Taas ongelmissa poliisin kanssa

”Ajokortti, por favor.” Kello on varttia yli neljä aamuyöstä ja isäntäperheeni äiti Maru on ajamassa minua ja Theoa bussiasemalle. Ranskalainen vapaaehtoiskamuni Theo tuli yökylään, jottei missaisi aamun ensimmäistä bussia pohjoisrannikolle. Tarkoitus on hakea kyytiin myös suomalainen vapaaehtoinen Maaret ja hänen kylään tullut kaksoissiskonsa Merita.

Nyt kuitenkin näyttää huonolta. Poliisi on pysäyttänyt Marun ja tutkii autoamme taskulampun kanssa. Sitten hän huomaa Theon ja minut ja vaatii meiltä henkilöpapereita. Vaitonaisina kaivamme esiin passeistamme otetut valokopiot ja ojennamme ne poliisille tämän osoittaessa suoraan unisiin silmiimme ihan liian kirkkaalla taskulampullaan. ”Teidän on seurattava minua poliisiasemalle.”

Voihan räkä. Kiroilen hiljaa mielessäni mutta onneksi saan pidettyä suuni kiinni. Se tästä vielä puuttuisi, että minua syytettäisiin virkavallan vastustelemisesta. Maru yrittää leperrellä poliisille – eikö tämä voisi tehdä poikkeusta, nämä ulkomaalaiset myöhästyvät näet bussista – mutta tuloksetta. ”Tämä johtuu tasan tarkkaan siitä, että te olette ulkomaalaisia”, Maru sanoo kun kaarramme poliisiaseman pihalle. ”Hän näki teissä hyvän tilaisuuden tienata vähän ekstraa.”

Sisällä poliisiasemalla toinen virkaintoinen poliisi tutkii jo passikopioitamme. ”Missä ovat alkuperäiset? Nämä eivät riitä.” Pötypuhetta, ajattelen, mutta en taaskaan sano mitään. Kaivan vain kiltisti rahavyöni housujeni alta ja ojennan alkuperäisen passini poliisille. Theolla ei kuitenkaan ole mitä antaa. Hänen passinsa on jo toisten viranomaisten hallussa viisuminpidennyksen tekoa varten. Yritän parhaani mukaan selittää tilannetta Theon vajavaisen espanjantaidon takia, mutta poliisi ei näytä tyytyväiseltä. Hän antaa passini takaisin. ”Sinulla ei ole ongelmaa”, hän sanoo minulle ja kääntyy Theoon päin. ”Mutta sinulla on.”

Kaksi aamuöistä ulkomaalaisvierasta on herättänyt pienen uneliaan poliisiaseman mielenkiinnon ja pikkuhiljaa yhä useampi utelias poliisi on valunut paikalle seuraamaan tilannetta. Pieni virkahuone alkaa käydä ahtaaksi. Minä taas alan kiukustua, vaikka tiedän että en saisi. Sekä poliisi että minä tiedämme, että heillä ei ole mitään syytä pidättää meitä asemalla. Me molemmat tiedämme myös sen, että he voivat aivan hyvin tehdä sen, jos heitä huvittaa. Lahjusten kanssa ehtisimme bussiin, mutta minua ei pätkääkään huvittaisi maksaa. Reilu kymmenen silmäparia odottaa uteliaana seuraavaa siirtoani.

Onneksi isäntäperheeni äiti Maru tulee hätiin kännykkänsä kanssa. ”Señor poliisi, puhukaa tähän.” Poliisi kuuntelee luuria vakavan näköisenä ja vastailee lyhyesti. Puhelun jälkeen ei mene enää kauaa, kun meidät päästetään lähtemään. Paikalle kerääntyneet poliisit haluavat välttämättä kätellä minua. Unenpöpperöstä, kiireestä ja kaikesta sähläyksestä kiukkuisena moinen ei minua juuri huvittaisi, mutta puren jälleen huulta ja kättelen jokaista kauniin väkinäisesti hymyillen.

Takaisin autossa kysyn Marulta, kenelle hän oikein soitti. ”Jorgelle”, hän nauraa. Niinpä tietenkin. Isäntäperheeni isä Jorge on armeijan kenraali ja mitä ilmeisimmin tarpeeksi korkeassa asemassa käskyttääkseen korruptoituneita poliiseja. Saavumme bussiterminaaliin lopulta viisi minuuttia ennen bussin lähtöä.