Eli suomeksi rakkaus ja pavut. Vähän aikaa sitten täällä julkaistu elokuva – Hondurasin ylpeys – on saanut nimensäkin näiden kahden hondurasilaisille rakkaan asian mukaan.
Jos kysyt ulkomailla asuvilta hondurasilaisilta, mitä he eniten kaipaavat kotimaastaan, he vastaavat melkein aina kaihoisasti ”frijoles.” Pienet punaiset pavut ovat täällä yhtä jokapäiväinen osa ruokavaliota kuin Suomessa peruna. Niitä syödään kokonaisina tai muusina, sellaisinaan tai sekoitettuna valkoiseen kermaviilin tyyppiseen mantequillaan. Miten vain, hondurasilaista ateriaa ei voisi kuvitellakaan ilman niitä.
Tyypilliseen ateriaan kuuluu myös aina munakas tai munakokkeli - munien syönnin määrästä päätellen paikalliset eivät juurikaan taida murehtia kolesteroliarvojaan. Lisäksi lautasella on riisiä, valkoista kotijuustoa, rasvassa paistettuja keittobanaanin siivuja sekä palanen sitkeää grillattua lihaa, carne asada. Joku kertoi minulle, että lihanpalasen sulattamiseen menee elimistöltä noin viikko, enkä epäile sitä yhtään. Kaiken tämän päälle lätkäistään muutama tortillalettu, ja niiden kanssa koko hela hoito menee alas juurikaan haarukkaa tai veistä käyttämättä.
Koska joudun duunini puolesta matkustelemaan köyhällä maaseudulla, olen tyytyväinen etten ole ryhtynyt täysin kasvissyöjäksi. Kaiken tämän köyhyyden keskellä arvokkaasta liharuuasta kieltäytyminen tuntuisi jotenkin irvokkaalta. Lisäksi monen päivän kenttämatkoille olisi aika hankalaa ottaa mukaan omat ruuat.
Ruuasta kieltäytyminen olisi myös epäkohteliasta. Tolupanes-kansan luona katselin sivusilmällä, kun Tegucigalpasta tuomistamme kanoista kanapataa lounaaksi valmistanut nainen valitsi huolellisesti Alexille, Xiomaralle ja minulle parhaat palat. Miksiköhän kaikkein köyhimmät ihmiset tuntuvat aina olevan niitä kaikkein vieraanvaraisimpia?
16. Drömträning
8 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti