Merirosvosaari Utila

”Minä tulin tänne vain pariksi päiväksi”, kertoo australialainen reppureissaaja Steve Utilalle menevällä matkustajalautalla. ”Seuraavaksi jatkan Guatemalaan.” Huomaan, kuinka vieressä istuvat matkustajat katsovat toisiaan merkitsevästi. Mustaihoinen, rastapäinen venepoika kumartuu lähemmäs ja alkaa puhua leveällä englannilla. ”Oletko kuullut Utilan kolmesta valheesta?” ”Ensimmäinen on, että minä rakastan sinua. Toinen, että minä en koskaan enää juo ja kolmas, että olen täällä vain pari päivää.”

Kävin ensimmäistä kertaa Utilalla kaverini Pertun kanssa joulukuussa. Koska Pertun lento lähti Tegucigalpasta, jouduin lähtemään saarelta jo viikon jälkeen, mutta parin päivän päästä olin jo matkalla takaisin. Jos en olisi lupautunut vapaaehtoistöihin, olisin varmaan samalla reissulla edelleen. Kun nyt sain pääsiäisen takia lähes parin viikon loman töistä, kaverini tiesivät jo, missä meinaan sen viettää.

Utila on merkillinen saari. Merirosvojen aikaan se toimi kotina kuuluisalle englantilaiselle merirosvolle Sir Henry Morganille, jonka aarteen väitetään yhä olevan piilossa saaren korkeimmalla kukkulalla Pumpkin Hillillä. Osa saaren väestöstä kantaa edelleen Morganin sukunimeä, osa muiden vähemmän tunnettujen merirosvojen. Saarelaisten sanotaan muutenkin muistuttavan esi-isiään. Heidän puhumansa englanti on kuin suoraan jostain vanhasta merirosvoelokuvasta, ja heidän luontonsa on yhtä lailla arvaamaton.

Pienen osan saaren vakiväestöstä muodostavat lisäksi plantaasisaarilta karkotettujen afrikkalaisten orjien jälkeläiset sekä mantereelta muuttaneet espanjankieliset ladinot. Nämä eivät juuri tule toimeen alkuperäisten saarelaisten kanssa. Turistit eivät tätä useinkaan huomaa, muuta kuin ehkä yrittäessään harjoitella espanjaa englanninkielisten paikallisten kanssa. ”Espanja ei ole Utilan kieli”, töksähtää vastaus ja nyrpeä ilme saa ihmettelijän hiljaiseksi. Useat utilalaiset eivät halua kutsua itseään edes hondurasilaisiksi, mieluummin karibialaisiksi tai yksinkertaisesti saarelaisiksi. Sinänsä jännää, kun ottaa huomioon kuinka ylpeitä mantereen hondurasilaiset ovat ”Utilastaan.”

Saaren vaihtuvimman väestönosan muodostavat ulkomaalaiset sukellusammattilaiset. Suurin osa heistä on Australiasta, Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta ja suurin osa heistä tuli saarelle – niin kuin matkustajalautan Stevekin – vain muutamaksi päiväksi. Saaren rento elämänmeno vie kuitenkin mukanaan ja moni jää jumiin.

Utila Dive Centerin stetsonipäinen jenkkipalomies Vaughan esimerkiksi tuli saarelle neljäksi päiväksi tekemään sukelluksen peruskurssin. Hän vielä väittää vannoneensa, ettei varmasti jäisi jumiin niin kuin niin moni muu. Kahdeksan kuukautta myöhemmin Vaughan on edelleen saarella – tällä hetkellä hän on sukelluskouluttaja ja suorittaa tekniikkasukelluskursseja. Ja Vaughanin tarina on vain yksi monista. Kun kysyy ihmisiltä heidän saarelle tulostaan, saa usein saman vastauksen. ”You know, the same old story, I wasn’t going to stay...”

Monessa mielessä Utila onkin kuin Peter Panin Mikä-mikä-maa. Sen toisen puolen muodostavat merirosvot – tai no, ainakin heidän jälkeläisensä. Toinen puoli koostuu kadonneista pojista ja tytöistä, nuorista seikkailijoista, jotka eivät koskaan halua kasvaa aikuisiksi.

Saa nähdä, miten Steven käy. Matkustajalautan ihmiset ovat jo nousseet tähyilemään laiturilla odottavia tuttujaan peittäen kaiken näkyvyyden, eivätkä venepoikien käskyistä huolimatta malta istua alas. Jollain ilveellä kapteeni onnistuu kuitenkin luovimaan lautan Utilan laituriin.

Bongaan laiturilta tutun mohikaanin ja purskahdan nauruun. Paikallisella sukelluskouluttajakamullani Johanilla on kädessään virallisen näköinen kyltti ”Saara ja ystävät.” Vellottuani mukana ihmismeressä jonkin aikaa onnistun luovimaan kaverini Johanin luokse. Menee vielä ikuisuus, ennen kuin lautan tavaratilaan ängetyt tavarat on saatu purettua laiturille ja pääsemme päätielle moikkaamaan muita vastassa olevia sukelluskouluttajia. Näen enemmän vanhoja tuttuja kuin olisin uskonut, monia sellaisiakin jotka vannoivat lähtevänsä saarelta jo aikoja sitten. Vaikka olisihan se pitänyt arvata.