tule tänne niin valkaisen sinut!” Huutelu, nimittely ja nolaaminen on Derickin mukaan yliopistossa jokapäiväistä, ja pahinta rasismia eivät harjoita toiset oppilaat vaan opettajat. Lain mukaan etnisillä ja mustilla ryhmillä pitäisi olla täysin samat oikeudet myös opiskeluun kuin valtaväestöllä, mutta usein valtaväestö ei tee sitä helpoksi. Mustia sanotaan apinoiksi ja alkuperäiskansoja intiaaneiksi, joka hondurasilaisessa kielenkäytössä on alkanut tarkoittaa suunnilleen samaa kuin idiootti. Täällä on esimerkiksi ihan yleistä, että äidit sanovat kiukuissaan lapsilleen ”no seas indio”, älä ole intiaani. Asenteet opitaan jo äidinmaidossa.

Nimittely ei ole kuitenkaan pahinta. ”Viime viikolla minut pysäytettiin vain siitä syystä, että ohitin toisen auton. Kun tulin ulos autosta, poliisi pahoinpiteli minut tiellä”, Derick kertoi. Toisin kuin suuri osa ystävistään, Derick päätti alkaa taistella ja teki tapauksesta valituksen. Toistaiseksi se ei ole kuitenkaan johtanut mihinkään. ”Minä haluaisin, että tämä poliisi potkittaisiin ulos poliisivoimista, koska se toimisi esimerkkinä muille poliiseille.” Toivon Derickin puolesta että näin kävisi, mutta en ole kovin toiveikas.

Ihmisoikeusloukkauksien kuuleminen ja kirjaaminen on välillä aika rankkaa, koska tapaukset ovat sen verran rajuja. Esimerkiksi pikkuriikkisen kolmentuhannen ihmisen Pech-kansan jäseniä on viimeisten vuosien aikana tapettu maakiistojen takia jo lähes sata. Vaikka opetamme heille ihmisoikeuksista, niiden tunteminen ei juuri auta jos vastassa on ase.

Toisaalta saamme joka kerta myös hyviä uutisia. Koulutuksen myötä monen kansan itsetunto on kasvanut ja he ovat alkaneet ensimmäistä kertaa puolustaa oikeuksiaan. Tällä kertaa eräs lenca-nainen kertoi ylpeänä, kuinka he yhdessä muiden yhteisönsä naisten kanssa liittoutuivat kylän ala-asteen laiskaa opettajaa vastaan. Kun aikaisemmin opettajia on pidetty jonkinlaisina yli-ihmisinä joiden auktoriteettia ei kyseenalaisteta, nyt äidit osasivat vaatia opettajaa saapumaan paikalle joka päivä. Kun näin ei käynyt, naiset marssivat suoraan kunnanjohtajan luo tekemään valituksen. Aika upeaa.

Myöhemmin illalla kerroin isäntäperheeni äidille Marulle päivän tapahtumista. Hän oli aika järkyttynyt siitä, että jopa yliopiston opettajat voivat syrjiä etnisiä vähemmistöjä. Kun huomautin hänelle, että kyllä melko suuri osa ihmisistä taitaa silloin tällöin käyttäytyä rasistisesti – sanoohan suurin osa hondurasilaista ”älä ole intiaani” kuin se olisi maailman normaalein asia – Marun silmät laajenivat. Hän henkäisi säikähtäneenä ja pysäytti auton tien viereen. ”Saara, nyt minusta tuntuu todella pahalta. Olen niin tottunut sanomaan niin, etten edes huomannut mitään outoa siinä!”

Tietyt asiat tuntuvat olevan universaaleja. Suomessa minulla nousee karvat pystyyn joka kerta, kun kuulen esimerkiksi lauseen ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi.” Asenteellisuus ei tunnu olevan edes koulutuksesta kiinni, usein rasistisia lauseita viljelevät ”vitsikkäinä heittoina” hyvinkin korkeakoulutetut ihmiset.