Eipä silti, ettei tästä valtion varoin kustannetusta huviretkestä olisi koitunut jotain hyvääkin. Sukelluskokeilustaan tohkeissaan Mel kasvatti Cayos Cochinosin eli possusaarten suojelualueen lähes kaksinkertaiseksi.
Nyt olen vihdoin matkalla itse ihmettelemään näitä Hondurasin kauneimpina pidettyjä pikkusaaria, päiväksi pakoon mantereen hälinää. Possusaarille järjestetään kaikenlaisia ryhmäretkiä, mutta päätimme kaverini Jorgen kanssa järkätä reissun itse. Niinpä lähdimme kukonlaulun aikaan paikallisbussilla kohti pientä garífuna-kylää Sambo Creekiä. Siellä ei mennyt enää kauaa, kun olimme neuvotelleen edestakaisen reissun hinnan paikallisten kalastajien kanssa. Kolme nuorta garífunamiestä lähti kuskaamaan meitä noin tunnin venematkan päähän mantereesta.
Ei ihme, että Mel rakastui tähän paikkaan, ajattelen venekuskimme Albinin prutkuttaessa kohti saaria. Pienet pläntit valkoista hiekkaa ja palmuja nousevat kirkkaan turkoosista vedestä. Snorklailemme kilppareiden ja rauskujen kanssa ja juttelemme mukavia kuskiemme kanssa. Albin muistelee naureskellen presidentin visiittiä saarille. ”Joo, se ei ottanut stetsoniaan pois päästä koko päivänä!”
Harmi vain, että Mel ei ollut ainoa, johon pikkusaaret tekivät vaikutuksen. Myös eurooppalaiset tosi-tv-tuottajat ovat löytäneet saaret. Saarilla asuvaa etnistä vähemmistöä garífunoja kiukuttaa se, että osa heille vuosisatoja kotina toimivista saarista suljetaan heiltä ja muulta ulkomaailmalta, jotta länsimaalaiset julkisuustyrkyt pääsisivät leikkimään selviytymistä. Viimeisin ryhmä oli Italiasta. ”Tuolle saarelle ne jätettiin eristykseen, jos ne käyttäytyivät huonosti”, Albin selostaa ajaessamme pienen autiosaaren ohi.
Chachawaten saaren garífuna-kylässä kuulemme lisää tosi-tv-sarjojen aiheuttamasta kiukusta. Jorge on mennyt pieneen ravintolan virkaa toimittavaan bambuhökkeliin tilaamaan lounasta minun jäädessä rannalle ottamaan valokuvia. Vähän aikaa rantavedessä kahlailtuani bambumajojen riippukeinuista alkaa kuulua huuteluja. Paikallisen kohteliaisuuden velvoittamana pysähdyn toivottelemaa hyviä päiviä koko palmukatoksen varjossa loikoilevalle suvulle. Goriksi itsensä esittelevä huutelija selostaa ylpeänä tuntevansa muutaman näistä tosi-tv-julkkiksista, mutta muu suku tuhahtelee taustalla. ”Mokomat tiputtivat helikopterin eivätkä suostu nostamaan sitä!” Vahingossa mereen tipahtanut helikopteri halutaan jättää sukelluskohteeksi, mutta paikalliset pelkäävät sen saastuttavan riutan.
Päivän käännekohdaksi muodostuu yllättäen se, kun paljastamme sivulauseessa Gorille, mitä teemme Jorgen kanssa työksemme Hondurasissa. Jorgen koordinoima hollantilainen kehitysapuprojekti ja minun vapaaehtoistyöni etnisten vähemmistöjen kanssa tekevät meistä yhtäkkiä hyviä tyyppejä. Kohta huomaamme juovamme yrttiviinaa guífitiä Gorin perheen bambumajassa tämän äidin peratessa kalaa vieressä. Lauma pieniä lapsia villiintyneiden afrojensa kanssa käy hihittelemässä meitä oviaukossa. Tunnelma on lämmin ja kotoisa. Silti tuntuu raadolliselta istua yksinkertaisen bambumajan hiekkalattialla, kun samalla tietää millaisia summia viereisellä saarella syydetään hömppään.
Iltapäivään mennessä meidät on jo esitelty pienen saariyhteisön vanhimmille. Meille kerrotaan koulutuksen puutteesta, huonosta terveydenhoidosta ja saarten sekä saarella asuvien ”alkuasukkaiden” riistosta eksoottiseksi lisäksi televisiosarjoihin. Lähdemme saarelta mukanamme pino saarelaisten allekirjoittamia vetoomuksia sekä paikallisten puhelinnumeroita.
Takaisin La Ceibassa ostan Jorgelle ja minulle kahvit sekä päivän sanomalehden. Kappas, Mel on jälleen otsikoissa. Tällä kertaa otsikko huutaa, että Mel on tuhlannut jo 31 miljoonaa dollaria yksityiskoneellaan West Windillä lentelyyn. Huhujen mukaan viimeinen reissu olisi suuntautunut johonkin konserttiin Etelä-Amerikkaan. Lehden haastattelema asiantuntija summaa aika hyvin presidentin toiminnan: ”Tässä maassa ei tunnu olevan mitään vaikeuksia tuhlata rahaa, jota täällä ei ole.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti