Älä luota kehenkään

Minä tiedän olevani naiivi. Luotan yleensä ihmisiin liiankin helposti, kerron avoimesti elämästäni ja menen todella helposti halpaan. Minun on vaikea uskoa kenestäkään pahaa. Suomessa tuollainen luottavaisuus on normaalia. Täällä minun on pakko kuitenkin olla varuillaan.

Vapaaehtoisia muun muassa varoitetaan kertomasta kenellekään uudelle tuttavalle tai kaverille tietoja isäntäperheestään. Voi olla, että joku kaveeraa kanssasi vain hankkiakseen tietoja perheen talosta. Samalla tavalla minua on monta kertaa varoitettu kertomasta sitä, että vanhempani Suomessa ovat lääkäreitä. Kidnappauksen riski on liian suuri.

Eräänä iltana olin baarissa nimeltä Jaguar, joka on Tegusissa asuvien vapaaehtoisten kantapaikka: hauska baari jossa soi reggae, rastapäät soittavat rumpuja ja leikkivät tulen kanssa ja jossa aina tutustuu uusiin jänniin tyyppeihin. Tällä kertaa juttelin pitkään erään islantilaisen pojan kanssa. Varmaan noin kolmekymppinen kaveri kertoi asuneensa Tegusissa jo monta vuotta. Hillittömän hauska tyyppi, selkeästi tottunut olemaan huomion keskipisteenä ja tuntui tuntevan baarissa lähes jokaisen.

Jossain vaiheessa hondurasilainen kaverini Regina veti minut syrjään ja käski minun varoa vähän tuota islantilaista. Minua nauratti. ”Jos meinaat että se on naistenmies, niin ei se sen pahempi voi olla kuin suurin osa hondurasilaisista.” Blondi tukka herättää täällä jatkuvasti ei-toivottua huomiota, eikä huomionosoitusten vilpittömyyteen voi juuri luottaa. Regina katsoi minua hämmästyneenä. ”En mä sitä tarkoittanut. Se on yksi Tegusin suurimmista huumeiden salakuljettajista.”

Viime viikonloppuna sukelluskaverini Alexin ollessa moikkaamassa minua Tegusissa tapasimme uuden erikoisen persoonan. Olimme viettämässä iltaa hondurasilaisten kamujeni kanssa, aloitimme eteläamerikkalaisesta runoillasta ja päädyimme salsabaariin. Loppuillasta eräs porukan mukana ollut mies, puoliksi hondurasilainen ja puoliksi jenkki, tarjoutui yhdessä tyttöystävänsä kanssa viemään meidät kotiin. Pysähtyisimme matkalla vain nopeasti heidän kotonaan.

Koti oli valtava linnake. Istuimme Alexin kanssa silmät pyöreinä olohuoneen design-sohville miehen kaivaessa esiin vuosikertaviinin ja tyttöystävän sytyttäessä takkaan tulen. Alex kysyi mieheltä, saako hän kysyä mitä tämä tekee työkseen. ”Et saa.” Sitten hän otti esiin suuren pussin kokaiinia, ja kysyi saisiko olla. ”Olisihan se pitänyt arvata”, Alex kuiskasi kun jäimme hetkeksi kahden.

Alex oli matkalla Hondurasin pohjoisrannikon sukellussaarelta Utilalta takaisin Panamaan, jossa hän elää pienellä saarella sukelluskouluttajana, ja pysähtyi matkalla moikkaamaan minua. Kun näytin hänelle Tegusin keskustaa, hän sanoi tuntevansa nahoissaan ihmisten tuijotukset. Silloin tällöin sanoin hänelle, että nyt olemme vähän vaarallisemmassa osassa kaupunkia, ja hän sanoi jo huomanneensa sen ympäröivästä tunnelmasta. Alex sanoi näkevänsä häntä tarkkailevien ihmisten silmistä, että nämä eivät miettisi kahta kertaa, jos saisivat tilaisuuden ryöstää hänet. Kaksi gringoa, englantilainen ja suomalainen, ovat joillekin paikallisille kuin kaksi kävelevää pankkiautomaattia.

Ennen Hondurasiin saapumista ajattelin vielä, etten viettäisi kovinkaan paljon aikaa muiden vapaaehtoisten kanssa. Ajattelin, että haluan elää niin kuin paikalliset, haluan elää mahdollisimman hondurasilaista elämää. Nyt olen hyväksynyt sen, että minun ei tarvitse. Itse asiassa se olisi täysin mahdotonta. Vaikka asuisin täällä parikymmentä vuotta, ympäröivälle maailmalle tulen aina olemaan gringa ja suhtautuminen minuun tulee olemaan sen mukaista. Ulkomaalaisena minuun liitetään aina tiettyjä stereotypioita ja minua tullaan aina pitämään potentiaalisena kohteena eri tarkoitusperille.

Tietysti täällä tutustuu ihaniinkin ihmisiin, useimmat hondurasilaiset ovat aivan upeita, mutta en voi koskaan olla varma siitä, haluaako minulle juttelemaan tullut ihminen aidosti tutustua minuun vai haluaako hän minusta jotain. Täällä oppii epäilemään kaikkea ja kaikkia. Tavallaan todella surullista, koska en missään nimessä haluaisi kyynistyä, mutta täällä on pakko olla varuillaan. En voi luottaa ihmisten aitouteen ja se ahdistaa.

Nyt olen myös ymmärtänyt, että muut vapaaehtoiset ovat minulle välttämätön henkireikä. Paitsi että he ovat täällä samoista syistä kuin minä, he tuskin toivovat saavansa minusta irti muuta kuin ystävyyttä. Vapaaehtoisiin voin luottaa ensi näkemältä eri tavalla kuin muihin.