Raunioiden perilliset

Mopo pomppii mielenvikaista vauhtia ylös jyrkkää metsäpolkua, ja yritän rystyset valkoisina pitää tarakasta kiinni. Kuskini Edi kyllä tuntee nämä polut, hän on työskennellyt maya chortís –kansan kanssa jo pari vuotta, mutta ajotyylistä päätellen hän on tottunut kulkemaan niitä yksin. Olen jo maitohapoilla ja melkein epätoivon partaalla, kun Edi viimein ilmoittaa meidän saapuneen perille.

Nousen helpottuneena mopon selästä ja katson ympärilleni. Kylässä ei ole sähköjä ja useiden saviseinäisten kotien katot on tehty oljesta. ”Osa taloista on saanut jo paremmat katot”, Edi esittelee. ”Olkikatot ovat vaarallisia kesällä, koska ne syttyvät niin helposti tuleen.”

Lauma pieniä lapsia kurkistelee uteliaana yhden majan seinän takaa, mutta juoksee vauhdilla karkuun kun sanon hymyillen hola. Tyypillistä, ajattelen. Hondurasin alkuperäiskansat eroavat valtaväestöstä paitsi köyhyyden, myös asenteen perusteella. Siinä missä ladinot ovat rajusti yleistäen kovaäänisiä, itsevarmoja ja iloisen korruptoituneita, alkuperäisväestön asennetta kuvaa parhaiten varautuneisuus, pelokkuus ja nöyryys. Kun ladino-lapset poseeraavat kameralle kuin parhaatkin pikkumannekiinit, mayojen, lencojen, pechien, nahuojen ja tolupanien lapset juoksevat kauhuissaan karkuun ilman hymyn häivääkään. Vie aina jonkin aikaa, ennen kuin he ymmärtävät, etten blondeista hiuksistani huolimatta ole kummitus.

Duunikaverini Alex on jäänyt Copán Ruinas –kylän keskustaan tekemään haastatteluja eri lähialueen kylistä saapuneista ihmisistä, ja minun duunikseni jäi kiertää alueen kyliä ja dokumentoida niiden olosuhteita. Sinänsä minun ei pitäisi olla yllättynyt näkemästäni köyhyydestä, sen verran tyypillistä se alkuperäiskansoille on. Tällä kertaa olen kuitenkin järkyttynyt.

Maalattioita, proteiinin puutteesta pömpöttäviä mahoja, nälkäkuoleman partaalla kituvia koiria... En tiedä mitä odotin, mutta en ainakaan tätä: äärimmäistä köyhyyttä vain muutaman kilometrin päässä Hondurasin tärkeimmästä turistikohteesta, Copánin mayaraunioista, joka tuottaa valtiolle miljoonia ja taas miljoonia joka vuosi.

Raadollisinta on se, että nämä ihmiset ovat Copánin rakentajien jälkeläisiä. Silti he eivät saa raunioiden lipputuloista penniäkään. Ahdistaa kun ajattelen, että useimmat Copánissa käyvät turistit eivät koskaan edes kuule tästä todellisuudesta. He maksavat lipputulot korruptoituneelle valtiolle ja kuuntelevat haltioituneina ladino-oppaiden selostusta mayojen yhteiskunnasta, kun samaan aikaan oikeat mayat yrittävät saada yksinkertaisilta viljelmiltään irti tarpeeksi maissia ja papuja perheelleen.

Haluaisin auttaa näitä ihmisiä. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa saada ohjattua tänne edes muutamia turistidollareita – moni länsimaalainen saattaisi maksaa esimerkiksi tilaisuudesta oppia tekemään kahvia ”aitojen” mayojen opastuksella. Toteutuksenkaan ei luulisi olevan mahdotonta. Suurimmaksi kulmakiveksi muodostuisi varmaan englanninkieli, mutta reissut voisi yrittää organisoida yhteistyössä jonkun eettisen matkanjärjestäjän kanssa.

Minulla on kuitenkin enää pari viikkoa aikaa. Ensimmäistä kertaa koen todellista turhautumista siitä, että aika täällä loppuu kesken.