Vappu mayaraunioilla

Aamuaurinko heittää vielä pitkiä varjoja saapuessamme hollantilaisen reppureissaajan Goosin kanssa mayakaupungin porteille. Olemme heränneet aikaisin tarkoituksella. Puolenpäivän lähestyessä helle alkaisi käydä sietämättömäksi ja paikalle valuvat turisti- ja koululaislaumat rikkoisivat osan paikan lumouksesta. Nyt olemme ainoat ihmiset koko rauniokaupungissa lukuun ottamatta vanhaa vartijamiestä, joka toivottaa meille hymyillen hyvää huomenta.

Hiljaista paikassa ei silti ole. Luonto on herännyt jo aikoja sitten: puissa kirkuu, visertää ja nakuttaa kokonainen orkesteri. Suurinta meteliä pitävät valtavat punasinikeltaiset papukaijat, jotka pöyhistelevät niskasulkiaan ja kaivelevat kynsillään nokkaansa kuin suorittaisivat aamupesua. Silloin tällöin maastosta kuuluu tömähdyksiä, kun kypsät mangot putoilevat pehmeään maahan. Äänimaailma ei ole tainnut hirveästi muuttua mayojen ajoista.

Kahlaamme kuivassa metsässä lehtien läpi, kun kaupungin rauniot yhtäkkiä aukeavat edessämme. Pysähdymme kuin yhteisestä sopimuksesta. Siristän silmiäni ja yritän kuvitella, miltä paikka näytti 1500 vuotta sitten. Ruohomatto haihtuu valkoisen kalkin tieltä ja pyramiditemppelit alkavat hohtaa kirkkaan punaisina. Keskusaukiota kiertävä katsomo täyttyy tuhansista ihmisistä, jotka osoittavat suosiotaan keskimmäisen pyramidin ylätasanteelle nousseelle papille. Pappi on kohottanut rituaaliveitsen ja on valmiina uhraamaan. Ilmassa tuoksuu makeat mausteet, hiki ja veri.

Copán on Hondurasin ainoa merkittävä mayaraunio, mutta sitäkin vaikuttavampi. Se ei ehkä ole yhtä suuri kuin vaikka Guatemalan Tikal, mutta koristeellisuudessaan se päihittää kaikki kilpailijansa. Lähes jokaisella paikan kivellä on tarinansa, ja jokainen sen kaiverrus on osa suurta ja suureksi osaksi vielä ratkaisematonta palapeliä. Jos Tikal on mayaraunioiden New York, Copán on niiden Pariisi, sanotaan.

Tuijotamme Goosin kanssa suurta pyöreää kiveä, jonka päällä on pään mentävä kuoppa ja jonka kaksi uraa ovat aikoinaan valuttaneet katkaistuista kauloista vuotavat veret itään sekä länteen. Pikkuisen karmaisee. Mayojen kulttuuria pidetään melkoisen väkivaltaisena, ja Copánistakin on löydetty ihmisluurankoja, joilta on katkaistu kaula sekä muutama vasemmanpuoleinen kylkiluu. Kylkiluut siksi, että papit leikkasivat uhreilta sydämet ennen heidän kaulojensa katkaisemista.

Toisaalta ei saisi tuomita kulttuuria, jota ei tunne. Mayat tuskin olivat sen väkivaltaisempia kuin mekään, heidän käsityksensä kuolemasta vain oli erilainen. Esimerkiksi suositun pallopelin jälkeen parhaat pelaajat palkittiin kuolemalla. Kyseessä oli kunnia: mayojen uskomuksen mukaan pelaajat jälleensyntyivät parempaan elämään. Pallopeliä muuten pelataan kuulemma edelleen jossain Meksikon eteläosissa, ei kuitenkaan vissiin ihan yhtä kohtalokkain seurauksin.

Iltapäivällä lähden uusien hollantilaisten ja englantilaisten ystävieni kanssa kuumille lähteille noin tunnin ajomatkan päähän Copánista. Illan hämärtyessä, kynttilöiden valaistessa kuumia luonnonaltaita ja kasvot harmaina mudasta pohdimme alueella asuneiden mayojen kohtaloa. Copánin kulta-aika mitä ilmeisemmin päättyi siitä syystä, että ympäröivä luonto ei enää kestänyt nopeaa väestönkasvua. Puiden hakkaaminen lisäsi kuivuutta ja arkeologien mukaan Copánin viimeisimmät asukkaan näkivät nälkää.

”Vähän niin kuin nykyään. Väestö vain kasvaa ja maailmassa on ruokakriisi”, sanoo Keski-Amerikkaa muutaman kuukauden reissaava hollantilaispoika Michiel ja korkkaa oluen. ”Jännä juttu, että meillä on historia täynnä esimerkkejä siitä, miten ei missään nimessä kannata toimia, ja silti teemme samat virheet uudestaan ja uudestaan.”

Parannettuamme maailmaa jonkin aikaa keskustelu kääntyy vapun juhlimiseen ja saan kuulla, että sana kippis tarkoittaa hollanniksi kananpissaa.