Presidentin perässä possusaarilla

Jonkin aikaa sitten lounastauolla duunikaverini hihittivät kaksinkerroin päivän suurinta uutista. Monen sivun erikoisraportissa kerrottiin, kuinka Hondurasin presidentti Manuel ”Mel” Zelaya Rosales opetteli sukeltamaan. Keskiaukeaman suurissa kuvissa Mel poseerasi mittatilauksena tehdyssä märkäpuvussa, jonka hihassa luki suurieleisesti presidentti, sekä tietysti tavaramerkissään stetsonissa. Populistipresidentin uusin imagotempaus pysyi kansan puheenaiheena monta päivää.

Eipä silti, ettei tästä valtion varoin kustannetusta huviretkestä olisi koitunut jotain hyvääkin. Sukelluskokeilustaan tohkeissaan Mel kasvatti Cayos Cochinosin eli possusaarten suojelualueen lähes kaksinkertaiseksi.

Nyt olen vihdoin matkalla itse ihmettelemään näitä Hondurasin kauneimpina pidettyjä pikkusaaria, päiväksi pakoon mantereen hälinää. Possusaarille järjestetään kaikenlaisia ryhmäretkiä, mutta päätimme kaverini Jorgen kanssa järkätä reissun itse. Niinpä lähdimme kukonlaulun aikaan paikallisbussilla kohti pientä garífuna-kylää Sambo Creekiä. Siellä ei mennyt enää kauaa, kun olimme neuvotelleen edestakaisen reissun hinnan paikallisten kalastajien kanssa. Kolme nuorta garífunamiestä lähti kuskaamaan meitä noin tunnin venematkan päähän mantereesta.

Ei ihme, että Mel rakastui tähän paikkaan, ajattelen venekuskimme Albinin prutkuttaessa kohti saaria. Pienet pläntit valkoista hiekkaa ja palmuja nousevat kirkkaan turkoosista vedestä. Snorklailemme kilppareiden ja rauskujen kanssa ja juttelemme mukavia kuskiemme kanssa. Albin muistelee naureskellen presidentin visiittiä saarille. ”Joo, se ei ottanut stetsoniaan pois päästä koko päivänä!”

Harmi vain, että Mel ei ollut ainoa, johon pikkusaaret tekivät vaikutuksen. Myös eurooppalaiset tosi-tv-tuottajat ovat löytäneet saaret. Saarilla asuvaa etnistä vähemmistöä garífunoja kiukuttaa se, että osa heille vuosisatoja kotina toimivista saarista suljetaan heiltä ja muulta ulkomaailmalta, jotta länsimaalaiset julkisuustyrkyt pääsisivät leikkimään selviytymistä. Viimeisin ryhmä oli Italiasta. ”Tuolle saarelle ne jätettiin eristykseen, jos ne käyttäytyivät huonosti”, Albin selostaa ajaessamme pienen autiosaaren ohi.

Chachawaten saaren garífuna-kylässä kuulemme lisää tosi-tv-sarjojen aiheuttamasta kiukusta. Jorge on mennyt pieneen ravintolan virkaa toimittavaan bambuhökkeliin tilaamaan lounasta minun jäädessä rannalle ottamaan valokuvia. Vähän aikaa rantavedessä kahlailtuani bambumajojen riippukeinuista alkaa kuulua huuteluja. Paikallisen kohteliaisuuden velvoittamana pysähdyn toivottelemaa hyviä päiviä koko palmukatoksen varjossa loikoilevalle suvulle. Goriksi itsensä esittelevä huutelija selostaa ylpeänä tuntevansa muutaman näistä tosi-tv-julkkiksista, mutta muu suku tuhahtelee taustalla. ”Mokomat tiputtivat helikopterin eivätkä suostu nostamaan sitä!” Vahingossa mereen tipahtanut helikopteri halutaan jättää sukelluskohteeksi, mutta paikalliset pelkäävät sen saastuttavan riutan.

Päivän käännekohdaksi muodostuu yllättäen se, kun paljastamme sivulauseessa Gorille, mitä teemme Jorgen kanssa työksemme Hondurasissa. Jorgen koordinoima hollantilainen kehitysapuprojekti ja minun vapaaehtoistyöni etnisten vähemmistöjen kanssa tekevät meistä yhtäkkiä hyviä tyyppejä. Kohta huomaamme juovamme yrttiviinaa guífitiä Gorin perheen bambumajassa tämän äidin peratessa kalaa vieressä. Lauma pieniä lapsia villiintyneiden afrojensa kanssa käy hihittelemässä meitä oviaukossa. Tunnelma on lämmin ja kotoisa. Silti tuntuu raadolliselta istua yksinkertaisen bambumajan hiekkalattialla, kun samalla tietää millaisia summia viereisellä saarella syydetään hömppään.

Iltapäivään mennessä meidät on jo esitelty pienen saariyhteisön vanhimmille. Meille kerrotaan koulutuksen puutteesta, huonosta terveydenhoidosta ja saarten sekä saarella asuvien ”alkuasukkaiden” riistosta eksoottiseksi lisäksi televisiosarjoihin. Lähdemme saarelta mukanamme pino saarelaisten allekirjoittamia vetoomuksia sekä paikallisten puhelinnumeroita.

Takaisin La Ceibassa ostan Jorgelle ja minulle kahvit sekä päivän sanomalehden. Kappas, Mel on jälleen otsikoissa. Tällä kertaa otsikko huutaa, että Mel on tuhlannut jo 31 miljoonaa dollaria yksityiskoneellaan West Windillä lentelyyn. Huhujen mukaan viimeinen reissu olisi suuntautunut johonkin konserttiin Etelä-Amerikkaan. Lehden haastattelema asiantuntija summaa aika hyvin presidentin toiminnan: ”Tässä maassa ei tunnu olevan mitään vaikeuksia tuhlata rahaa, jota täällä ei ole.”

Tito Aguacatessa

Tegucigalpan legendaarisin kulmabaari on Tito Aguacate, pieni ja parhaat päivänsä nähnyt kulmakuppila korttelin päässä Parque Centralista. Tito Aguacatessa on istunut suuri osa Hondurasin historiallisista hahmoista, sen seinät ovat kuulleet poliitikkojen, kirjailijoiden, mediapersoonien ja taiteilijoiden keskustelut. Nyt istumme siellä suomalaisen Maaretin ja italialaisen Federican sekä muutaman hondurasilaisen ystävämme kanssa.

Tavallaan Tito Aguacate ei juuri eroa Kallion pahimmista räkälöistä. Baarissa ei ole myynnissä mitään, missä ei olisi alkoholia, ja sen vanhat viiksekkäät omistajat tuntevat suurimman osan asiakkaistaan. Yksi näistä kanta-asiakkaista on partasuinen mies, joka istuu pöytäämme kitaransa kanssa. ”Saanko laulaa teille vähän?” Sitten hän alkaa selostaa laulujensa syntyä ja kommunistista ideologiaansa.

”No niin, ala soittaa jo”, porukka nauraa. Partasuu myhäilee tyytyväisenä kiinnostuksesta ja alkaa kajautella ilmoille vallankumouksellisia kuubalaislauluja. Söpö rastapoika David taputtaa käsillä pöytään tahtia. Yhdysvaltojen lippuun pukeutunut katumyyjäkin keskeyttää kaupankäynnin ja hiipii partasuun taakse kuuntelemaan pino kalsaripaketteja sylissä. ”Harmi, ettei ole kameraa mukana”, nauran Maaretille. Tähän aikaan illasta olisi liian vaarallista kantaa keskustassa mitään ylimääräistä. Toisaalta tätä tunnelmaa voisi olla mahdoton vangita valokuviin muutenkaan.

Naapuripöytien kanta-asiakkaiden Gran Geronimoksi esittelemä partasuu innostuu siitä, että Maaret, Federica ja minä olemme kaikki valtiotieteilijöitä. Vielä enemmän hän innostuu kuitenkin siitä, ettei kukaan meistä kuulu mihinkään poliittiseen puolueeseen. ”Minulle ei edes ole olemassa puoluetta, koska olen uskovainen kommunisti”, hän julistaa.

Illan mittaan Gran Geronimon lauluissa soi koko Latinalaisen Amerikan historia, tosin varsin vasemmistolaisesti väritettynä. Laulut kertovat Daniel Ortegasta, Che Guevarasta, Simon Bolivarista, Francisco Morazánista ja Miguel Albasta. ”Nosotros américolatinos vamos a juntar, para protestar contra toda la injusticia...” mies laulaa suurella vakaumuksella. ”Me latinot käymme yhdessä taisteluun epäoikeudenmukaisuutta vastaan.” Kun Gran Geronimo lopulta lopettaa soitantansa, hän laittaa niin sanotusti myssyn kiertämään. ”Minulta ryöstettiin tietokone, niin en voi enää polttaa CD:itä ja myydä niitä, hän selittää.

Vasta myöhemmin kuulen Davidilta, että kyseessä on todellisuudessa yksi Hondurasin kuuluisimmista lauluntekijöistä. Tässä maassa taideapurahat vain pitää kerätä ymmärtäväisiltä maanmiehiltä. Tai vapaaehtoisilta, niin kuin tässä tapauksessa.

Kotibileiden nuoret vallankumoukselliset

Koska Tegucigalpassa asuu pari miljoonaa ihmistä, voisi kuvitella sen tuntuvankin jollain tavalla suurkaupungilta. Vielä mitä. Suurin osa kaupungin ihmisistä on sen verran köyhiä, ettei heillä ole varaa käydä ulkona ravintoloissa tai baareissa. Ulkona käyvien nuorten porukka sen sijaan on hyvin pieni, niinpä täällä huomaa aika äkkiä tapaavansa joka viikonloppu ne samat ihmiset. On myös hyvin todennäköistä, että täysin eri yhteyksistä saamasi kaverit ovat jo keskenään tuttuja.

Tavallaan se on ihan hauskaa, koska täällä on helppo tulla nopeasti osaksi porukkaa. Kun eilen illalla menimme Maaretin ja saksalaisen Katin kanssa hippipoika Renén synttäribileisiin, tunsimme jo suuren osan vieraista: joogaopettajaksi opiskeleva Ian, symppis valokuvaaja Darwin, paikallisen bändin laulaja Pavel, villit tyttökaverukset Rocio ja Regina... Myös Tegusin italialaisyhteisö oli hyvin edustettuna, niin kuin aina. Jostain kumman syystä italialaisia tuntuu aina olevan joka puolella.

Sitä mukaa kun rommi- ja kokispullot tyhjenivät Renén keittiössä, olohuoneeseen raivattu tanssilattia alkoi täyttyä. Aluksi musiikki oli sitä tyypillistä salsaa, mutta sitten joku keksi laittaa soimaan yhteiskuntakriittisen meksikolaisbändi Molotovin vanhan biisin ”Gimme the power”:in. Nopeasti suurin osa vieraista oli olohuoneessa laulamassa, tai no, pikemminkin huutamassa mukana. Jokainen osasi sanat ulkoa ja lauloi niitä niin suurella paatoksella, että Renén olohuoneessa tuntui purkautuvan koko hondurasilaisen nuorison kollektiivinen turhautuminen. Suomennan tähän ensimmäisen säkeistön, jotta ymmärrätte mitä tarkoitan.

“La Policia te esta extorcionando – dinero
pero ellos viven de lo que tu estas pagando
y si te tratan como a un delincuente – ladrón
no es tu culpa, dale gracias al regente
Hay que arrancar el problema de raiz – aha
y cambiar al gobierno de nuestro país
a la gente que esta en la burocracia
a esa gente que le gustan las migajas
Yo por eso me quejo y me quejo
porque aqui es donde vivo y yo ya no soy un pendejo
Que no wachas los puestos del gobierno
Hay personas que se estan enriqueciendo
Gente que vive en la pobreza
nadie hace nada porque a nadie le interesas
La gente de arriba te detesta,
hay más gente que quiere que caigan sus cabezas
Si le das mas poder al poder,
mas duro te van a venir a cojer
Porque fuimos potencia mundial
Somos pobres, nos manejan mal”

(oma suomennos):
“Poliisi kiristää sinulta – rahaa
mutta mitä maksat heille on se, mikä heidät elättää
ja jos he kohtelevat sinua kuin rikollista – varasta
se ei ole sinun syysi, kiitä valtionjohtoa
Täytyy puuttua ongelman ytimeen – juuri niin
ja vaihtaa maamme hallitus
kaikki byrokraatit
kaikki heidät, jotka pitävät leivänmuruista
Siksi minä valitan ja valitan
koska tämä on missä asun, enkä ole idiootti enää
Etkö näe, mitä hallituksessa on meneillään?
Siellä on ihmisiä, jotka vain rikastuvat
Kansa, joka elää köyhyydessä
kukaan ei tee mitään, koska et kiinnosta ketään
Ihmiset siellä ylhäällä inhoavat sinua,
mutta sellaisia on enemmän, jotka haluaisivat heidän päidensä putoavan
Jos annat vallassa oleville enemmän valtaa
he panevat sinua entistä kovemmin
Me olimme maailmanvalta
Nyt olemme köyhiä, meitä johdetaan huonosti”

Loppuvaiheessa koko bileporukka huusi kurkku suorana Pinochetin aikaisen Chilen vastarintaliikkeen kuuluisaksi tekemää lausetta: ”El pueblo unido jamás será vencido”, yhtenäistä kansaa ei koskaan pystytä valloittamaan. Minä huusin mukana minkä kerkesin, mutta jotenkin olo tuntui ulkopuoliselta. Väkisinkin mieleen tuli Latinalaisen Amerikan vallankumoukset. Useinhan sellaiset lähtevät liikkeelle nuorison turhautumisesta vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään, ja synttärikansan paatosta katsellessa oli helppo ymmärtää syy.

On vaikea kuvitella, että suomalainen nuoriso suhtautuisi noin suurella tunteen palolla oikeastaan mihinkään. Tai no ehkä jääkiekkoon, ainakin mitä viime viikkojen Facebook-kommenteista voi päätellä. Mutta ehkä laimea kiinnostus politiikkaa kohtaan kertoo vain siitä, että Suomessa on asiat kuitenkin melko hyvin. Ei ole samanlaista tarvetta kiukustua.

Kaaos naisvankilassa

Ripsivärit poskillensa itkenyt nainen ojentaa meille käsiään kaltereiden toiselta puolelta. ”Miten hyvä, että tulitte! Ette usko, mitä täällä parhaillaan tapahtuu!” Kun vartijat lopulta päästävät meidät valtavan munalukon toiselle puolelle, meitä tervehditään tunteellisilla halauksilla. Minuakin, vaikka tapaan naiset ensimmäistä kertaa.

Olen tullut Támaran naisvankilaan suomalaisystäväni Maaretin kutsusta. Maaret on vapaaehtoistyössä naisjärjestö CEM-H:ssa (Centro de Estudios de la Mujer - Honduras) ja on viimeisten yhdeksän kuukauden ajan tehnyt töitä Támaran naisten kanssa. Maaret on muun muassa tehnyt tutkimusta naisvankien sukupuolitaudeista sekä auttanut heitä myymään vankilassa valmistamiaan käsitöitä. Tällä kertaa Maaretilla on mukanaan rahasumma, jonka hän on saanut kerättyä kangaspuiden ostoa varten.

Minut Maaret kutsui Támaraan opettamaan vangeille uusia käsityötaitoja. Alun perin aloin punoa vanhasta muistista erilaisia rannekoruja hondurasilaiselle pikkusiskolleni Sofialle, mutta tässä maassa asioilla on usein tapana johtaa täysin ennalta arvaamattomiin seuraamuksiin. Pikkuhiljaa aloin punoa rannekoruja Sofian kavereille, sitten omille kavereilleni. Pääsiäislomalla myin ensimmäisen rannekorun täysin ventovieraalle, ja nyt minut on jo tilattu opettajaksi. Vankilaan pääsy ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertaista. Tämänpäiväisen reissun tarkoituksena onkin lähinnä esitellä minut, jotta sisäänpääsy jatkossa olisi helpompaa.

Vankila tuntuu kuitenkin olevan täydessä kaaoksessa, ja syykin selviää pian. Viimeiset kolme viikkoa vankila on ollut ilman johtajaa, sillä vankilaa johtanut nainen pidätettiin – muun muassa parituksesta! Korruptoituneet vartijat ovat ottaneet tilanteesta kaiken irti ja riistävät naisparkoja melko mielivaltaisesti.

Kuuntelen naisten vuodatusta pala kurkussa. Hondurasilainen naisvankila ei muutenkaan ole sen ensimmäinen paikka, johon haluaisi joutua. Esimerkiksi ruokaa vangit saavat olemattoman vähän. Päivittäinen ruoka-annos on kuusi pientä tortillalettua. Lisäksi kerran viikossa jokainen nainen saa yhden kananmunan, yhden perunan, yhden keittobanaanin sekä pienen pussin riisiä. Kerran viikossa yhden sellin 29 naista saavat myös jaettavakseen kolme kanaa.

Osa vankilan naisista tuntuu sitä paitsi olevan aivan väärässä paikassa. Kuten esimerkiksi Eugenia, 23-vuotias tyttö, joka erehtyi naimisiin väkivaltaisen ääliön kanssa. Eugenia synnytti miehelle lapsia, ja mies vastasi hakkaamalla tasaisin väliajoin lastensa äidin sinimustaksi. Kun Eugenia tuli jälleen raskaaksi, mies jätti tämän ja lähti uuden naisen matkaan. Syyttäjän mukaan onneton ja epätoivoinen tyttö joi jotain myrkyllistä ja tappoi sisällään olevan lapsen. Seuraavat kuusi vuotta tyttö viettää vankilassa abortista. Tuomari mitä ilmeisemmin sääli tyttöä, sillä kuusi vuotta on Hondurasin lainsäädännössä minimituomio abortista, pahimmillaan tyttö olisi voinut saada viidentoista vuoden tuomion.

Toinen surullinen tapaus on Claudia, korkeasti koulutettu ja sujuvaa englantia puhuva nainen, joka sai talousrikoksesta 18 vuoden tuomion. Nainen vakuuttaa syyttömyyttään ja vannoo pomojensa lavastaneen hänet, mikä onkin helppo uskoa puhuttuaan naisen kanssa hetken. Muutaman vankilavuotensa aikana Claudia on opettanut englantia, pitänyt työpajoja ja parantanut vankitoveriensa oloja lukemattomin tavoin. Lisäksi nainen on pettynyt petolliseen puolustusasianajajaansa, masentunut ja yrittänyt itsemurhaa kaksi kertaa.

Pitää tietenkin koko ajan yrittää pitää mielessä se, että suuri osa Támaran naisista on kaltereiden takana ihan syystä. Tapaan muun muassa Noidaksi kutsutun mustaihoisen naisen, joka joutui vankilaan tapettuaan kolme aviomiestään, syötyään heistä osan ja haudattuaan heidät sitten takapihalleen. Vastaan kävelee myös mareras, väkivaltaisia jengityttöjä, joiden käsivarret on tatuoitu täyteen rajun näköisiä jengitatuointeja. Osan tuomiot tuntuvat käsittämättömiltä: 50 vuotta, 80 vuotta...

Maaret on jo tottunut tähän kaikkeen ja liikkuu vankilan eri tilojen välillä kuin kotonaan. Minä seuraan perässä tuhansien tunteiden ja ajatusten risteillessä mielessä. Kierrämme vankien käsityöpajoja ja Maaret tekee tilauksia seuraavaa myyntitapahtumaa varten. Tuntuu melkein irvokkaalta: tässä sitä shoppaillaan keskellä kaaosta.

Iltapäivällä lähdemme Támarasta mukanamme naisvankien allekirjoittama raportti vartijoiden kohtelusta. Maaret lupaa toimittaa raportin muun muassa poliisijohdolle sekä Hondurasin ihmisoikeuskomissiolle. Minä taas lupaan viedä sen pomolleni Reinalle, joka on yksi maan vaikutusvaltaisimpia ihmisoikeuksien puolesta taistelevia lakimiehiä. Lupaan myös puhua tuntemieni toimittajien kanssa. Hyvästellessämme Claudia halaa meitä tiukasti kyyneleet silmissä. ”Minä aion mennä nälkälakkoon huomenna”, hän kuiskaa. Maaret säpsähtää ja katsoo häntä tiukasti. ”Et sitten mene liian pitkälle!”

Kun vankilan munalukko loksahtaa edessämme auki ja pääsemme ulos kaltereiden takaa, olo tuntuu pienen hetken ajan todella helpottuneelta.

Olisiko teillä housuja?

Miten kuvittaisit korruption? Jonkin aikaa sitten järjestöni CIPRODEH:n johtaja Reina kysyi minulta tuota, kun puhuimme valokuvista eri julkaisuja varten. Tänään sain lähteä toteuttamaan ideoitani, kun duunikaverini Nelida ja Edgardo pyysivät minua mukaansa eduskuntaan. Nämä kaksi istuvat siellä itse vähän väliä tutkimassa korruptiota. Siinä onkin työtä.

Itse eduskunnan istunto ei valtavasti poikennut Suomen vastaavista, mitä nyt paikallinen puhetyyli on pikkuisen dramaattisempi ja puheenaiheet toiselta planeetalta. Minua ei kuitenkaan tällä kertaa kiinnostanut syventyä paikallistason rakennusprojekteihin, joten räpsittyäni muutaman kuvan lähdin ottamaan kuvia rakennuksen ulkopuolelta. Sitä paitsi mikä olisi symbolisempi kuva korruptiosta, kuin vanha harmaahiuksinen nainen kerjäämässä rahaa eduskuntatalon raskaasti aseistettujen vartijoiden edessä?

Kyykin siinä pihalla ottamassa valokuvia, kun joku yhtäkkiä puhutteli minua. ”Anteeksi, olisiko teillä housuja?” Kohotin katseeni ja näin noin 12-vuotiaan pojan likaisessa paidassa ja niin repaleisissa housuissa, että ne hädin tuskin pysyivät päällä. Kädessä pojalla oli muovipullo, josta hän silloin tällöin imaisi. Poika yritti pitää pulloa paitansa sisässä kuin häpeillen, mutta olisin arvannut hänen olevan liimahöyryissä jo harhailevista silmistä ja Resistolin hajustakin. Poika kuitenkin puhui minulle nöyrästi ja kohteliaasti.

”No, mi amor”, vastasin surullisena, ei minulla ole mukana ylimääräisiä housuja. Samassa duunikaverini Edgardo tuli paikalle. Hän katsoi poikaa päästä varpaisiin. ”Minun housuni voisivat sopia sinulle. Oletko paikalla huomenna, jos tuon sinulle housut?” Sitten Edgardo lähti läheiseen supermarkettiin ostamaan pojalle ruokaa. Mieleeni muistui, että Edgardon oma poika on suunnilleen saman ikäinen.

Myöhemmin illalla kerroin unkarilaiselle vapaaehtoiskamulleni Lucille ja hippiystävällemme Jorgelle tapauksesta eräässä keskustan kuppilassa. ”Huomaa, ettei duunikaverisi ole ollut paljoa tekemisissä katulasten kanssa”, Luci sanoi. Luci tiesi kuvaukseni perusteella täsmälleen, mistä pojasta puhun. Katulasten kohtaloihin turtuu hänen mukaansa kuitenkin sen verran nopeasti, että jonkin ajan kuluttua on mahdoton reagoida yhtä voimakkaasti. ”Älä käsitä minua väärin – on hienoa, että duunikaverisi suhtautuu tuolla tavalla. Useimmat paikalliset olisivat kiertäneet pojan kaukaa.”

Juttelimme Lucin ja Jorgen kanssa pitkään ja oli jo myöhä, kun lopulta havahduin lähtemään kotiin. Taksin liukuessa pitkin Tegucigalpan pimeitä ja autioita katuja yritin etsiä katseellani repalehousuista poikaa, mutta turhaan. Poika oli todennäköisesti jo sammunut jonnekin kadunkoloon. Vain muutamat prostituoidut notkuivat kadunkulmissa mustissa alusvaatteissa ja korkeissa koroissa ja huutelivat rivouksia harvakseltaan ohi lipuville autoille.

Toivon, että Edgardo pitää lupauksensa pojalle. Vaikka toisaalta poika saattoi olla sen verran sekaisin, ettei edes muista koko lupausta.

Ryöstöjä Telan yössä

Klik-klik. Löysiin vaatteisiin ja New York –lippikseen pukeutunut poika vetää aseensa varmistimen pois päältä ja katsoo uhmakkaasti kulmien alta minua silmiin. Sitten hän alkaa lähestyä meitä kahden kaverinsa seuratessa tiiviisti perässä. ”Rauha, rauha”, Jorge sanoo matalalla äänellä aseen piipun noustessa meitä kohti. ”Me annamme teille mitä te haluatte.”

Tulin rantakaupunki Telaan viettämään viikonloppua unkarilaisen Lucyn sekä hippikavereidemme Jorgen ja Jordanin kanssa. Sattumalta paikalle saapuivat myös Victor, Nahun ja Jorge, ystävämme San Pedro Sulasta. Auringon laskiessa istumme rantaravintolassa syömässä grillattua kalaa ja juomassa garífunojen yrttiviinaa guífitia. Hippi-Jorge tekee ohikulkeville turisteille hennatatuointeja ja minä opettelen muutaman paikallisen rastan opastuksella uusia kuvioita punottuihin rannekoruihin. Ilma on kuuma ja kostea ja tunnelma rento.

Hämärän pikkuhiljaa laskeutuessa San Pedro-Jorge muistaa, että hänen pitää hakea rinkkansa toiselta puolelta kaupunkia. Minä tarjoudun lähtemään seuraksi – siitä on jo aikaa, kun olen viimeksi jutellut ystäväni kanssa. Ohitsemme hujahtelee takseja, mutta päätämme kävellä. Matkaa on vain vajaat pari kilometriä ja Jorge on hauskaa seuraa. ”Sitä paitsi minä olen musta, ei minulle koskaan satu mitään”, Jorge sanoo hymyillen.

Tallustellessamme katulamppujen valossa Jorge kertoo minulle Telan historiasta. Alun perin espanjalaisen siirtomaavalloittajan perustama pikkukaupunki elätti lähinnä pieniä banaaniviljelmiä, kunnes United Fruit Company sai vuonna 1913 alueen maat haltuunsa kiitoksena rautatien rakentamisesta. 1900-luku tarkoitti Telan asukkaille uudenlaisia aikoja: raskasta työtä valtavilla banaaniplantaaseilla sekä katkeraa taistelua paremmista palkoista ja työolosuhteista. Sama taistelu jatkuu yhä edelleen, vaikka United, nykyiseltä nimeltään Chiquita, ei enää rikokaan ihmisoikeuksia aivan yhtä räikeästi kuin ennen.

Parin viime vuosikymmenen aikana banaanintuotannon tehostuminen on tarkoittanut työntekijämäärien leikkausta, mikä taas on ajanut Telan uudenlaisen ongelman eteen. Korkea työttömyys on lisännyt paitsi köyhyyttä, myös rikollisuutta. Aseelliset ryöstöt ovat yleisiä ja murhia tehdään Hondurasinkin mittakaavassa paljon.

Olemme päässeet Jorgen kanssa pienen sillan yli, kun se tapahtuu. Ensin näen vain kolme ehkä 16-vuotiasta poikaa pyöriensä kanssa. Sitten yksi heistä kaivaa jotain paitansa alta ja yhtäkkiä näen aseen. Klik-klik.

Ensimmäinen reaktioni on kääntyä kannoillani, mutta sitten tajuan, että se ei varmaan olisi kovin fiksua. Vilkaisen Jorgea, hän on jähmettynyt paikoilleen ja yrittää rauhoitella ryöstäjiä. ”Kännykät ja kukkarot tänne”, ensimmäinen pojista sanoo sohien hermostuneen näköisenä aseensa kanssa. Tottelemme kiltisti. Pojat hyppäävät pyöriensä päälle ja lähtevät pakoon.

”Oletko kunnossa?” Jorge tarttuu minua olkapäistä. ”Que hijos de puta”, saan sanottua. Mitä paskiaisia. Samassa ohi ajaa taksi ja Jorge huitoo sen pysähtymään. Hetkessä olemme poliisiasemalla, sitten poliisiautossa, sitten tien päällä etsimässä ryöstäjiä. Vasta nyt tajuan, etten tiedä miten kuvailla poikia. Heidän kasvonsa ovat kyllä kirkkaina mielessä, mutta entä paitojen tai housujen värit? Jorge luettelee poliiseille yksityiskohtaisia tuntomerkkejä paitojen teksteistä lähtien ja minä olen itselleni vihainen. Olisihan minun nyt pikkuisen skarpimpi pitänyt olla. Mokoma ase halvaannutti aivosoluni.

Sana ryöstöstä kiirii nopeasti ja palatessamme tuloksettoman kiertelyn jälkeen takaisin poliisiasemalle muu porukka on jo meitä vastassa. Lähdemme San Pedro –poikien autolla hakemaan Jorgen rinkkaa, kun Jorge yhtäkkiä tarttuu minua ranteesta. ”Saara, eikö tuo ole yksi niistä?” Auton ikkunan ulkopuolella yksi ryöstäjistä tuijottaa suoraan meitä kohti. Auton tummennetuista ikkunalaseista huolimatta poika tuntuu näkevän katseemme, vilkaisee hermostuneen oloisena ympärilleen ja katoaa jälleen yöhön. ”Mennään ottamaan se kiinni”, muut pojat yrittävät yllyttää, mutta onneksi Jorge saa puhuttua heille järkeä. Jos hermostutamme paikallisen nuorisojengin, he voivat hyvin keksiä etsiä meidät uudestaan käsiinsä. Turvallisinta on pitää matalaa profiilia ja antaa asian olla.

Kun pari tuntia myöhemmin kävelemme Jorgen kanssa kohti hiekkarantaa, tajuamme ryöstön jättäneen meidät hermostuneiksi. Kiistelemme siitä, mitä reittiä on turvallisinta mennä, vilkuilemme alituiseen olkapäiden yli ja säpsähdämme kuullessamme pienenkin rasahduksen. Yhtäkkiä rauhalliset pikkukadut näyttävät kaikki epäilyttäviltä ja jokaisen vastaantulijan kohdalla pelkää pahinta.

Ryöstetyksi tulemisessa pahinta onkin sen jälkeinen vainoharhaisuus. Ei minua niinkään harmita menetetty raha kuin menetetty turvallisuudentunne. Tiedän kokemuksesta, että olotila menee ohi muutamassa päivässä, mutta silti itsensä kokoaminen on hankalaa. Jos olisin yksin, en olisi varmaan poistunut matkailumajasta enää ollenkaan.

Rannalla muu porukka tanssii jo hiekalla San Pedro Sulasta tulleen dj:n soiton tahtiin. Nauramme Jorgen kanssa nähdessämme Victorin. ”Oho, jätkä kävi oikein vaihtamassa vaatteet!” ”No ei ihan”, Victor sanoo. ”Minut ryöstettiin.” Vain vähän meidän jälkeemme myös Victor oli pysäytetty kadulla, mutta hän ei selvinnyt aivan yhtä helpolla kuin Jorge ja minä. Varkaat olivat halunneet Victorin kengät, shortsit ja paidan, ja poikaparka palasi hotellille kalsareissaan.

Vappu mayaraunioilla

Aamuaurinko heittää vielä pitkiä varjoja saapuessamme hollantilaisen reppureissaajan Goosin kanssa mayakaupungin porteille. Olemme heränneet aikaisin tarkoituksella. Puolenpäivän lähestyessä helle alkaisi käydä sietämättömäksi ja paikalle valuvat turisti- ja koululaislaumat rikkoisivat osan paikan lumouksesta. Nyt olemme ainoat ihmiset koko rauniokaupungissa lukuun ottamatta vanhaa vartijamiestä, joka toivottaa meille hymyillen hyvää huomenta.

Hiljaista paikassa ei silti ole. Luonto on herännyt jo aikoja sitten: puissa kirkuu, visertää ja nakuttaa kokonainen orkesteri. Suurinta meteliä pitävät valtavat punasinikeltaiset papukaijat, jotka pöyhistelevät niskasulkiaan ja kaivelevat kynsillään nokkaansa kuin suorittaisivat aamupesua. Silloin tällöin maastosta kuuluu tömähdyksiä, kun kypsät mangot putoilevat pehmeään maahan. Äänimaailma ei ole tainnut hirveästi muuttua mayojen ajoista.

Kahlaamme kuivassa metsässä lehtien läpi, kun kaupungin rauniot yhtäkkiä aukeavat edessämme. Pysähdymme kuin yhteisestä sopimuksesta. Siristän silmiäni ja yritän kuvitella, miltä paikka näytti 1500 vuotta sitten. Ruohomatto haihtuu valkoisen kalkin tieltä ja pyramiditemppelit alkavat hohtaa kirkkaan punaisina. Keskusaukiota kiertävä katsomo täyttyy tuhansista ihmisistä, jotka osoittavat suosiotaan keskimmäisen pyramidin ylätasanteelle nousseelle papille. Pappi on kohottanut rituaaliveitsen ja on valmiina uhraamaan. Ilmassa tuoksuu makeat mausteet, hiki ja veri.

Copán on Hondurasin ainoa merkittävä mayaraunio, mutta sitäkin vaikuttavampi. Se ei ehkä ole yhtä suuri kuin vaikka Guatemalan Tikal, mutta koristeellisuudessaan se päihittää kaikki kilpailijansa. Lähes jokaisella paikan kivellä on tarinansa, ja jokainen sen kaiverrus on osa suurta ja suureksi osaksi vielä ratkaisematonta palapeliä. Jos Tikal on mayaraunioiden New York, Copán on niiden Pariisi, sanotaan.

Tuijotamme Goosin kanssa suurta pyöreää kiveä, jonka päällä on pään mentävä kuoppa ja jonka kaksi uraa ovat aikoinaan valuttaneet katkaistuista kauloista vuotavat veret itään sekä länteen. Pikkuisen karmaisee. Mayojen kulttuuria pidetään melkoisen väkivaltaisena, ja Copánistakin on löydetty ihmisluurankoja, joilta on katkaistu kaula sekä muutama vasemmanpuoleinen kylkiluu. Kylkiluut siksi, että papit leikkasivat uhreilta sydämet ennen heidän kaulojensa katkaisemista.

Toisaalta ei saisi tuomita kulttuuria, jota ei tunne. Mayat tuskin olivat sen väkivaltaisempia kuin mekään, heidän käsityksensä kuolemasta vain oli erilainen. Esimerkiksi suositun pallopelin jälkeen parhaat pelaajat palkittiin kuolemalla. Kyseessä oli kunnia: mayojen uskomuksen mukaan pelaajat jälleensyntyivät parempaan elämään. Pallopeliä muuten pelataan kuulemma edelleen jossain Meksikon eteläosissa, ei kuitenkaan vissiin ihan yhtä kohtalokkain seurauksin.

Iltapäivällä lähden uusien hollantilaisten ja englantilaisten ystävieni kanssa kuumille lähteille noin tunnin ajomatkan päähän Copánista. Illan hämärtyessä, kynttilöiden valaistessa kuumia luonnonaltaita ja kasvot harmaina mudasta pohdimme alueella asuneiden mayojen kohtaloa. Copánin kulta-aika mitä ilmeisemmin päättyi siitä syystä, että ympäröivä luonto ei enää kestänyt nopeaa väestönkasvua. Puiden hakkaaminen lisäsi kuivuutta ja arkeologien mukaan Copánin viimeisimmät asukkaan näkivät nälkää.

”Vähän niin kuin nykyään. Väestö vain kasvaa ja maailmassa on ruokakriisi”, sanoo Keski-Amerikkaa muutaman kuukauden reissaava hollantilaispoika Michiel ja korkkaa oluen. ”Jännä juttu, että meillä on historia täynnä esimerkkejä siitä, miten ei missään nimessä kannata toimia, ja silti teemme samat virheet uudestaan ja uudestaan.”

Parannettuamme maailmaa jonkin aikaa keskustelu kääntyy vapun juhlimiseen ja saan kuulla, että sana kippis tarkoittaa hollanniksi kananpissaa.