Perehdytystä alamaailmaan

Hondurasilaisen isäntäperheeni veli Jorge kertoi eilen, että eräs hänen kaverinsa muutti vähän aikaa sitten yksin asumaan. Eräänä päivänä kaveri huomasi, että talon seinään oli ilmestynyt omituisia symboleita. Kun hän ihmetteli asiaa ääneen, hänelle kerrottiin että ne ovat paikallisen maran eli jengin tapa viestiä, että kyseisen talon asukas asuu yksin. Poika muutti takaisin vanhempiensa luo samana iltana.

Eräällä duunireissulla taas näin lähes kaikkien maantien talojen kyljessä kirjaimet XO. Kysyin duunikaveriltani Alexilta mitä ne tarkoittavat, mutta hän ei ollut edes huomannut niitä ennen ihmettelyäni. Myöhemmin minulle kerrottiin, että ne ovat mara 13 –jengiin kuuluvien liigojen tapa merkata omia alueitaan. X tarkoittaa kuulumista mara 13:een, ja sitä seuraavat kirjaimet tai numerot ovat lyhennelmä liigan nimestä.

Tänään sain perusteellisemman perehdytyksen Tegucigalpan marojen maailmaan, kun lähdin päiväksi duuniin poliisiauton kyydissä. Duunikaverini Leyla ja Gema tekevät töitä projektissa nimeltä Seguridad Ciudadana, kansalaisturvallisuus, ja viettävät suuren osan työpäivistään kaupungin köyhissä barrioissa. Nämä asuinalueet ovat marojen valtakuntaa, joten Leyla ja Gema menevät niihin vain useamman poliisin saattamana. Tänään he halusivat minut mukaan ottamaan valokuvia projektistaan erästä julkaisua varten, joten sain harvinaisen tilaisuuden ottaa kamerani mukaan keskustaan. Huomiota taisin kyllä herättää vielä tavallistakin enemmän: blondi tyttö poliisiauton lavalla parin luotiliiviin pukeutuneen poliisin välissä ei taida olla kaikkein tavallisin näky Tegucigalpassa. Näin ainakin päättelin kaduilla kulkevien ihmisten auki tipahtelevista suista.

Leylan ja Geman aloittaessa koulutuksensa pienessä urheiluhallissa jäin poliisien kanssa ulkopuolelle juttelemaan. Heitä tuntui imartelevan se, että joku on kiinnostunut heidän työstään. Kun kysyin heiltä maroista, sain oikean luennon. ”Tässäkin barriossa on marojen symboleita”, yksi poliiseista kertoi. ”Haluatko lähteä katsomaan?”

Keski-Amerikan marat syntyivät alun perin Los Angelesissa 1980-luvulla, ja niiden ensimmäisiä jäseniä olivat Yhdysvaltojen El Salvadorissa sponsoroimaa sisällissotaa pakenevat lapset. 1990-luvulla Yhdysvallat tiukensivat siirtolaispolitiikkaansa ja moni jenginuori karkotettiin takaisin Keski-Amerikkaan. Täällä nuoret tajusivat tilaisuutensa koittaneen. Aseita saa lähes yhtä helposti kuin tikkareita, poliisi on korruptoitunut ja tehoton, huumekauppaa ei tunnu valvovan kukaan ja barriot ovat täynnä köyhiä ja turhautuneita nuoria, jotka tuntuvat vain odottavan, että joku kutsuisi heidät jengiin ja antaisi heidän elämälleen tarkoituksen.

”Siksi maroja on niin vaikea kitkeä täältä”, yksi poliiseista selitti. ”Marassa nuori huomataan ensimmäistä kertaa. Hän kuuluu johonkin, missä häntä kunnioitetaan ja missä hänestä pidetään huolta.” Poliisien mukaan elämä marassa on raskasta, vaarallista ja väkivaltaista, mutta silti harva maran taakseenkaan jättänyt marero puhuu pahaa ajoistaan jengissä. Veljeys ja jengikavereiden puolustaminen ovat niin arvostettuja asioita, että niiden takia ollaan valmiita vaikka tappamaan. Jopa niin paljon, että Hondurasin kahteen suurimpaan maraan, 13:een ja 18:aan, uskotaan kuuluvan kymmeniä tuhansia nuoria.

Veljeys tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että kerran maraan liityttyään siitä ei voi niin vain kävellä ulos. Jos joku veljistä tai siskoista haluaa jättää perheensä, jengikaverit osoittavat surunsa ja pettymyksensä tappamalla petturin. Ainoa hyväksytty syy lähteä marasta täysissä ruumiin ja sielun voimissa on lähteä ”etsimään jotain parempaa”, eli toisin sanoen tulla uskoon, mutta uskoontulon on parasta olla aitoa. Mara pitää tarkkaan silmällä entisiä hengellisiksi ryhtyneitä jäseniään ja saa äkkiä selville, jos sunnuntaikirkko jää väliin.

Nuoret poliisit osoittautuivat hauskaksi seuraksi. Tulin heidän kanssaan toimeen niin hyvin, että vietyään päivän päätteeksi Leylan ja Geman kotiin, he kysyivät haluaisinko kulkea heidän mukanaan koko loppuillan. Aika harvinainen tilaisuus, ajattelin.

En olisi arvannut, että edessä on tähän asti absurdein kokemukseni Hondurasissa. Ajelimme pimeässä illassa niin köyhillä asuinalueilla, että niillä ei ollut edes nimiä – vain ”sektori kolme” tai ”sektori neljä.” Silloin tällöin poliisit pysähtyivät haastattelemaan auton ikkunasta ihmisiä, jotka viettivät iltaa istuen päällystämättömien teiden reunoilla himmeiden lamppujen valossa. Muun ajan poliisit pitivät ikkunat kiinni, polttivat tupakkaa auton sisällä ja hoilasivat suureen ääneen 1980-luvun rock-iskelmiä rätisevän radion mukana.