Eräs päivä Tegusissa

Istun Tegucigalpan keskuspuistossa unkarilaisen vapaaehtoiskamuni Lucin kanssa odottamassa hippikavereitamme Jordania ja Jorgea. Kun kavereilla ei ole kännyköitä ja liikkuminen niinkin hankalaa kuin Tegusissa, tapaamiset pitää sopia löyhällä aikajänteellä. Tänään Luci oli sopinut tapaamisen keskuspuistoon neljän ja viiden välillä, mutta todennäköistä on, että Jorge saapuu lähemmäs puoli kuutta.

Eipä silti, että se haittaisi. Tegucigalpan Parque Central eli keskuspuisto – tai pikemminkin keskusaukio, mokoma betonipläntti – on paikka, jossa ei ehdi kyllästyä. Jos siellä ei ole markkinoita, konserttia tai mielenosoitusta, aina voi seurata ainakin kristittyjen saarnaajien mekkalointia. ”Nostakaa kädet ylös kaikki, jotka ette ole kristittyjä”, yksi messuaa. Muutama utelias on kerääntynyt saarnaajan ympärille kuuntelemaan, mutta muille puistossa istujille tämän sanoma tuntuu olevan yhtä arkipäiväistä taustamelua kuin kymmenien vapaiden taksien kilpatööttäily tai tortillamyyjien nasaalilla naukuva mainoslaulu. ”Tortillas tortillas tortillas...”

Luci on viettänyt päivän katulasten kanssa ja valittaa, että hänen paitansa haisee Resistolille. Resistol on liima, jota katulapset hengittävät sisäänsä muun muassa näläntunteen poistamiseksi. ”Mutta mulla on toinen paita mukana siltä varalta, että lähdetään ulos”, Luci sanoo.

Jordan saapuu paikalle ja alkaa esitellä viimeksi työstämiään koruja. Kysyn, mistä hän oikein hankkii korujensa siemenet – olen yrittänyt kysellä niitä Tegusista. ”Tässä vähän matkan päässä on yksi puu, lähdetäänkö poimimaan?” Haahuilemme keskustan taakse hämäriin kortteleihin, joihin en yksin koskaan uskaltaisi eksyä. Jordanin kanssa olo on kuitenkin turvallinen, nämä ovat hänen katujaan. Erään korttelin pimeässä nurkkauksessa makaa vanha mies Resistol-pullo kädessään ja taju lähes kankaalla. ”Se on Jorge, älä siitä välitä”, Jordan sanoo, näki varmaan epäluuloisen ilmeeni.

Siementen poimimisen jälkeen lähdemme vaeltamaan takaisin kohti keskusaukiota, hippi-Jorge on varmaan jo odottamassa. Pujottelemme kapeilla kaduilla pitkien ihmisjonojen välissä – reittitakseilla on kiire kyyditä töistä pääseviä ihmisiä kotiin. Jordan pysähtyy pienen tarjottimen kanssa kadulla istuvan naisen luo ostamaan itselleen yhden tupakan ja Lucille ja minulle karkit. Lucilla on nälkä, joten poikkeamme myös viereisessä katukeittiössä ostamassa hänelle baleadan eli pienen tortillan, jossa on sisällä papumössöä ja juustoa. Tyypillisin pikaruoka täälläpäin.

Kun istumme takaisin Parque Centralin betonipenkeille, seuraamme tuppautuu erikoinen kiharapäinen mies. ”Mistä olet kotoisin”, hän kysyy minulta. Sitten hän ottaa käteen paperin ja alkaa kirjoittaa. ”República de Finlandia, Suomen Tasavalta. Pinta-ala: maailman 63. suurin. Väestö: 5 300 000 asukasta...” Hetkinen, hetkinen. Siis mitä? Mies nauraa kovaäänisesti onnellisen näköisenä, ottaa käteensä laskimen ja alkaa laskea Suomen pinta-alaa. ”Oulun laani, Lapin laani, Turun ja Pourin laani...” Jordan kertoo myöhemmin, että kyseessä on vähän seonnut lakimies. Kaveri osaa ulkoa maailman jokaisen maan numerotiedot jopa läänien pinta-aloja myöten.

Kiharapään maailmanvalloitus keskeytyy, kun hippi-Jorge saapuu vihdoin paikalle. Lähdemme vaeltamaan kohti La Leonaa, boheemia kaupunginosaa Tegusin keskustan vieressä. Loppuilta menee rauhallisesti Jorgen ja Jordanin kavereiden luona. Jordan keittää meille sitruunateetä ja seuraamme, kun yksi kavereista tatuoi toista viinipullon kaulaan isketyn hehkulampun valossa.