Raunioiden perilliset

Mopo pomppii mielenvikaista vauhtia ylös jyrkkää metsäpolkua, ja yritän rystyset valkoisina pitää tarakasta kiinni. Kuskini Edi kyllä tuntee nämä polut, hän on työskennellyt maya chortís –kansan kanssa jo pari vuotta, mutta ajotyylistä päätellen hän on tottunut kulkemaan niitä yksin. Olen jo maitohapoilla ja melkein epätoivon partaalla, kun Edi viimein ilmoittaa meidän saapuneen perille.

Nousen helpottuneena mopon selästä ja katson ympärilleni. Kylässä ei ole sähköjä ja useiden saviseinäisten kotien katot on tehty oljesta. ”Osa taloista on saanut jo paremmat katot”, Edi esittelee. ”Olkikatot ovat vaarallisia kesällä, koska ne syttyvät niin helposti tuleen.”

Lauma pieniä lapsia kurkistelee uteliaana yhden majan seinän takaa, mutta juoksee vauhdilla karkuun kun sanon hymyillen hola. Tyypillistä, ajattelen. Hondurasin alkuperäiskansat eroavat valtaväestöstä paitsi köyhyyden, myös asenteen perusteella. Siinä missä ladinot ovat rajusti yleistäen kovaäänisiä, itsevarmoja ja iloisen korruptoituneita, alkuperäisväestön asennetta kuvaa parhaiten varautuneisuus, pelokkuus ja nöyryys. Kun ladino-lapset poseeraavat kameralle kuin parhaatkin pikkumannekiinit, mayojen, lencojen, pechien, nahuojen ja tolupanien lapset juoksevat kauhuissaan karkuun ilman hymyn häivääkään. Vie aina jonkin aikaa, ennen kuin he ymmärtävät, etten blondeista hiuksistani huolimatta ole kummitus.

Duunikaverini Alex on jäänyt Copán Ruinas –kylän keskustaan tekemään haastatteluja eri lähialueen kylistä saapuneista ihmisistä, ja minun duunikseni jäi kiertää alueen kyliä ja dokumentoida niiden olosuhteita. Sinänsä minun ei pitäisi olla yllättynyt näkemästäni köyhyydestä, sen verran tyypillistä se alkuperäiskansoille on. Tällä kertaa olen kuitenkin järkyttynyt.

Maalattioita, proteiinin puutteesta pömpöttäviä mahoja, nälkäkuoleman partaalla kituvia koiria... En tiedä mitä odotin, mutta en ainakaan tätä: äärimmäistä köyhyyttä vain muutaman kilometrin päässä Hondurasin tärkeimmästä turistikohteesta, Copánin mayaraunioista, joka tuottaa valtiolle miljoonia ja taas miljoonia joka vuosi.

Raadollisinta on se, että nämä ihmiset ovat Copánin rakentajien jälkeläisiä. Silti he eivät saa raunioiden lipputuloista penniäkään. Ahdistaa kun ajattelen, että useimmat Copánissa käyvät turistit eivät koskaan edes kuule tästä todellisuudesta. He maksavat lipputulot korruptoituneelle valtiolle ja kuuntelevat haltioituneina ladino-oppaiden selostusta mayojen yhteiskunnasta, kun samaan aikaan oikeat mayat yrittävät saada yksinkertaisilta viljelmiltään irti tarpeeksi maissia ja papuja perheelleen.

Haluaisin auttaa näitä ihmisiä. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa saada ohjattua tänne edes muutamia turistidollareita – moni länsimaalainen saattaisi maksaa esimerkiksi tilaisuudesta oppia tekemään kahvia ”aitojen” mayojen opastuksella. Toteutuksenkaan ei luulisi olevan mahdotonta. Suurimmaksi kulmakiveksi muodostuisi varmaan englanninkieli, mutta reissut voisi yrittää organisoida yhteistyössä jonkun eettisen matkanjärjestäjän kanssa.

Minulla on kuitenkin enää pari viikkoa aikaa. Ensimmäistä kertaa koen todellista turhautumista siitä, että aika täällä loppuu kesken.

Järisee

Viime yönä säpsähdin pari kertaa hereille, mikä on outoa, koska yleensä nukun kuin kivi. Tai siis tukki, nukkua kuin kivi ei taida olla suomenkielinen sanonta. No joka tapauksessa, vasta kun menin aamulla keittiöön, tajusin mikä minut oli herättänyt. Silmät pyöreinä katsoimme taloudenhoitaja Merin kanssa aamun uutisia: kaatuneita taloja, kadonneita ihmisiä, jokeen romahtanut valtava silta...

Hondurasia oli ravistellut voimakas maanjäristys, tarkemmin sanottuna 7,1 Richterin asteikolla, mikä on varsin omituista. Maanjäristykset eivät nimittäin ole Hondurasin juttu. Edellinen järistys koettiin täällä noin kymmenen vuotta sitten, ja sitä ennen tilastoissa ei ole mainintoja mistään merkittävistä maanjäristyksistä lähes sataan vuoteen. Jopa vapaaehtoisjärjestöni mainosti valmennusleirillä, että täällä ei niitä tarvitse pelätä.

Ehkä juuri siksi koko maa onkin aika sekaisin. Saapuessani duuniin nettiyhteydet eivät toimineet – myöhemmin kuulin, että ne olivat katki koko maassa. Päivän palaverit oli peruttu ja duunikaverini kohisivat kilpaa mahdollisista jälkijäristyksistä. Osa porukasta oli liimautunut telkkarihuoneeseen katsomaan Frente a Frente –ohjelmaa, paikallista versiota Huomenta Suomesta. ”Neljä kuollut ja uhriluvun pelätään nousevan”, telkkaritoimittaja raportoi. ”Järistys tuntui Kolumbiassa ja Miamissa asti.”

Duunikavereitani Alexia ja Matiasta jännitti kaikkein eniten se, pääsemmekö perille Copán Ruinasille, jonne olimme lähdössä duuniressulle Maya Chortís – kansan luo. Jännää tosiaan. Jumiin jonnekin valtatielle jääminen ei olisi kivaa.

Onneksi uhriluku jäi lopulta kuuteen ja sairaalaankin joutui vain muutamia kymmeniä ihmisiä. Taloja, siltoja, kouluja ja kirkkoja romahti jonkin verran, jopa Guatemalassa ja Belizessä asti, mutta vahingot jäivät silti paljon pelättyä pienemmiksi. Ja mekin pääsimme perille Copániin asti – myöhässä tosin, koska Pohjois-Hondurasin tierikkojen takia liikenne ruuhkaantui koko maassa.

Kun nettiyhteydet saatiin seuraavana päivänä jälleen toimimaan, menin vilkaisemaan sähköpostini. Suomen kunniakonsulaatista haluttiin kohteliaasti tietää olenko elossa ja muuten kunnossa. Ihan mukavaa, että tarkistivat. Vapaaehtoisjärjestöltä taas tuli ”kiireinen” viesti kissankokoisten kirjaimien ja huutomerkkien saattelemana. ”Ohjeistus – mitä tehdä maanjäristyksen aikana”, viestissä luki. Sinänsä ohjeistus oli varsin järkevä ja yksityiskohtainen. Hondurasilaiseen tyyliin se tuli vain pikkuisen myöhässä.

Kohteliaisuutta muka

Välillä tämä yhteiskunta saa minut kiehumaan. Useimmiten syynä on joko machoilu, epäoikeudenmukaisuus tai tehottomuus.

Tällä hetkellä olen kiukkuinen tuon kolmannen syyn takia. Vaikka duunikaverini osaavat olla suunnattoman sydämellisiä, välillä heidän toiminnassaan ei näin suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna ole päätä eikä häntää. Tänään esimerkiksi siirtyi eräs pitkään suunniteltu reissu, koska kuljetuksen järjestämisestä vastuussa ollut duunikaveri oli tyypilliseen tyyliin jättänyt auton varaamisen viimeiseen päivään. Koko kalenterini meni uusiksi, ja missaan vapaaehtoiskavereideni Lucin ja Federican läksiäiset, mutta kenelle voisin kiukutella?

Pahimmalta tuntuu ehkä se, että duunikaverini eivät ollenkaan ymmärtäneet, miksi vaikutan niin ärsyyntyneeltä. Suunnitelmien muuttuminen päivän varoitusajallahan on ihan normaalia. Maassa maan tavalla, yritän hokea itselleni, ja puren hammasta.

Nämä ajatukset pyörivät mielessäni, kun kävelen kohti lounasravintolaa. Yhtäkkiä kuulen vierestäni kuiskauksia. ”Bonita, bonita”, joku suhahtelee matalalla äänellä. ”Kaunis, kaunis, tule tänne muru.” Vaistomainen reaktioni on kävellä pää pystyssä eteenpäin ja esittää, etten kuullut koko huutelua. Se on se reaktio, jota hondurasilainen yhteiskunta naisilta odottaa. Miehet saavat leikkiä machoja ja naureskella perään, kun taas naisten oletetaan jättävän huutelut ja huutelijat omaan arvoonsa. Naisen ei kuulu sanoa vastaan tai edes huomioida millään tavalla epäkunnioittavaa käytöstä, se ei ole hienolle naiselle soveliasta.

Nyt minua kuitenkin kiukuttaa jo valmiiksi, ja mokoma röyhkeä suhahtelu ärsyttää vielä tavallistakin enemmän. Hetken mielijohteesta käännähdän ympäri ja kävelen takaisin huutelijoiden luo. Edessäni seisoo kolme noin viisikymppistä miestä kauluspaidoissa ja kravateissa, ilmeisesti lounastauolla toimistoltaan. ”Hyvää päivää”, sanon iloisesti hymyillen. ”Teillä oli ilmeisesti asiaa minulle.”

Pienen hetken ajan miehet näyttävät hämmentyneiltä odottamattoman käänteen takia, mutta porukan tuki tuntuu antavan heille itsevarmuutta. ”Mitä tuollainen muru täällä yksin kävelee”, yksi heistä kysyy imelästi ja katsoo minua päästä varpaisiin. Vereni kiehuu, mutta jatkan kohteliaasti hymyillen. ”Teillä ei ilmeisesti ole tyttäriä, eikö totta?” Miehet kurtistavat kulmiaan. On heillä itse asiassa tyttäriä, miten niin? ”Miltä teistä tuntuisi, jos teidänlaisenne miehet huutelisivat teidän tyttärillenne tuolla tavalla? Eikö teitä yhtään häiritsisi moinen kunnioituksen puute?”

Kadulla hedelmiä myyvät naiset ovat keskeyttäneet juttelunsa ja seuraavat nyt avoimen kiinnostuneina tilannetta. Muutama kadunkulkijakin on pysähtynyt katsomaan. Miehet sen sijaan tuntuvat menettävän tilanteen hallinnan täysin. Tämä on varmaan ensimmäinen kerta viisikymppisten elämässä, kun he joutuvat puolustamaan käytöstään. ”Ai anteeksi neiti”, yksi heistä saa sanotuksi. ”Ei se mitään”, sanon edelleen ystävällisesti hymyillen, ”kiitos kun ymmärsitte pyytää anteeksi.”

Miehet eivät tunnu keksivän enää mitään sanottavaa, joten käännyn kannoillani ja lähden jatkamaan kohti lounasravintolaa. Katumyyjät nostavat minulle virnistäen peukkujaan ja tulen väkisinkin paremmalle tuulelle.

Laiton kansanäänestys

Ok, nyt tulee politiikkaa. Jos nyt ajattelet lopettaa lukemisen, odota kuitenkin hetki. Hondurasin sisäpolitiikka kun on aika värikästä. Oletko esimerkiksi kuullut laittomista kansanäänestyksistä?

Jo jonkin aikaa Hondurasissa on kohistu presidentti Manuel Zelaya Rosalesin eli ”Melin” tähän asti suurimmasta ideasta. Presidentti haluaa järjestää marraskuun vaalien yhteydessä kansanäänestyksen maan perustuslain muuttamista varten, tai tarkemmin sanottuna uuden perustuslakityöryhmän perustamista varten. Suuntaa-antava äänestys tämän cuarta urnan eli neljännen uurnan järjestämisestä ollaan järjestämässä kesäkuun lopussa.

Suuri enemmistö kansasta tuntuu olevan sitä mieltä, että perustuslaki tarvitsee kuin tarvitseekin kipeästi uudistamista. Tällä hetkellä laki antaa ulkomaalaisille toimijoille ihan liikaa valtaa Hondurasin valtion yli. Kanadalaiset kaivosyhtiöt saavat rauhassa riistää Hondurasin luonnonvaroja ilman, että perustuslaki antaa valtiolle oikeuksia puuttua asiaan. Ulkomaalaisten pikaruokaketjujen ei tarvitse maksaa veroja, mikä ajaa hondurasilaiset pikkuravintolat epäreiluun kilpailuasemaan ja usein konkurssiin. Monet kansainväliset sopimukset ovat vahvemmassa asemassa kuin maan omat lait, ja kansa on suurelta osin täysin ulkopuolella kaikesta päätöksenteosta. Cuarta urna onkin saanut valtavan tuen erityisesti maan köyhän enemmistön keskuudessa.

Perustuslakimuutosta kuitenkin vastustetaan vähintään yhtä voimakkaasti kuin kannatetaankin. Sitä vastustavat media, katolinen kirkko sekä koko maan pieni rikas vähemmistö. Sinänsä ihan ymmärrettävää: miksi muuttaa järjestelmää, joka on itselle suosiollinen? Yksi eliitin huolenaiheista on kuitenkin ihan todellinen. Perustuslakivaliokunta saattaa keksiä muuttaa myös sitä artiklaa, joka kieltää presidentin uudelleenvalinnan toiselle kaudelle. Monet näkevät Melissä suuruudenhullun populistin, joka haluaa pysyä vallassa vähän Venezuelan Hugo Chavezin tapaan.

Viimeisin ase, jolla eliitti on käynyt kansanäänestystä vastaan, ovat korkeimman oikeuden tuomarit. Rikas vähemmistö on nimittäin keksinyt, että koko kansanäänestys on laiton! Ja totta se on, perustuslain mukaan seitsemää sen yhteensä 372:sta artiklasta ei saa muuttaa, ei edes kansanäänestyksellä. Juuri nämä seitsemän ovat tietenkin avainasemassa. Ainoa tapa muuttaa näitä artikloita olisi perustuslain mukaan kapina, mutta tätä mahdollisuutta yksikään osapuoli ei ole halunnut edes sanoa ääneen, mikä sinänsä on ihan ymmärrettävää. Huh huh, varsinainen demokratia tämäkin.

Koska koko sotku on sen verran monimutkainen, meillä järjestettiin siitä tänään duunissa koulutus. CIPRODEH:n edustajina meidän ei kuulemma pidä olla avoimesti niin cuarta urnaa vastaan kuin sen puolestakaan, mutta meidän tulee kannustaa kriittistä ajattelua ja auttaa kansaa näkemään kiistan kaikki puolet. Aamulla alkanut koulutus venyi kiihkeiden mielipiteiden takia pitkälle iltapäivään, mutta oli yksi mielenkiintoisimmista koulutuksistani tähän asti.

”Mel ei olisi ehdottanut tuollaista, ellei hänellä olisi voimakkaita tukijoita”, sanoi yksi duunikavereistani. ”Media on häntä vastaan, kirkko on häntä vastaan ja kaikki rikkaat tuntuvat olevan häntä vastaan, mutta jonkun on häntä pakko tukea. Jäljelle jää vain armeija.” Presidentti tuntuu tosiaan liittoutuneen armeijan kanssa. Viime aikoina Melillä on ollut harvinaisen paljon yksityisillallisia armeijan korkeimman johdon kanssa. ”Minua pelottaa se, että Mel puhuu armeijalle niin patrioottisesti: että on armeijan velvollisuus tukea kansanäänestyksen toteutumista ja siten puolustaa demokratiaa”, toinen duunikaveri sanoi.

Koulutusta vetäneen intellektuellin mukaan on kuin onkin hyvin mahdollista, että kansanäänestys saa aikaan levottomuuksia, jotka armeija osaltaan yrittää tukahduttaa. Hänen mukaansa on jopa todennäköistä, että armeija ja poliisi kontrolloivat kansanäänestyksen jälkeen maata paljon tiukemmalla otteella. ”Mutta kumpi on toivottavampaa: jatkaa tämän saman järjestelmän kanssa, vai ottaa riski?”

Kummastusta duunikavereideni keskuudessa aiheuttaa myös se, että Yhdysvaltojen suurlähetystö on ollut asiasta niin hiljaa. Kouluttajaa tämä ei ihmetytä. ”Latinalaisessa Amerikassa etenee vasemmistolainen aalto, jota edes Yhdysvallat eivät voi pysäyttää yhtä sormea nostamalla”, kouluttaja sanoi. Venezuelan Chavez, Ecuadorin Correa ja Bolivian Morales kuuluvat aallon radikaaleimpiin, mutta lievempiäkin esimerkkejä on paljon. Ja niin paljon kuin Chavezia haukutaankin, hän on viimeisen kuuden vuoden aikana onnistunut paitsi kasvattamaan Venezuelan taloutta lähes sata prosenttia, myös vähentämään huomattavasti maan köyhyyttä. Meliä ei voi varsinaisesti laskea vasemmistolaiseksi, mutta monet hänen ehdottamansa muutokset kuuluvat tähän samaan sarjaan, joten ei kai ole mikään ihme, että ne ovat kansan suosiossa.

Pitää toivoa, ettei kansanäänestys cuarta urnasta sekoita maata ihan täysin juuri, kun siskoni Noora ja kaverini Jenni ovat kylässä. Hondurasilainen setäni Oscar maalaili jo monenlaisia uhkakuvia, kuten ulkonaliikkumiskieltoa tietyn kellonajan jälkeen. No, tuskinpa moiset meitä hirveästi sademetsässä häiritsevät.

Aurinkoinen paikka hämärille ihmisille

Bambukattoisen baarin tuolit on maalattu punaisiksi, keltaisiksi ja vihreiksi, ja kaiuttimista soi Karibian reggae. Leveähymyisen rastapäisen tarjoilijan selässä lukee ylpeästi ”black roots”. Toinen tarjoilija tarjoaa avoimesti tiskin yli kaverilleen muovipussista marihuanaa. Kaverin alkaessa kääriä sätkää tämän selän taakse hiipii uusi rastapää ja tarttuu tätä olkapäästä. ”Poliisi, poliisi”, rastapää huutaa muka vihaisena ja nauraa sitten makeasti röhönaurua.

Olen tullut Puerto Viejon rantakylään lähelle Costa Rican Panaman rajaa yksin. Ei mene kuitenkaan kauaa, kun minulla on rastapäisiä juttukavereita. Yksi vääntää minulle palmunlehdistä lahjaksi heinäsirkan ja toinen haluaa tietää, matkustanko poikaystäväni kanssa. Jaksan höpöttää heidän kanssaan siihen asti, että olen juonut sitruunamehuni loppuun, ja jatkan sitten matkaa.

Pikkukylän ainoan kadun kulmassa pieni, voittoa tavoittelematon ekologinen yhdistys mainostaa halpoja päiväretkiä läheiseen alkuperäiskansojen reservaattiin. Tiskin takana leveä tummaihoinen nainen on selkeästi jo nauttinut iltapäivän ensimmäisen annoksen hassutupakkaa. ”Mitä sä halusitkaan tietää”, hän kysyy kolmannen kerran silmäluomien lurpsottaessa, kun kyselen reissujen hintoja. Sitten hän alkaa leperrellä lastenvaunuissa istuvalle pikkutytölle vähän englantia muistuttavalla kreolikielellään.

Vähän niin kuin Hondurasin garífunat, täälläkin afrikkalaisten orjien jälkeläiset ovat luoneet itselleen oman omaleimaisen kulttuurin, joka poikkeaa täysin muusta Costa Ricasta. Mustan kulttuurin piti pitkään eristyksissä myös rasismi: Karibian rannikon banaaniplantaaseilla ja rautateillä rehkivät mustat saivat matkustaa muuhun maahan vasta 1940-luvulla. Puerto Viejoon ei toisaalta mennyt edes tietä.

Nykyään Puerto Viejo on Costa Rican hippi- ja surffarikeskittymä. Täältä puuttuvat Tyynenmeren rannikon luksushotellit ja amerikkalaiset pikaruokaketjut, ja hyvä niin. Elämänmeno on rentoa, kenelläkään ei ole kiirettä mihinkään ja paikalliset tunnistavat sinut parin päivän päästä. Kehitys näkyy silti joka puolella. Monet matkailumajat toimivat aurinkoenergialla ja monet ravintolat mainostavat orgaanista kasvisruokaa. Osa alueen orgaanisista tiloista on mennyt jopa niin pitkälle, että ne sallivat asiakkailleen vain biologisesti hajoavien shampoiden käytön.

”Ja yleensä täällä on myös hyvät aallot”, toteaa englantilainen surffari Rick, kun istumme rannalle syömään grillattua kalaa. ”Nyt on ihmeen tyyntä.” No, sukeltajat ovat tyytyväisiä. Silloin, kun aallot ovat pieniä, näkyvyys sukelluskohteissa on parempi.

Loppuillasta istumme Rickin rannalle pystyttämän teltan ulkopuolella ja juttelemme mukavia ympärille kerääntyvien rastapäiden kanssa. Lähellä rantaa pienen bambubaarin mainoskyltissä lukee ”Sunny place for shady people”, aurinkoinen paikka hämärille ihmisille. Hymyilen ja kaivan kamerani esiin. Lause kuvaa niin hyvin koko Puerto Viejoa.

Sohvasurffausta Costa Ricassa

”Tunnistat mut viininpunaisesta paidasta ja surffishortseita”, kertoo Juanca, kun soitan hänelle San Joén keskuspuiston yleisöpuhelimesta. Hetken päästä hän saapuu paikalle leveän hymyn kanssa ja nappaa rinkkani selkäänsä. ”Käydään ensin nopeasti mun työpajalla. Kerroinko mä jo, että mä olen kuvanveistäjä?”

Osa teistä tunteekin jo sohvasurffauksen. Niille teistä, jotka eivät ole kuulleetkaan siitä, idea on yksinkertainen: netissä toimiva yhteisö, jonka jäsenet majoittavat ilmaiseksi toisia jäseniä ympäri maailman. Tätä kirjoittaessani couchsurfing.com:ssa on 1 145 307 jäsentä 231 maassa. Koska lähdin Costa Ricaan uusimaan viisumiani yksin, lähetin huvin vuoksi pari sohvasurffauspyyntöä ympäri maata, ja molemmat tärppäsivät.

Ensimmäinen majoittajani oli 27-vuotias Juan Carlos eli Juanca, puoliksi perulainen ja puoliksi costaricalainen taiteilija San Josésta. Koska olin Juancan ensimmäinen sohvasurffaaja, häntä oli kuulemma jännittänyt tapaamiseni niin paljon, että hänellä oli ollut vaikeuksia saada unta. Pian me kuitenkin höpötimme kuin vanhat kaverukset. Päädyimme kiertämään Juancan yliopistoa ja sitten sitä ympäröiviä baareja. Vaelsimme ympäri San Josén pimeitä katuja, arvostelimme sen graffiteja ja taputimme mukana, kun paikallinen katusoittaja halusi soittaa minulle serenadin. Aamulla Juanca kokkasi minulle aamupalaa ja saattoi minut sitten bussille.

Toinen majoittajani löytyi Cahuitasta, Karibian rannikolta läheltä Panaman rajaa. Kaukana kaikesta hälinästä, viidakon ja palmujen reunustaman hiekkarannan välissä, asuu 26-vuotias alun perin Jenkeistä muuttanut Clayton ja viljelee orgaanista hedelmäfarmiaan. ”Onko sulla nälkä”, hän kysyi ensimmäiseksi, kun pöllähdin paikalle rinkkani kanssa. Taskulampun valossa, viidakon eläinten metelöidessä taustalla, kaivoimme ylös yuca-puun eli suomeksi maniokin juuria ja napsimme villin korianterin lehtiä. Elämäni ensimmäisessä maniokkipiirakassa ei ollut mitään kaupasta ostettua.

Seuraavat pari päivää jeesasin Claytonia hänen tilallaan. Raivasimme polkua viidakkoon viidakkoveisten kanssa, keräsimme palmunlehtiä kokkomateriaaliksi ja huutelimme takaisin puissa möliseville apinoille. Opin, että tropiikissa ei ole pakko kantaa mukana vesipulloa: sen kun hutkaisee viidakkoveitsen kanssa auki kookospähkinän. Claytonin mukaan kookospähkinöiden neste on täynnä elektrolyyttejä ja mineraaleja. Luonnon omaa urheilujuomaa siis.

Iltapäivällä viidakon kuumuus kävi sietämättömäksi, joten lähdimme uittamaan Claytonin koiraa – joskin sitä näyttivät kiinnostavan enemmän rannalla juoksevat ravut. Sieltä ajoimme Claytonin rämisevän jeepin kanssa naapuritilalle ostamaan kaakaopapuja. Kun ne laittaa uuniin, ne poksuvat kuin popcornit. Sitten ne voi kuoria, mäiskiä rikki puuvillapussissa ja paistaa pannulla ruokosokerin kanssa. Jos tekee mieli hienostella, sekaan voi heittää esimerkiksi kookosta, appelsiinia tai vaniljaa. Lopuksi lusikoimme massan jääpalamuotteihin ja laitoimme jääkaappiin jähmettymään. Tadaa – täysin lisäaineetonta suklaata!

Ei sohvasurffaus varmaan kaikille sovi. Kun olen kylässä jonkun luona, minun on elettävä hänen elämäntapaansa ja aikataulujaan kunnioittaen. Ihan erilainen tyyli reissata siis, kuin piña coladojen kittaaminen hotellin baarissa aamun pikkutunneille. Jollekin voisi olla vaikeaa myös olla pitkiä aikoja sosiaalinen täysin ventovieraan ihmisen kanssa. Minä olen sohvasurffauksen avulla kuitenkin saanut kokemuksia, joita en voisi koskaan saada perinteisesti hotelleissa majailemalla. Ja vaikka kaikkien sohvasurffaajien kanssa ei synkkaisikaan yhtä hyvin, osasta olen saanut elinikäisiä ystäviä.

Lähdin Claytonin luota rinkassani iso pussillinen tuoreita kaakaopapuja. Yritän saada salakuljetettua ne Hondurasiin, jotta voin tehdä isäntäperheelleni tuliaisiksi suklaata. Suomeen asti en varmaan saa niitä riittämään, harmi kyllä. Ellen sitten löydä jostain matkan varrelta lisää.

Mietteitä hipeistä ja blondeista

Istun San Josén keskustassa Costa Ricassa cappuccinolla ja katselen ohikulkevia ihmisiä. Elämän pieniä suuria nautintoja nämä katukahvilat, ajattelen. Tegucigalpassa tämä ei olisi mahdollista, siellä moniin kahviloihin mennessä pitää soittaa ovikelloa ja odottaa, että vartija tulee päästämään sisään rautaportin taakse. Pakollinen viisuminuusimisreissu Costa Ricaan on mukava hengähdystauko Hondurasin villistä lännestä.

Olen parkkeerannut rinkkani kumolleen pienen pyöreän pöytäni viereen, mikä tuntuu jotenkin riitelevän tämän hienon hotellin aulakahvilan tunnelman kanssa. Tarjoilijoita on liian paljon ja asiakaskunta tuntuu koostuvan San Josén kauniista ja rohkeista. Naisilla on korkeat stilettikorot ja miehillä varaa maksaa kalliit lounaat. Viereisessä pöydässä Karibian tummaihoinen nuori kaunotar pyyhkii nenäliinalla noin kuusikymppisen valkoihoisen sugar daddynsä sormea. Myöhemmin kuulen paikallisilta, että tällaiset namusedät ovat yleinen näky Costa Ricassa.

Tilaan vielä lasin vettä hillityn kohteliaalta miestarjoilijalta, joka yrittää itsepintaisesti puhua minulle englantia. Pikkuisen kyllä huvittaa. Olen minäkin yksi sosiaalinen kameleontti. Vasta pari päivää sitten istuin La Ceiban rantakaupungissa Hondurasissa keskellä katua ja join lämmintä olutta muovituopista korunsa kadulle levittäneiden hippien kanssa. Nyt juon capuccinoa, joka maksaa lähes yhtä paljon kuin näiden hippien koko päiväbudjetti. Minulla on edelleen rantasandaalit, hippihame ja ranteet täynnä koruja, mutta kukaan tässä luksuskahvilassa ei katso minua oudoksuen. Blondi tukka takaa minulle tasa-arvoisen kohtelun paikoissa, joissa paikalliset rastakaverini saisivat osakseen vähintäänkin nenien nyrpistelyä.

Toisaalta länsimaalainen ulkonäköni tarkoittaa myös sitä, etten koskaan pysty täysin tulemaan osaksi minkään tämän yhteiskunnan kerrosta. Vaikka asuisin täällä kymmenen vuotta tai värjäisin tukkani mustaksi, tulen aina olemaan se gringa, jolla on dollareita. Tai se gringa, jolla on varaa matkustella, ja se gringa, joka saa viisumin maahan kuin maahan niin helposti että hupsista vaan.

Tuo ero on pysyvä kuilu Tegucigalpassa asuvien vapaaehtoiskavereideni ja heidän paikallisten hippipoikaystäviensä välillä. Vaikka nämä expat-tyttöset kuinka ottaisivat tatuointeja, täyttäisivät ranteensa kavereiden punomilla koruilla ja liftailisivat poitsujensa kanssa paikasta toiseen, he tulevat aina olemaan etuoikeutettuja länsimaalaisia. Näille tytöille paikallisten hippipoikien elämä on jotain boheemia ja jännittävää, jotain mitä on hauska leikkiä jonkin aikaa – ei jotain köyhien lähtökohtien sanelemaa. Näillä tytöillä on myös aina mahdollisuus poispääsyyn. Kun vapaaehtoisvuosi päättyy, tai kun hippeily alkaa kyllästyttää, voi aina palata Eurooppaan ”järkevän elämän” pariin.

Erään saksalaisen vapaaehtoisen hondurasilainen poikaystävä kävi paikallisen kaverinsa kanssa keskustelun, josta ystäväni Maaret vahingossa kuuli osan. ”En ole koskaan ennen tuntenut itseäni köyhäksi, mutta Johannan kanssa tunnen”, poika valitti. ”Älä viitsi, tuo on ylpeyttä”, oli kaveri Maaretin mukaan kommentoinut, mutta melko ponnettomasti. En usko, että Johanna on tietoisesti leveillyt elintasollaan, mutta tottahan se on, että meistä kukaan ei ole kokenut köyhyyttä.

Eräs naiivi vapaaehtoistyttö taas selitti ihastuneena, kuinka eräs Jorge jaksaakin aina olla niin hymyilevä ja nauravainen. Tytölle ei ole tainnut tulla mieleenkään, että pojan iloisuus johtuu usein crackista tai kokaiinista. Eikä kyseistä käyttöä voi oikein verrata suomalaisnuorten bilehuumeisiin.

Pohdintani keskeytyy, kun tarjoilija tuo veden. Maksan cappuccinoni luottokortilla ja heitän pölyisen rinkkani selkään.