keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Panamalaisilla teillä

Takana on neljä yötä Panaman pohjoisrannikon Bocas del Toro –saaristossa, johon reissasimme moikkaamaan englantilaista sukelluskouluttajakamuani Alexia unkarilaisen vapaaehtoiskamuni Lucian kanssa. Oikeastaan kyseessä on pakkoreissu, koska 90 päivän viisumini oli umpeutumassa ja minun oli pakko lähteä pois C4-viisumialueelta. Panama oli vaihtoehdoista halvin. Ei kuitenkaan harmita yhtään, että jouduin ottamaan töistä lomaa. Tuntuu käsittämättömän hyvältä päästä hetkeksi pois Tegucigalpasta ja duunikuvioista.

Viimeiset päivät ovat olleet kuin jostain unesta. Olemme syöneet hummeria pienessä rastaravintolassa, laukanneet pitkin valkoisia hiekkarantoja Alexin paikallisten kavereiden melkein villeillä hevosilla ja opettaneet Lucian sukeltamaan. Tänään lähdimme viimein takaisin mantereelle, tarkoituksena nähdä vähän enemmän Panamaa.

Kuten suurimmassa osassa Keski-Amerikkaa, myös Panamassa kaupunkien välillä kulkee useimmiten vain yksi tie. Eli jos tie on poikki, niin on liikennekin. Tänään Bocas del Torosista Davidin kaupunkiin kulkevalle tielle oli linnoittunut joukko erään pienen kylän asukkaita, jotka vaativat korruptoituneilta poliitikoilta alueelleen uutta siltaa. Sinänsä ihan ymmärrettävä vaatimus, kun ottaa huomioon kuinka hillittömän rikas Panaman hallitus on kanavasta saatavien tulojen ansiosta. Tämä kuitenkin tarkoitti, että liikenne seisoi molemmilla puolilla mielenosoitusta. Eikä muovituolinsa paikalle raahanneilla mummoilla tuntunut olevan minkäänlaista aikomusta väistyä tieltä lähiaikoina.

Ei hätää, bussikuskeille tilanne vaikutti olevan tuttu. Nousimme bussista, otimme tavaramme ja kävelimme toiselle puolelle mielenosoitusta, josta toiseen suuntaan kulkeneen bussin matkustajat kävelivät jo vastaan. Varsin kätevää.

Davidista lähdimme vuokra-autolla kohti Tyynenmeren rannikon pieniä vaikeapääsyisiä surffirantoja, koska Alex oli luvannut opettaa Lucian ja minut surffaamaan. Ei mennyt kauaa, kun jouduimme poliisin pysäyttämäksi. Varsinaisesti poliisilla ei ollut mitään todellista huomautettavaa, mutta näissä maissa poliisit ovat mestareita keksimään jotain. Tämä poliisi näytteli närkästynyttä siitä, että emme olleet pysäyttäneet autoa aikaisemmin. Ai keskelle risteystä vai. No, näyttelin mukana muka pahoillani olevaa.

Panamassa poliiseja ei turhaan kutsuta kahdenkympin poliiseiksi. Tämäkin poliisi alkoi väännellä naamaansa ja levitellä käsiään. ”En minä millään haluaisi vaikeuttaa teidän päiväänne, ymmärrättehän. Olisi niin harmillista teille ajaa poliisiasemalle asti maksamaan sakot.” Parillakymmenellä dollarilla matka olisi jatkunut ilman sen kummempia kommervenkkejä, mutta poliisit eivät koskaan pyydä lahjuksia avoimesti. Minä kokeilin kuitenkin vaihtoehtoista taktiikkaa, tyhmäksi heittäytymistä, ja tällä kertaa se toimi. Vähän aikaa päiviteltyäni suurin silmin tilanteen harmillisuutta poliisi kyllästyi ja päästi meidät menemään. On näistä blondeista hiuksista täällä jotain hyötyäkin.

Oli jo pimeää, kun saavuimme pieneen surffaajien ylläpitämään ekoleiriin Playa Venaolle, mutta vaikuttaa kauniilta paikalta. Tarkoituksena on olla täällä pari päivää ja lähteä sitten kohti pääkaupunkia Ciudad de Panamaa.

Sen nähtyämme suuntaamme Nicaraguaan, sinnekin niin sanotusti pakkoreissulle. Joudun käymään Suomen suurlähetystössä hakemassa uutta passia, koska vanhan henkilötietosivu on irronnut valmistusvirheen takia. Ilmeisesti varsin yleinen ongelma, koska suomalainen vapaaehtoiskaverini Maaret joutui tekemään samanlaisen reissun. Olen korjannut omani teipillä, toivotaan että se kestää vielä Nicaraguaan asti!



torstai 26. helmikuuta 2009

”Tolupanesit eivät pidä ihmisoikeuksista”

Kirjoitan tätä pienessä ja parhaat päivänsä nähneessä hotellihuoneessa Yoron pikkukaupungissa, noin seitsemän tunnin automatkan päässä Tegucigalpasta. Katossa rämisee nokinen muovituuletin, rikkinäisessä peilissä roikkuu auton ilmanraikastaja, suihkuna toimivasta letkusta tulee vain jääkylmää vettä ja oven ulkopuolelta kaikuu hondurasilaisen elämän koko kirjo.

Olen täällä työmatkalla duunikaverini Alexin kanssa. Kahden päivän työpajaan on kutsuttu edustajia noin kymmenestä tolupán-kansaan kuuluvasta heimosta, ja aiheena on tällä kertaa verkostoituminen. Paikalle kutsutut ihmiset ovat jo saaneet CIPRODEH:ilta koulutuksen ihmisoikeuksista, mutta nyt koulutus on tarkoitus viedä astetta pidemmälle. Pienten heimojen välisen yhteistyöverkoston luominen auttaisi ihmisiä pitämään paremmin puolensa. Tällä kertaa olen jo päässyt varsinaisiin töihin: olemme vuorotelleet Alexin kanssa puheen johtamisessa ja muistiinpanojen tekemisessä.

Tämä päivä on mennyt pitkälti tähänastisten edistysaskeleiden pohtimisessa, viimeaikaisten ihmisoikeusrikkomusten kirjaamisessa ja toimintasuunnitelman luomisessa. Nämä ihmiset ovat ihmisoikeuskoulutuksen saadessaan sitoutuneet viemään tietojaan eteenpäin yhteisöissään, mutta joskus se on helpommin sanottu kuin tehty.

”Tolupanesit eivät pidä ihmisoikeuksista”, selitti erään heimon edustaja. ”Uutisissa esimerkiksi kerrotaan, että joku on otettu kiinni murhasta, mutta häntä ei voida laittaa heti vankilaan ihmisoikeuksien takia. Ihmiset eivät ymmärrä sellaista. He sanovat, että ihmisoikeudet ovat syynä siihen, että rikolliset saavat olla vapaana.” Muut nyökkäilivät ympärillä. Ihmisoikeus on alkuperäiskansoille pelottava sana. Sitä käytetään vain ongelmien yhteydessä ja sitä käyttävät ihmiset ovat useimmiten tyytymättömiä johonkin – he vaativat oikeutta ja kerjäävät ongelmia. Tolupanesit haluaisivat vain elää rauhassa ilman konflikteja.

Toisen heimon edustaja taas pohti alkuperäiskansojen kannalta ehkä kinkkisintä ihmisoikeutta: oikeutta maahan. Hondurasissa kaikki etniset vähemmistöt käyvät valtaväestön kanssa kitkerää taistelua maaoikeuksista, ja useimmiten rikkaat maanomistajat tai suuryritykset vievät voiton.

”Kaikilla alkuperäisasukkailla on hankala tilanne, mutta meidän tilanteemme on kyllä todella vaikea”, hän kertoi melkein anteeksipyytelevällä asenteella. ”Maiden riistosta ei uskalleta valittaa, koska se saattaa olla vaarallista.” Miehen mukaan vain vähän aikaa sitten ladinot (valtaväestöön kuuluvat) tulivat erääseen kylään poliisin kanssa ja heittivät viisi maidensa puolesta taistellutta vankilaan. He pääsivät vapaaksi vasta, kun alkuperäiskansojen järjestön lakimies alkoi taistella heidän puolestaan. Pari kuukautta sitten eräs toinen maansa puolesta taistellut mies murhattiin kotiinsa.

Aika hurjia juttuja, vaikka kyllähän minä tiesin, että tällaista tapahtuu. Lehdistä lukeminen on kuitenkin jotain ihan toista, kuin henkilökohtaiset tarinat.


keskiviikko 25. helmikuuta 2009

Korruptoituneita kiukuttaa

Kun tänään tulin töihin, duunikaverini olivat kerääntyneet television ympärille katsomaan paikallisessa aamutelevisiossa esiintyvää pomoamme. Haastattelussa Reina, pippurinen ja veitsenterävä juristi, esitteli CIPRODEH:in keräämiä todisteita vieressään istuvien poliitikkojen korruptiosta. Poliitikot kuuntelivat korvat punaisina.

Osa duunikavereistani hihitti innoissaan, osa kuunteli melkein säikähtäneinä. ”Voi tuota Reinaa, katso nyt miten hän haukkuu heitä päin naamaa! Häntä ei kyllä pelota mikään.” Reina muuten tarkoittaa kuningatarta, aika on osuva nimi tälle ampiaiselle.

Ohjelman loputtua lähdimme koko porukka erään hienon hotellin kongressisaliin julkistamaan Reinan esittelemän analyysin. CIPRODEH tekee joka vuosi laajan tutkimuksen Hondurasin hallituksen ja eduskunnan tekemistä päätöksistä ja julkisten varojen käytöstä – tai niin laajan, kuin se tässä tietojen pimittämisen luvatussa maassa on mahdollista. Analyysi saa aina laajaa huomiota mediassa, ja nytkin kongressisali oli täynnä yleisöä: lehdistön, television ja radion edustajia, kansalaisjärjestöjen johtajia ja puolustautumaan tulleita poliitikkoja. Minun duunini oli juosta mikrofonin kanssa puheenvuoroa pyytävältä toiselle ja katsoa heitä merkitsevästi, jos puheenvuoro alkoi venyä liian pitkäksi.

Vaikeinta oli olla vakavalla naamalla kiukkuisten poliitikkojen edessä. Kyllähän se varmaan kiukuttaakin, kun joku paljastaa medialle että peruskouluihin tarkoitetut varat onkin käytetty yksityishuviloiden rakentamiseen.

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Uusi isäntäperhe

Tänään muutin vihdoin perheeseen, joka on luvannut majoittaa minua seuraavat puoli vuotta. Perheeseeni kuuluu isä Jorge, äiti Marú, 19-vuotias pikku-Jorge eli Jorgito, 7-vuotias Sofía sekä 10-kuukautinen rottweiler Kahlua. Lisäksi taloudenhoitaja María asuu perheen luona maanantaista lauantaihin.

Perheen isä on armeijan kenraali ja hyvin konservatiivinen mielipiteissään, joten Marú näki jo aiheelliseksi varoittaa minua. ”Ihan kaikesta ei ehkä kannata puhua hänen kanssaan, hän ei olisi samaa mieltä...” Minua siis sensuroidaan jo ennen kuin olen päässyt edes vauhtiin. Äiti taas vaikuttaa puheliaalta ja hyväntahtoisen uteliaalta. Jorgito rakastaa paikallista nuorisopoppia regguetonia ja Sofía soittaa huilua ja fanittaa High School Musical –elokuvaa. Kahlua taas on kooltaan pieni lehmä mutta omasta mielestään sylikoira.

Uusi perhe tarkoitti muuttoa maalle, pieneen Tatumbla-kylään Tegucigalpan ulkopuolelle. Tulen edelleen tekemään töitä keskustassa, mutta liikkuminen erityisesti iltaisin vaikeutuu jonkin verran. Maalla on kuitenkin kauniimpaa kuin kaupungissa ja aamuisin ikkunani ohi ratsastaa maanviljelijöitä, mikä on aika hauskaa. Kotona ei tosin voi kävellä paljain jaloin, sillä vähän väliä talosta löytyy skorpioneja.

Yksi suurimmista eroista kaupungissa asumiseen on se, että täällä on turvallista – voin esimerkiksi lähteä lenkille ottamatta ensin taksia turvalliselle alueelle. Turvallisuuden takia perhe tänne muuttikin, sillä edelliseen kotiin murtauduttiin. Varkaat olivat putsanneet talosta kaiken elektroniikan ja Sofían vaatteet sekä sitoneet kauhistuneen María-paran. Onneksi jättivät henkiin kuitenkin.

lauantai 21. helmikuuta 2009

Aavekaupungissa

Vähän Tegucigalpan ulkopuolella on eräs hyvin omituinen asuinalue, Ciudad de Mateo eli Matteuksen kaupunki. Omituisen siitä tekee se, että yhteensä yli tuhannessa talossa ei asu ketään.

Mateo rakennettiin noin 15 vuotta sitten ulkomaalaisilla avustusvaroilla. Tarkoituksena oli lahjoittaa asuntoja kodittomille ihmisille, mutta jo rakennusvaiheessa tiedettiin, että alue on aivan liian lähellä erästä Tegucigalpan vesihuollolle tärkeää tekojärveä. Asuinalueen likavedet vaarantaisivat koko tekojärven, ja vedenpuhdistusjärjestelmät olisivat aivan liian kalliita. Toisaalta rakennustyön keskeytyminen tarkoittaisi avustusvarojen tyrehtymistä, ja sehän tarkoittaisi että poliitikkojen taskuihin ei enää virtaisi rahaa. Ei hätää, korruptoituneet kaupunginjohtajat allekirjoittelivat lahjuksia vastaan muutamia lupapapereita ja rakennustyö sai jatkua.

Hondurasin korruptiota tutkivat duunikaverini kutsuvat aavekaupunkia nimellä ”el monumento de la corrupción”, korruption muistomerkki.

Viime päivinä aavekaupunki on jälleen ollut otsikoissa. Ties kuinka monetta kertaa poliitikot tappelevat siitä, mitä Mateolle pitäisi tehdä. Osa vaatii kaupungin purkamista ja käyttökelpoisten rakennusmateriaalien siirtämistä toiselle alueelle. Toisten mielestä halvempi ratkaisu olisi uuden tekojärven kaivaminen kauemmas. Tähän mennessä yksikään hallitus ei ole pystynyt ratkaisemaan kiistaa, eikä kovin lupaavalta näytä nytkään.

Halusin käydä ottamassa kuvia aavekaupungista, joten tänään paikallinen kaverini Sara antoi minulle sinne kyydin – pitkin hampain tosin, koska alue on sen verran eristyksissä. ”Mä en usko, että toi on hyvä idea”, Sara sanoi, kun nousin autosta kamerani kanssa. Kun olin ehtinyt ottaa pari kuvaa, Sara näki kauempana maantiellä pari lähestyvää miestä. Silmät pyöreinä kauhusta Sara käski minut takaisin autoon, teki nopean u-käännöksen ja kaasutti vauhdilla poispäin. ”Toivottavasti nuo miehet eivät ehtineet ilmoittaa kavereilleen edempänä, että meillä on kamera”, Sara sanoi ja huokaisi helpotuksesta vasta, kun olimme takaisin päätiellä.

En viitsinyt kommentoida Saralle, että todennäköisesti miehet olivat tavallisia maanviljelijöitä. Täällä on turvallisinta pelätä aina pahinta.

perjantai 20. helmikuuta 2009

Lapsi ajaa taksia

Tänään nappasin taksin lennosta työpaikkani edestä. Kuski oli nuoren näköinen poika, joka alkoi tyypilliseen tapaan kysellä, onko minulla poikaystävää. ”Kuinka vanha te olette”, vaihdoin puheenaihetta. Täällä siis pitää aina teititellä kaikkia uusia ihmisiä, olivat he sitten lapsia tai vanhuksia. ”Seitsemäntoista”, poika vastasi.

Siis hetkinen. Hondurasissa pitää ainakin periaatteessa olla kahdeksantoista ennen kuin saa ajaa autoa, ja poika tekee töitä taksikuskina. Sinänsä melkein mikään ei yllätä minua täällä enää, mutta minun oli kuitenkin pakko kysyä asiasta. Poika kertoi ajaneensa taksia kuusitoistavuotiaasta asti. Poliisin varalta hänellä oli isoveljensä paperit, mutta poliisi ei kuulemma koskaan pysäytä taksikuskeja. Niinpä niin.

”Mutta ei hätää, mä olen hyvä kuski!” Kuin todistaakseen sanansa poika kiihdytti vauhtia ja alkoi ohitella villisti edellä ajavia autoja. Muutaman läheltä piti –ohituksen jälkeen alkoi olla todella ikävä puuttuvaa turvavyötä. Yritin vilkaista nopeusmittaria, mutta viisari osoitti nollaa. ”Joo se mittari ei toimi, koska mä olen virittänyt tätä autoa”, poika selosti. Ja palasi takaisin lempipuheenaiheeseensa. ”Mitä mieltä te olette hondurasilaisista miehistä?”

Myöhemmin illalla olin syömässä duunikaverini Alexin, hänen vaimonsa sekä muutaman kaverin kanssa. Seuruetta huvitti tuohtumukseni taksimatkasta. Alex kertoi, että viime viikolla hänelle oli osunut taksikuski, jolla ei ollut toista jalkaa. Kytkintä hän käytti kävelykepin kanssa. ”Mutta hän ajoi todella hyvin.” Pöytäseurue nyökytteli, kuin kyseessä olisi ollut maailman luonnollisin asia.

Onneksi minulla on jo liuta puhelinnumeroita, joihin voin soittaa jos luotettavaa kyytiä ei muuten löydy. Taksikuskit Fidel, Henry, Efrain ja Tony ovat melkein kuin kavereitani jo.

tiistai 17. helmikuuta 2009

Sairaana

Ensimmäistä kertaa yli kaksi kuukautta sitten alkaneen reissuni aikana olen kipeä. Varmaan syynä ovat ne samat pavut, joita edellisessä kirjoituksessani hehkutin.

Aluksi ajattelin, että kyllä se siitä – tai niin kuin hondurasilaiset sanovat, juo sitruunamehua, se parantaa kaiken. Tänään minulla oli kuitenkin jo toista päivää kuumetta, joten päätin lähteä sairaalaan tarkistamaan, ettei kyseessä kuitenkin ole joku trooppinen tauti. Yksityiseen sairaalaan tietysti, olenhan sentään rikas matkavakuutettu länsimaalainen.

Tosin julkisetkaan sairaalat eivät Hondurasissa ole kaikelle kansalle avoimia. Hondurasissa sosiaaliturva koskee vain niitä, joilla on työpaikka. Työnantajien velvollisuus on maksaa jokaisesta työntekijästä terveydenhuoltomaksu, jota vastaan nämä saavat oikeuden käydä terveyskeskuksessa. Terveyskeskuspalvelut eivät kuitenkaan kata lääkkeitä tai hoitoa, vaan ne jokaisen täytyy kustantaa itse. Jos kykenee siis.

Mutta niin kuin sanottu, minähän olen hyväosainen, joten minun ei moista tarvitse murehtia. Kävelin sisään sairaalaan, minut laitettiin tiputukseen ja mukavat sairaanhoitajat kävivät ottamassa minulta verikokeen. Ei ollut malariaa tai dengue-kuumetta, joten kaikki on hyvin. Kotiin viemisiksi sain viisi pientä minigrip-pussillista erivärisiä pillereitä.

Kun tulin ulos sairaalasta, näin kadun reunassa pää painuneena istuvan naisen. Kun kävelin hänen ohitseen, näin hänen sylissään kuvan hengityskoneessa olevasta lapsesta.

Hondurasissa näkee joka päivä niin paljon kerjäläisiä, että heidän ohitseen tottuu kävelemään juurikaan päätään kääntämättä. Nytkin kävelin ensin ohi, mutta jostain syystä pysähdyin ja käännyin takaisin. ”Onko tämä teidän lapsenne”, kysyin ja nainen alkoi itkeä. Hän kaivoi esiin enemmän kuvia lapsestaan ja alkoi kertoa minulle tarinaansa. Tiivistetysti kerrottuna lapsi on kuolemassa ja nainen on jo käyttänyt kaikki säästönsä hoitoihin. Epätoivo naisen silmissä sai minutkin melkein itkemään. Kuvittele: oma lapsi on kuolemassa, eikä sinulla ole varaa pelastaa häntä.

Annoin naiselle loput rahani, noin kymmenen euroa. Nainen tarttui minua kädestä ja sanoi toivovansa Jumalan palkitsevan tekoni. Minulle tuli ihan hirveä olo. Nainen pitää minua hyväntekijänä, mutta mitä joku kymmenen euroa minulle merkitsee?