Jumala nimeltä Muhammed

Tänään oli taas edessä pitkä bussimatka, kun lähdin työkaverini Everin kanssa työmatkalle Santa Rosa de Copánin pikkukaupunkiin Länsi-Hondurasiin. Bussi lähti Comayagüelan kaupunginosasta kuuden aikaan aamulla, mutta olin jonottamassa istumapaikkoja jo puolta tuntia aikaisemmin. Seitsemän tunnin bussimatkaa ei olisi kiva taittaa penkkien välissä seisten.

Paria asiaa minun tulee näistä paikallisista busseista ikävä. Ensimmäinen on hinta. Tämä reissu maksoi 198 lempiraa eli vajaat kahdeksan euroa, aika hyvin seitsemän tunnin reissusta. Jään kaipaamaan myös busseissa pyöriviä myyjiä. Nytkin olin hädin tuskin ehtinyt istua alas, kun eteeni oli jo kiikutettu uunituore päivän sanomalehti. Tilasin myös kupin kahvia sekä pari pannukakkua aamupalaksi.

Sitten on asioita, joita en tule kaipaamaan ihan yhtä paljon. Bussi oli vasta notkahtanut liikkeelle, kun sen etuosassa nousi seisomaan siististi silitettyyn kauluspaitaan pukeutunut mies kirja kädessä. ”Pyydän nöyrästi saada hetkeksi huomionne”, mies karjaisi sellaisella äänenvoimakkuudella, että lyhyeksi jääneitä aamu-uniaankin jatkaneet varmasti säpsähtivät hereille. Katsahdimme Everin kanssa toisiamme huokaisten. Se siitä rauhallisesta juttutuokiosta. ”Tällä reitillä tuntuu olevan saarnaajia joka ikinen kerta”, Ever sanoi. ”Tuntuu, kuin bussiyhtiö olisi palkannut heidät.”

Saarnaaja alkoi messuta omasta Jumalastaan ja sen ylivertaisuudesta kaikkiin maailman muihin epäjumaliin verrattuna. ”Oletteko esimerkiksi kuulleet muslimeista”, hän karjaisi. ”He uskovat Jumalaan nimeltä Muhammed ja profeettaan nimeltä Allah! Tämä muslimien Muhammed-Jumala...”

”Allah”, minä sanoin ääneen Everille. Saarnaaja kuitenkin kuuli minut. ”Anteeksi mitä?” ”Allah”, minä toistin hymyillen. ”Muslimien Jumalan nimi on Allah. Teillä taisi mennä nimet väärinpäin.

Saarnaajalla tuntuivat menevän pasmat sekaisin, mutta vain hetkeksi. Sitten hän jatkoi entistä suuremmalla paatoksella. ”Minun Jumalani sen sijaan, minun Jumalani on myös turistien Jumala!” Saarnaaja lähti kävelemään bussin käytävällä kohti Everiä ja minua ja pysähtyi minun eteeni. ”Onko Pohjois-Amerikassa kuultukaan niin hyvästä Jumalasta”, hän huusi niin kovalla äänellä, että jouduin taistelemaan ollakseni irvistämättä. ”Minä en tiedä, en ole Pohjois-Amerikasta”, vastasin Everin pidätellessä naurua vieressä.

Nyt saarnaaja näytti hämmentyvän vielä enemmän. ”Erehdynkö minä”, hän karjaisi. ”Valitettavasti, señor. Saarnaaja näytti keräilevän ajatuksiaan jonkin aikaa. Sitten hän käveli takaisin bussin etuosaan ja aloitti jälleen. ”Pohjois-Amerikassa”, hän huusi. ”Pohjois-Amerikassa kuunnellaan erästä artistia, joka todellisuudessa on Saatanan lähettiläs. Tämä artisti on nimeltään Marily Monson...” (Kaveri taisi tarkoittaa Marilyn Mansonia, mutta tällä kertaa pidin suuni kiinni.)

Saarnaajan lopulta lopettaessa julistuksensa oli mennyt lähes tunti, emmekä Ever ja minä suinkaan olleet ainoita, jotka näyttivät helpottuneilta. Jonkin ajan päästä bussi pysähtyi taukopaikalle ja lähdin ostamaan vettä. Parkkipaikalla joukko uteliaita kanssamatkustajia kerääntyi ympärilleni. ”Mistä neiti oikein on, jos ei Pohjois-Amerikasta?”