Kiehumista tulivuorisaarella

Mitä kauemmin Tegucigalpassa on asunut, sitä innokkaammin sieltä haluaa pois viikonlopuiksi. Näin on käynyt ainakin kaikille kaupungissa asuville vapaaehtoisille. Nykyään suurin osa keskusteluista tuntuu pyörivän edellisen viikonlopun reissun puimisessa tai seuraavan viikonloppureissun suunnittelussa.

Ei kai se mikään ihme olekaan. Tegucigalpassa työ on läsnä koko ajan. Erityisen rankkaa tämä on esimerkiksi unkarilaiselle Lucille, joka kulkee kaikki päivät kaduilla katulasten parissa, tai italialaiselle Federicalle, joka tekee töitä tyttöjen turvakodissa. Koska viikot ovat täynnä niin rankkoja kokemuksia, viikonloppuisin on pakko päästä purkamaan niitä johonkin uuteen ympäristöön.

Tänä viikonloppuna oli erityisesti Feden vuoro purkaa ahdistustaan. Olimme reissanneet Federican, suomalaisen Maaretin sekä hondurasilaisen Fernandon kanssa eteläisen Hondurasin pienelle tulivuorisaarelle Isla del Tigrelle eli tiikerisaarelle viikonlopun viettoon. Nopeasti pikkuinen saari oli lumonnut meidät kaikki. Tuntui todella vapauttavalta kävellä pitkin Amapalan uneliaan pikkukylän katuja ilman pelkoa, jättää rauhassa reput mustahiekkaiselle hiekkarannalle lähtiessä uimaan ja ottaa mopotaksi, jonka kuski pyytää suoralta kädeltä reilua hintaa. Ihme, ettei useampi turisti ole löytänyt paikkaa. Ei Isla del Tigre varmasti mikään paratiisi ole – entisen satamasaaren asukkaat kärsivät köyhyydestä ja unohduksesta sataman muutettua mantereelle. Vaarallisen, kaoottisen ja saasteisen Tegucigalpan jälkeen paikka kuitenkin tuntui taivaalliselta.

Päätimme kiertää kaukaa saaren muutaman hassun hotellin ja majoittua sen sijaan paikallisen perheen luo. Moni perhe tarjoaa Isla del Tigrellä huonetta vuokralle hyvin pientä maksua vastaan – me esimerkiksi maksoimme kolme euroa hengeltä omasta pienestä talosta aivan ihanan perheen pihalla. ”Me asumme ehkä vaatimattomasti, mutta älkää huolehtiko, me kyllä pidämme huolen siitä, ettei vierailtamme puutu mitään”, talon emäntä doña Isabela jutteli hyväntuulisesti kantaessaan meille ämpärillä vettä iltapesua varten. Illan hämärtyessä istuimme muovituoleilla pienen talomme terassilla kuin paikalliset ikään, katselemassa harvakseltaan ohi hurahtelevia mopotakseja ja kuuntelemassa kun ystävämme purki sydäntään.

Federica kiehui. Hän kertoi meille 14-vuotiaasta tytöstä, jonka isäpuoli raiskasi ja saattoi raskaaksi. Tytön oma äiti on parhaillaan raskaana samalle miehelle, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan tyttärensä syytteitä rakkaasta miehestään. Äidin käsityksen mukaan ainoa mahdollisuus on, että tytär on iskenyt jonkun pojan ja tehnyt syntiä. Tällä hetkellä tyttö on Casa Alianzan ylläpitämässä tyttöjen turvakodissa, mutta koska turvakotia ei ole tarkoitettu raskaana oleville, tyttö halutaan sijoittaa uudelleen – takasin kotiinsa. ”Eikö ole sairasta? Ihan kuin tytön elämä ei olisi jo pilalla”, Federica vaahtosi.

Myös Feden työ turvakodissa pidempään asuvien tyttöjen kanssa on turhauttavaa. Casa Alianza ehkä antaa heille turvallisen majoituksen, mutta koska koulutukseen tai terapiaan ei ole tarpeeksi varoja, tyttöjen elämä ei muutu miksikään. Moni bordelleista pelastettu alaikäinen tienaa edelleen taskurahaa myymällä itseään, ja lomien jälkeen tytöt tekevät kilpaa raskaustestejä.

Moni lähtee vapaaehtoistöihin sillä naiivilla asenteella, että voi ehkä jollain tavalla vaikuttaa jonkun huonompionnisen elämään. Ehkä pitkällä aikavälillä näin tapahtuukin, mutta ennen tätä useimmat vapaaehtoiset ovat turhautuneet, ahdistuneet ja raivostuneet monta kertaa. Lähes jokainen tuntuu kohdanneen järjestönsä sisällä sitä samaa korruptiota ja välinpitämättömyyttä, joka on syynä niihin yhteiskunnan ongelmiin, joiden kanssa järjestö joka päivä painii. Vapaaehtoinen ei kuitenkaan voi muuttaa Hondurasin yhteiskuntaa tai siellä toimivien järjestöjen toimintamalleja, joten ainoa mahdollisuus on niellä kiukku ja yrittää keskittyä yksilöihin kokonaiskuvan sijaan – niin raivostuttavalta kuin se tuntuukin.

Onneksi täällä ei ole yksin. Muista vapaaehtoisista on tullut minulle täällä tärkeitä sydänystäviä: meitä yhdistää paitsi samanlainen maailmankatsomus, myös samanlaiset kokemukset. Kun veri alkaa kiehua kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta ja tekee mieli huutaa raivosta, he tietävät aina täsmälleen, miltä se tuntuu.