Ryöstöjä Telan yössä

Klik-klik. Löysiin vaatteisiin ja New York –lippikseen pukeutunut poika vetää aseensa varmistimen pois päältä ja katsoo uhmakkaasti kulmien alta minua silmiin. Sitten hän alkaa lähestyä meitä kahden kaverinsa seuratessa tiiviisti perässä. ”Rauha, rauha”, Jorge sanoo matalalla äänellä aseen piipun noustessa meitä kohti. ”Me annamme teille mitä te haluatte.”

Tulin rantakaupunki Telaan viettämään viikonloppua unkarilaisen Lucyn sekä hippikavereidemme Jorgen ja Jordanin kanssa. Sattumalta paikalle saapuivat myös Victor, Nahun ja Jorge, ystävämme San Pedro Sulasta. Auringon laskiessa istumme rantaravintolassa syömässä grillattua kalaa ja juomassa garífunojen yrttiviinaa guífitia. Hippi-Jorge tekee ohikulkeville turisteille hennatatuointeja ja minä opettelen muutaman paikallisen rastan opastuksella uusia kuvioita punottuihin rannekoruihin. Ilma on kuuma ja kostea ja tunnelma rento.

Hämärän pikkuhiljaa laskeutuessa San Pedro-Jorge muistaa, että hänen pitää hakea rinkkansa toiselta puolelta kaupunkia. Minä tarjoudun lähtemään seuraksi – siitä on jo aikaa, kun olen viimeksi jutellut ystäväni kanssa. Ohitsemme hujahtelee takseja, mutta päätämme kävellä. Matkaa on vain vajaat pari kilometriä ja Jorge on hauskaa seuraa. ”Sitä paitsi minä olen musta, ei minulle koskaan satu mitään”, Jorge sanoo hymyillen.

Tallustellessamme katulamppujen valossa Jorge kertoo minulle Telan historiasta. Alun perin espanjalaisen siirtomaavalloittajan perustama pikkukaupunki elätti lähinnä pieniä banaaniviljelmiä, kunnes United Fruit Company sai vuonna 1913 alueen maat haltuunsa kiitoksena rautatien rakentamisesta. 1900-luku tarkoitti Telan asukkaille uudenlaisia aikoja: raskasta työtä valtavilla banaaniplantaaseilla sekä katkeraa taistelua paremmista palkoista ja työolosuhteista. Sama taistelu jatkuu yhä edelleen, vaikka United, nykyiseltä nimeltään Chiquita, ei enää rikokaan ihmisoikeuksia aivan yhtä räikeästi kuin ennen.

Parin viime vuosikymmenen aikana banaanintuotannon tehostuminen on tarkoittanut työntekijämäärien leikkausta, mikä taas on ajanut Telan uudenlaisen ongelman eteen. Korkea työttömyys on lisännyt paitsi köyhyyttä, myös rikollisuutta. Aseelliset ryöstöt ovat yleisiä ja murhia tehdään Hondurasinkin mittakaavassa paljon.

Olemme päässeet Jorgen kanssa pienen sillan yli, kun se tapahtuu. Ensin näen vain kolme ehkä 16-vuotiasta poikaa pyöriensä kanssa. Sitten yksi heistä kaivaa jotain paitansa alta ja yhtäkkiä näen aseen. Klik-klik.

Ensimmäinen reaktioni on kääntyä kannoillani, mutta sitten tajuan, että se ei varmaan olisi kovin fiksua. Vilkaisen Jorgea, hän on jähmettynyt paikoilleen ja yrittää rauhoitella ryöstäjiä. ”Kännykät ja kukkarot tänne”, ensimmäinen pojista sanoo sohien hermostuneen näköisenä aseensa kanssa. Tottelemme kiltisti. Pojat hyppäävät pyöriensä päälle ja lähtevät pakoon.

”Oletko kunnossa?” Jorge tarttuu minua olkapäistä. ”Que hijos de puta”, saan sanottua. Mitä paskiaisia. Samassa ohi ajaa taksi ja Jorge huitoo sen pysähtymään. Hetkessä olemme poliisiasemalla, sitten poliisiautossa, sitten tien päällä etsimässä ryöstäjiä. Vasta nyt tajuan, etten tiedä miten kuvailla poikia. Heidän kasvonsa ovat kyllä kirkkaina mielessä, mutta entä paitojen tai housujen värit? Jorge luettelee poliiseille yksityiskohtaisia tuntomerkkejä paitojen teksteistä lähtien ja minä olen itselleni vihainen. Olisihan minun nyt pikkuisen skarpimpi pitänyt olla. Mokoma ase halvaannutti aivosoluni.

Sana ryöstöstä kiirii nopeasti ja palatessamme tuloksettoman kiertelyn jälkeen takaisin poliisiasemalle muu porukka on jo meitä vastassa. Lähdemme San Pedro –poikien autolla hakemaan Jorgen rinkkaa, kun Jorge yhtäkkiä tarttuu minua ranteesta. ”Saara, eikö tuo ole yksi niistä?” Auton ikkunan ulkopuolella yksi ryöstäjistä tuijottaa suoraan meitä kohti. Auton tummennetuista ikkunalaseista huolimatta poika tuntuu näkevän katseemme, vilkaisee hermostuneen oloisena ympärilleen ja katoaa jälleen yöhön. ”Mennään ottamaan se kiinni”, muut pojat yrittävät yllyttää, mutta onneksi Jorge saa puhuttua heille järkeä. Jos hermostutamme paikallisen nuorisojengin, he voivat hyvin keksiä etsiä meidät uudestaan käsiinsä. Turvallisinta on pitää matalaa profiilia ja antaa asian olla.

Kun pari tuntia myöhemmin kävelemme Jorgen kanssa kohti hiekkarantaa, tajuamme ryöstön jättäneen meidät hermostuneiksi. Kiistelemme siitä, mitä reittiä on turvallisinta mennä, vilkuilemme alituiseen olkapäiden yli ja säpsähdämme kuullessamme pienenkin rasahduksen. Yhtäkkiä rauhalliset pikkukadut näyttävät kaikki epäilyttäviltä ja jokaisen vastaantulijan kohdalla pelkää pahinta.

Ryöstetyksi tulemisessa pahinta onkin sen jälkeinen vainoharhaisuus. Ei minua niinkään harmita menetetty raha kuin menetetty turvallisuudentunne. Tiedän kokemuksesta, että olotila menee ohi muutamassa päivässä, mutta silti itsensä kokoaminen on hankalaa. Jos olisin yksin, en olisi varmaan poistunut matkailumajasta enää ollenkaan.

Rannalla muu porukka tanssii jo hiekalla San Pedro Sulasta tulleen dj:n soiton tahtiin. Nauramme Jorgen kanssa nähdessämme Victorin. ”Oho, jätkä kävi oikein vaihtamassa vaatteet!” ”No ei ihan”, Victor sanoo. ”Minut ryöstettiin.” Vain vähän meidän jälkeemme myös Victor oli pysäytetty kadulla, mutta hän ei selvinnyt aivan yhtä helpolla kuin Jorge ja minä. Varkaat olivat halunneet Victorin kengät, shortsit ja paidan, ja poikaparka palasi hotellille kalsareissaan.