Rumputunneilla

Kun menin tänään Tegucigalpan Garífuna-keskukseen, tuntui melkein kuin olisin pöllähtänyt keskelle jotain pientä afrikkalaista kylää. Mustaihoiset miehet soittivat ringissä suuria rumpuja, ja ringin keskellä ryhmä tanssijoita heilutti lanteitaan nopealla tahdilla. Vanha mustaihoinen Herman tuli kättelemään lämpimästi ja pussaamaan poskelle.

Afrikkalaisten orjien jälkeläiset garífunat ovat varmaan Hondurasin tunnetuin ja ihailluin vähemmistökansa. En ole vielä tavannut yhtään hondurasilaista joka ei varauksetta ylistäisi heidän kulttuuriaan - monimutkaisia rumpurytmejä, nopeatahtista punta-tanssia ja voimakasta yrttiviinaa gifitiä muun muassa... Gifitissä ei muuten aina ole pelkästään laillisia yrttejä, minkä takia sen kanssa pitää olla vähän varovainen, ainakin jos sitä tilaa pohjoisrannikon garífuna-kylissä. Suurissa kaupungeissa gifitiä kannattaa varoa lähinnä sen suuren alkoholiprosentin takia.

Joka tapauksessa tuntuu aika hienolta, että alun perin muualta rantautunut vähemmistö on saanut niin rakastetun paikan tässä maassa. Tegucigalpan yökerhoissa esiintyy usein rumpuryhmiä ja puntan osaamisesta on tullut trendikästä.

Itse rumputunti oli keskuksen katolle rakennetussa pienessä luokkahuoneessa, jonka seinien läpi paistoi sisälle aurinko ja jonka ovenkarmissa roikkui valtava viidakkoveitsi. Huoneen nurkassa oli suuri määrä erikokoisia käsintehtyjä rumpuja. Opettajani Andrés, hiljainen rastapäinen mies, laittoi mitään sanomatta eteeni suuren rummun ja osoitti, miten minun pitää laittaa jalkani sen ympärille. Sitten hän alkoi naputtaa rytmiä. Maaret alkoi soittaa, ja minä aloin seurata. Andres katsoi ja nyökytteli vieressä. Jonkin ajan kuluttua hän käski Maaretin vaihtaa rytmiä ja tein perässä. Luokkahuoneen ovella kävi uteliaita silmäpareja katsomassa, ketkä kaksi valkoihoista siellä oikein soittavat.

Jossain vaiheessa huomasin, että kun totuin johonkin rytmiin ja aloin rentoutua, silloin soittaminenkin sujui. Välillä yritin keskittyä liikaa, jännitin käsiä, eikä rumpu enää soinut samalla tavalla. Pikkuhiljaa rytmit kuitenkin muuttuivat monimutkaisemmiksi ja perässä pysyminen tuli vaikeammaksi. Andrés virnisti kun sekosin. ”Jos käyt täällä usein, se alkaa pikkuhiljaa sujua.” Garífuna-rumpua ei opita soittamaan päivässä tai edes kuukaudessa, pelkkien perusrytmien opetteleminen voi viedä useita kuukausia.

Toivottavasti pääsen käymään säännöllisesti. Rumputunteja olisi maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin neljästä viiteen, mikä on aika aikaisin työaikoja ajatellen. Pitää vähän neuvotella projektin kanssa.