Ensimmäinen ulkona pelistä

Kun tottuu johonkin paikkaan, on helppo tuudittautua valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Kun kävelee samoja katuja joka päivä, on vaikea enää kuvitella niitä vaarallisiksi.

Näin vissiin kävi myös tanskalaiselle Johannekselle, joka tuli Hondurasiin vapaaehtoistöihin samoihin aikoihin kuin minä. Pari päivää sitten hän oli palaamassa joltain reissultaan takaisin Tegucigalpaan ja saapui bussilla Comayagüelan kaupunginosan seitsemännelle kadulle. Katua pidetään yhtenä Tegucigalpan vaarallisimmista, mutta vaikea sitä on välttääkään, koska lähes kaikki pitkänmatkanbussit saapuvat sinne.

Itse yritän nykyään suunnitella reissuni niin, että paluu Tegucigalpaan on valoisaan aikaan, vaikka sekään ei aina takaa mitään. Juuri pari päivää sitten luin aamun sanomalehdestä, että pari kilpailevaa maraa eli jengiä oli ottanut yhteen Comayagüelassa kirkkaassa päivänvalossa. Eräs marero eli jenginuori oli paennut vihollismaran jäseniä täyteen paikallisbussiin rajuin seurauksin. Takaa-ajajat nousivat bussiin raskaasti aseistettuina ja alkoivat ampua ympäriinsä. Kun he lopulta onnistuivat listimään vihollisensa, moni viaton sivustakatsoja oli haavoittunut ja 13-vuotias koulutyttö saanut surmansa.

Johannes kuitenkin saapui Comayagüelaan pimeällä. No, aina sitä ei voi välttää. Siinä Johannes oli kuitenkin tyhmänrohkea, että hän päätti kyydin tai taksin soittamisen sijaan lähteä kotiin paikallisbussilla. Haloo, tekisi mieli ravistella poikaa. Mitä ihmettä hän oikein ajatteli, jäädä odottamaan paikallisbussia pimeällä kaupunginosaan, josta valoisallakin haluaa mielellään pois mahdollisimman äkkiä?

Kun Johannes oli astumassa bussiin, joku löi häntä takaraivoon aseen kanssa. Johannekselta lähti taju ja hän jäi kadulle makaamaan. Johanneksen mukaan hän ei tiedä, kuinka pitkään hän oli tajuttomana, useampia tunteja joka tapauksessa. Kun hän heräsi, häneltä oli viety kaikki. Onneksi selvisi hengissä kuitenkin.

Vasta 18-vuotiaan Johanneksen tanskalaiselle äidille tämä oli liikaa, joten tänään Johannes lähti äitinsä käskystä kotimatkalle. Ilmeisesti Johannekselle itselleenkin tapahtuma oli aikamoinen shokki, koska poika ei hirveästi vastustellut.

Ensimmäinen ulkona pelistä niin sanotusti. Illalla pohdimme muiden vapaaehtoisten kanssa kantakahvilassamme Cinefiliassa Johanneksen kotiinpaluuta ja sitä, mitä pitäisi tapahtua, että itse päättäisimme lähteä aikaistetulle kotimatkalle. Helppo sitä on spekuloida, mutta kovin vaikea tietää, miten itse suhtautuisi jos oma henki olisi yhtäkkiä vaarassa. Tähän asti olen ollut harvinaisen onnekas, koska minulle ei ole sattunut mitään ikävää. Koputan puuta.