Lapsi ajaa taksia

Tänään nappasin taksin lennosta työpaikkani edestä. Kuski oli nuoren näköinen poika, joka alkoi tyypilliseen tapaan kysellä, onko minulla poikaystävää. ”Kuinka vanha te olette”, vaihdoin puheenaihetta. Täällä siis pitää aina teititellä kaikkia uusia ihmisiä, olivat he sitten lapsia tai vanhuksia. ”Seitsemäntoista”, poika vastasi.

Siis hetkinen. Hondurasissa pitää ainakin periaatteessa olla kahdeksantoista ennen kuin saa ajaa autoa, ja poika tekee töitä taksikuskina. Sinänsä melkein mikään ei yllätä minua täällä enää, mutta minun oli kuitenkin pakko kysyä asiasta. Poika kertoi ajaneensa taksia kuusitoistavuotiaasta asti. Poliisin varalta hänellä oli isoveljensä paperit, mutta poliisi ei kuulemma koskaan pysäytä taksikuskeja. Niinpä niin.

”Mutta ei hätää, mä olen hyvä kuski!” Kuin todistaakseen sanansa poika kiihdytti vauhtia ja alkoi ohitella villisti edellä ajavia autoja. Muutaman läheltä piti –ohituksen jälkeen alkoi olla todella ikävä puuttuvaa turvavyötä. Yritin vilkaista nopeusmittaria, mutta viisari osoitti nollaa. ”Joo se mittari ei toimi, koska mä olen virittänyt tätä autoa”, poika selosti. Ja palasi takaisin lempipuheenaiheeseensa. ”Mitä mieltä te olette hondurasilaisista miehistä?”

Myöhemmin illalla olin syömässä duunikaverini Alexin, hänen vaimonsa sekä muutaman kaverin kanssa. Seuruetta huvitti tuohtumukseni taksimatkasta. Alex kertoi, että viime viikolla hänelle oli osunut taksikuski, jolla ei ollut toista jalkaa. Kytkintä hän käytti kävelykepin kanssa. ”Mutta hän ajoi todella hyvin.” Pöytäseurue nyökytteli, kuin kyseessä olisi ollut maailman luonnollisin asia.

Onneksi minulla on jo liuta puhelinnumeroita, joihin voin soittaa jos luotettavaa kyytiä ei muuten löydy. Taksikuskit Fidel, Henry, Efrain ja Tony ovat melkein kuin kavereitani jo.