Reissussa blondien hiusten kanssa

Blondeista hiuksista on Hondurasissa useimmiten enemmän haittaa kuin hyötyä. Ne loistavat kaduilla kuin majakka ja kiinnittävät paitsi varkaiden, myös yli-innokkaiden miesten huomion.

Näin kävi esimerkiksi eilen illalla, kun yritimme suomalaisen Maaretin, italialaisen Federican ja hondurasilaisen Fernandon kanssa viettää iltaa Isla del Tigren eli Etelä-Hondurasin tulivuorisaaren Amapala-kylässä. Kävellessämme paikallisiin kyläjuhliin seuraamme lyöttäytyi kaksi nuortamiestä, jotka alkoivat leveää englantia vääntäen mainostaa asuvansa Yhdysvalloissa ja tulleensa Amapalaan vain moikkaamaan sukulaisiaan. Rasittavia tyyppejä ja kovin olevinaan, joten yritimme karistaa heidät kannoiltamme. Helpommin sanottu kuin tehty.

Kyläjuhlat olivat kuin ala-asteen kouludisko, mutta koska kyseessä oli pikkukylän ainoa menomesta, päätimme antaa niille mahdollisuuden. Niinpä astelimme eurooppalaisittain tanssilattialle neljän hengen ryhmässä. Sitkeät ihailijamme eivät kuitenkaan pitäneet tätä hyvänä ideana, vaan tulivat jatkuvasti kiskomaan Maaretia, Federicaa tai minua tanssiin. ”Tätä tanssitaan pareittain, minä näytän.” Ei kiitos, haluamme tanssia nelistään. ”Anna minä opetan sinua tanssimaan.” Ei kiitos, usko jo. Tilanne muuttui rumaksi, kun toinen pojista yritti väkisin tarttua Maaretia lanteista. Maaret riuhtaisi itsensä raivostuneena irti ja annoimme kaksikon kuulla kunniansa. Päätimme kuitenkin varmuuden vuoksi liueta paikalta.

Silloin tällöin blondeista hiuksista on kuitenkin myös hyötyä, ja niissä harvoissa tilanteissa ei kyllä enää yhtään hävetä ottaa sitä hyötyä irti. Paettuamme kyläjuhlista ajauduimme istumaan iltaa paikallisen biljardibaarin eteen kannetuille muovituoleille. Kun seuraamme liittyneet paikalliset kuulivat, että olimme seuraavana päivänä matkaamassa Tegusiin, ei mennyt kauaa kun meillä oli kyyti sovittuna. ”Senkin blondit”, Federica virnisti.

Harmi vain, että tänään viihdyimme rannalla vähän liian kauan, myöhästyimme tapaamisesta ja kyyti ehti lähteä. Nyt siis istumme pienessä Coyoliton satamassa pölyisessä paikallisbussissa, torkumme ja odotamme bussin lähtöä. Bussin piti lähteä jo kymmenen minuuttia sitten, mutta kuski ei ole vielä saapunut paikalle, joten tässä saattaa mennä vielä hetki. Lopulta nukahdan ja säpsähdän hereille vasta kun bussi on jo matkalla. Viereeni on istunut paikallinen nainen sylissään noin viisivuotias poika sekä kana.

San Lorenzon pikkukaupungissa yritämme vaihtaa Tegusiin menevään bussiin, mutta ainoa ohitse ajava on niin täynnä, että se näyttää pursuilevan yli. Ihmisiä roikkuu sekä etu- että takaovesta, mutta silti bussi olisi valmis pysähtymään meidän kohdallamme. Niinpä tietysti. Aina on tilaa muutamalle, jolla on blondit hiukset. Päätämme kuitenkin, että liftaaminen on miellyttävämpi vaihtoehto – neljän hengen porukassa sen ei pitäisi edes olla kovin vaarallista. Virnistän Maaretille, Federikalle ja Fernandolle ja pörrötän hiukseni auki. Parin minuutin päästä meillä on kyyti.

Maisemat vilahtelevat ohi vauhdilla. Jylhien vuoristomaisemien keskeltä putkahtelee aina uusia pinkkejä, turkooseja ja mintunvihreitä taloja, joiden pihalla juoksentelee kanoja ja pieniä lapsia liian suurissa ja likaisissa vaatteissa. Matka menee mukavasti valtavan limsarekan ohjaamon verhojen takana olevalla patjalla ja kuskimmekin on itse rakkaus, niin kuin Hondurasissa sanotaan. Hän antaa minulle kurkkupastilleita kun yskäisen, ja lupautuu viemään meidät koko matkan Tegusiin, vaikka itse jäisi puolen tunnin päähän kaupungista. Puolessavälissä matkaa ohitamme aikaisemmin meille kyytiä tarjonneen bussin. Bussinraato on väsähtänyt tien viereen ja nyt sen matkustajat yrittävät epätoivoisesti viittoilla kyytiä ohi hurahtelevilta autoilta.

Kun muutaman tunnin päästä saavumme Tegusiin, kuskimme kaartaa huoltoaseman pihalle. ”Kun olen ulkona, lukitkaa ovet, ja jos joku tulee juttelemaan, älkää missään tapauksessa avatko.” Kuskin mukaan huoltoaseman pihalla roikkuvat ihmiset ovat narkkareita, jotka ovat jo kerran yrittäneet ryöstää hänet. ”Ja pahempi vielä teidän hiustenne kanssa.”