perjantai 13. helmikuuta 2009

Tolupanes-kansan luona

Takana on parin päivän työreissu Montaña de la Florille tolupanes-kansan luo, ja olo on aika nöyrä. Tegusissa asuessa ei aina muista sitä äärimmäistä köyhyyttä, jossa suuri osa Hondurasin maaseudulla asuvista ihmisistä elää.

Mayojen sukuinen tolupanes-kansa asuu vaikeapääsyisellä vuorella, jonne vielä muutama vuosi sitten heimon päällikkö ei juuri edes päästänyt ulkopuolisia. Eipä silti, että paikkaan olisi edes helppo päästä. Lähin bussipysäkki on neljän tunnin kävelymatkan päässä, ja perille päästäkseen on ylitettävä joki noin kymmenen kertaa – pohjaa pitkin, koska siltoja ei ole. Onneksi viime aikoina on ollut vähän kuivempaa, koska muuten CIPRODEH:n nelivetojeeppi olisi ollut vaikeuksissa. Paikka on ulkona kännyköiden kuuluvuusalueelta eikä paikallisilla ole sähköä tai juoksevaa vettä.

Koulutus pidettiin kylän pienessä koulurakennuksessa ja käsitteli ihmisoikeuksia. Nämä ovat siis ihmisiä, jotka eivät ennen CIPRODEH:n tuloa tienneet oikeuksistaan juuri mitään, ja siksi heitä oli helppo hyväksikäyttää. Aluksi työkaverini Alex esitteli meidät – itsensä, kouluttaja Xiomaran ja minut - ja kysyi sitten, kuinka moni paikallaolijoista osaa lukea. Muutamia käsiä nousi. Naiset olivat tuoneet pienet lapset mukanaan, ja Alex oli varautunut tähän ottamalla mukaan vähän karkkia. Minä keräsin lapset takanurkkaan piirtelemään, jotta naiset voisivat keskittyä koulutukseen. Pulpettien välissä juoksenteli kanoja.

Alex heitti ironisesti, että onpa hyvä, että kaikki julkisten koulujen opettajat ovat lakossa, niin voimme käyttää luokkahuonetta. Siitä ei ole tietoa, koska kylän lapset mahtavat seuraavan kerran päästä kouluun – riippuu lähinnä siitä, koska valtio päättää maksaa monta kuukautta myöhässä olevat palkat. Vilkaisin muuten koulun oppilaslistaa, ja 25:stä oppilaasta 19:n sukunimi oli Martinez.

Olimme tuoneet mukanamme Tegusista lounaan koko kylälle, koska alueella ruoka on todella vähissä. Alueella ei myöskään ole minkäänlaisia matkailumajoja, joten meillä oli mukana omat makuupussit. Koulutuksen päätteeksi kyselimme yösijaa ja pienen kyläkokouksen jälkeen meidät ohjattiin yöksi erään paikallisen perheen luokse.

Koska pimeys laskeutui jo kuuden aikaan, illallinen valmistettiin puuhellalla kynttilänvalossa. Köyhä perhe tarjosi meille parastaan: munakokkelia, papuja ja tortilloita. Koska sähköä ei ole, menimme nukkumaan paikallisen rytmin mukaisesti kahdeksalta illalla. Viiden aikaan aamulla heräsimme pirteinä kukkojen kiekumiseen ja kömmimme pihalle pesemään hampaat pienessä ulkokylpyhuoneessa. Perheen lapset olivat jo ylhäällä syöttämässä kanoja ja siivoamassa pihaa.

Aamukahvia juodessa tämä blondi tarjosi viikon vitsin koko kylälle. Olin varomaton ja laskin leivänpalasen jalkani päälle ottaakseni kameran esiin. Parissa sekunnissa lähistöllä kärkkyneet kanat olivat lennähtäneet syliini, varastaneet leivän ja tappelivat siitä nyt kauempana odottaneiden koirien kanssa. Paikalliset nauroivat kaksinkerroin. He halusivat välttämättä antaa minulle toisen palan leipää, mistä minulle tuli vähän huono omatunto, mutta kieltäytyminenkin olisi ollut epäkohteliasta.

Takaisinpäin lähdettäessä ei ollut yllättävää, että jeeppiparkamme ahdettiin niin täyteen ihmisiä kuin mahdollista. Minä istuin etupenkillä Xiomaran sylissä, takapenkillä oli viisi paikallista ja Alex matkusti takaluukussa. Viiden tunnin reissu oli vähän epämukava mutta sitäkin iloisempi, eikä kenellekään olisi tullut edes mieleen marista. Maassa maan tavalla.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti