Kaaos naisvankilassa

Ripsivärit poskillensa itkenyt nainen ojentaa meille käsiään kaltereiden toiselta puolelta. ”Miten hyvä, että tulitte! Ette usko, mitä täällä parhaillaan tapahtuu!” Kun vartijat lopulta päästävät meidät valtavan munalukon toiselle puolelle, meitä tervehditään tunteellisilla halauksilla. Minuakin, vaikka tapaan naiset ensimmäistä kertaa.

Olen tullut Támaran naisvankilaan suomalaisystäväni Maaretin kutsusta. Maaret on vapaaehtoistyössä naisjärjestö CEM-H:ssa (Centro de Estudios de la Mujer - Honduras) ja on viimeisten yhdeksän kuukauden ajan tehnyt töitä Támaran naisten kanssa. Maaret on muun muassa tehnyt tutkimusta naisvankien sukupuolitaudeista sekä auttanut heitä myymään vankilassa valmistamiaan käsitöitä. Tällä kertaa Maaretilla on mukanaan rahasumma, jonka hän on saanut kerättyä kangaspuiden ostoa varten.

Minut Maaret kutsui Támaraan opettamaan vangeille uusia käsityötaitoja. Alun perin aloin punoa vanhasta muistista erilaisia rannekoruja hondurasilaiselle pikkusiskolleni Sofialle, mutta tässä maassa asioilla on usein tapana johtaa täysin ennalta arvaamattomiin seuraamuksiin. Pikkuhiljaa aloin punoa rannekoruja Sofian kavereille, sitten omille kavereilleni. Pääsiäislomalla myin ensimmäisen rannekorun täysin ventovieraalle, ja nyt minut on jo tilattu opettajaksi. Vankilaan pääsy ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertaista. Tämänpäiväisen reissun tarkoituksena onkin lähinnä esitellä minut, jotta sisäänpääsy jatkossa olisi helpompaa.

Vankila tuntuu kuitenkin olevan täydessä kaaoksessa, ja syykin selviää pian. Viimeiset kolme viikkoa vankila on ollut ilman johtajaa, sillä vankilaa johtanut nainen pidätettiin – muun muassa parituksesta! Korruptoituneet vartijat ovat ottaneet tilanteesta kaiken irti ja riistävät naisparkoja melko mielivaltaisesti.

Kuuntelen naisten vuodatusta pala kurkussa. Hondurasilainen naisvankila ei muutenkaan ole sen ensimmäinen paikka, johon haluaisi joutua. Esimerkiksi ruokaa vangit saavat olemattoman vähän. Päivittäinen ruoka-annos on kuusi pientä tortillalettua. Lisäksi kerran viikossa jokainen nainen saa yhden kananmunan, yhden perunan, yhden keittobanaanin sekä pienen pussin riisiä. Kerran viikossa yhden sellin 29 naista saavat myös jaettavakseen kolme kanaa.

Osa vankilan naisista tuntuu sitä paitsi olevan aivan väärässä paikassa. Kuten esimerkiksi Eugenia, 23-vuotias tyttö, joka erehtyi naimisiin väkivaltaisen ääliön kanssa. Eugenia synnytti miehelle lapsia, ja mies vastasi hakkaamalla tasaisin väliajoin lastensa äidin sinimustaksi. Kun Eugenia tuli jälleen raskaaksi, mies jätti tämän ja lähti uuden naisen matkaan. Syyttäjän mukaan onneton ja epätoivoinen tyttö joi jotain myrkyllistä ja tappoi sisällään olevan lapsen. Seuraavat kuusi vuotta tyttö viettää vankilassa abortista. Tuomari mitä ilmeisemmin sääli tyttöä, sillä kuusi vuotta on Hondurasin lainsäädännössä minimituomio abortista, pahimmillaan tyttö olisi voinut saada viidentoista vuoden tuomion.

Toinen surullinen tapaus on Claudia, korkeasti koulutettu ja sujuvaa englantia puhuva nainen, joka sai talousrikoksesta 18 vuoden tuomion. Nainen vakuuttaa syyttömyyttään ja vannoo pomojensa lavastaneen hänet, mikä onkin helppo uskoa puhuttuaan naisen kanssa hetken. Muutaman vankilavuotensa aikana Claudia on opettanut englantia, pitänyt työpajoja ja parantanut vankitoveriensa oloja lukemattomin tavoin. Lisäksi nainen on pettynyt petolliseen puolustusasianajajaansa, masentunut ja yrittänyt itsemurhaa kaksi kertaa.

Pitää tietenkin koko ajan yrittää pitää mielessä se, että suuri osa Támaran naisista on kaltereiden takana ihan syystä. Tapaan muun muassa Noidaksi kutsutun mustaihoisen naisen, joka joutui vankilaan tapettuaan kolme aviomiestään, syötyään heistä osan ja haudattuaan heidät sitten takapihalleen. Vastaan kävelee myös mareras, väkivaltaisia jengityttöjä, joiden käsivarret on tatuoitu täyteen rajun näköisiä jengitatuointeja. Osan tuomiot tuntuvat käsittämättömiltä: 50 vuotta, 80 vuotta...

Maaret on jo tottunut tähän kaikkeen ja liikkuu vankilan eri tilojen välillä kuin kotonaan. Minä seuraan perässä tuhansien tunteiden ja ajatusten risteillessä mielessä. Kierrämme vankien käsityöpajoja ja Maaret tekee tilauksia seuraavaa myyntitapahtumaa varten. Tuntuu melkein irvokkaalta: tässä sitä shoppaillaan keskellä kaaosta.

Iltapäivällä lähdemme Támarasta mukanamme naisvankien allekirjoittama raportti vartijoiden kohtelusta. Maaret lupaa toimittaa raportin muun muassa poliisijohdolle sekä Hondurasin ihmisoikeuskomissiolle. Minä taas lupaan viedä sen pomolleni Reinalle, joka on yksi maan vaikutusvaltaisimpia ihmisoikeuksien puolesta taistelevia lakimiehiä. Lupaan myös puhua tuntemieni toimittajien kanssa. Hyvästellessämme Claudia halaa meitä tiukasti kyyneleet silmissä. ”Minä aion mennä nälkälakkoon huomenna”, hän kuiskaa. Maaret säpsähtää ja katsoo häntä tiukasti. ”Et sitten mene liian pitkälle!”

Kun vankilan munalukko loksahtaa edessämme auki ja pääsemme ulos kaltereiden takaa, olo tuntuu pienen hetken ajan todella helpottuneelta.