”Tunnistat mut viininpunaisesta paidasta ja surffishortseita”, kertoo Juanca, kun soitan hänelle San Joén keskuspuiston yleisöpuhelimesta. Hetken päästä hän saapuu paikalle leveän hymyn kanssa ja nappaa rinkkani selkäänsä. ”Käydään ensin nopeasti mun työpajalla. Kerroinko mä jo, että mä olen kuvanveistäjä?”
Osa teistä tunteekin jo sohvasurffauksen. Niille teistä, jotka eivät ole kuulleetkaan siitä, idea on yksinkertainen: netissä toimiva yhteisö, jonka jäsenet majoittavat ilmaiseksi toisia jäseniä ympäri maailman. Tätä kirjoittaessani couchsurfing.com:ssa on 1 145 307 jäsentä 231 maassa. Koska lähdin Costa Ricaan uusimaan viisumiani yksin, lähetin huvin vuoksi pari sohvasurffauspyyntöä ympäri maata, ja molemmat tärppäsivät.
Ensimmäinen majoittajani oli 27-vuotias Juan Carlos eli Juanca, puoliksi perulainen ja puoliksi costaricalainen taiteilija San Josésta. Koska olin Juancan ensimmäinen sohvasurffaaja, häntä oli kuulemma jännittänyt tapaamiseni niin paljon, että hänellä oli ollut vaikeuksia saada unta. Pian me kuitenkin höpötimme kuin vanhat kaverukset. Päädyimme kiertämään Juancan yliopistoa ja sitten sitä ympäröiviä baareja. Vaelsimme ympäri San Josén pimeitä katuja, arvostelimme sen graffiteja ja taputimme mukana, kun paikallinen katusoittaja halusi soittaa minulle serenadin. Aamulla Juanca kokkasi minulle aamupalaa ja saattoi minut sitten bussille.
Toinen majoittajani löytyi Cahuitasta, Karibian rannikolta läheltä Panaman rajaa. Kaukana kaikesta hälinästä, viidakon ja palmujen reunustaman hiekkarannan välissä, asuu 26-vuotias alun perin Jenkeistä muuttanut Clayton ja viljelee orgaanista hedelmäfarmiaan. ”Onko sulla nälkä”, hän kysyi ensimmäiseksi, kun pöllähdin paikalle rinkkani kanssa. Taskulampun valossa, viidakon eläinten metelöidessä taustalla, kaivoimme ylös yuca-puun eli suomeksi maniokin juuria ja napsimme villin korianterin lehtiä. Elämäni ensimmäisessä maniokkipiirakassa ei ollut mitään kaupasta ostettua.
Seuraavat pari päivää jeesasin Claytonia hänen tilallaan. Raivasimme polkua viidakkoon viidakkoveisten kanssa, keräsimme palmunlehtiä kokkomateriaaliksi ja huutelimme takaisin puissa möliseville apinoille. Opin, että tropiikissa ei ole pakko kantaa mukana vesipulloa: sen kun hutkaisee viidakkoveitsen kanssa auki kookospähkinän. Claytonin mukaan kookospähkinöiden neste on täynnä elektrolyyttejä ja mineraaleja. Luonnon omaa urheilujuomaa siis.
Iltapäivällä viidakon kuumuus kävi sietämättömäksi, joten lähdimme uittamaan Claytonin koiraa – joskin sitä näyttivät kiinnostavan enemmän rannalla juoksevat ravut. Sieltä ajoimme Claytonin rämisevän jeepin kanssa naapuritilalle ostamaan kaakaopapuja. Kun ne laittaa uuniin, ne poksuvat kuin popcornit. Sitten ne voi kuoria, mäiskiä rikki puuvillapussissa ja paistaa pannulla ruokosokerin kanssa. Jos tekee mieli hienostella, sekaan voi heittää esimerkiksi kookosta, appelsiinia tai vaniljaa. Lopuksi lusikoimme massan jääpalamuotteihin ja laitoimme jääkaappiin jähmettymään. Tadaa – täysin lisäaineetonta suklaata!
Ei sohvasurffaus varmaan kaikille sovi. Kun olen kylässä jonkun luona, minun on elettävä hänen elämäntapaansa ja aikataulujaan kunnioittaen. Ihan erilainen tyyli reissata siis, kuin piña coladojen kittaaminen hotellin baarissa aamun pikkutunneille. Jollekin voisi olla vaikeaa myös olla pitkiä aikoja sosiaalinen täysin ventovieraan ihmisen kanssa. Minä olen sohvasurffauksen avulla kuitenkin saanut kokemuksia, joita en voisi koskaan saada perinteisesti hotelleissa majailemalla. Ja vaikka kaikkien sohvasurffaajien kanssa ei synkkaisikaan yhtä hyvin, osasta olen saanut elinikäisiä ystäviä.
Lähdin Claytonin luota rinkassani iso pussillinen tuoreita kaakaopapuja. Yritän saada salakuljetettua ne Hondurasiin, jotta voin tehdä isäntäperheelleni tuliaisiksi suklaata. Suomeen asti en varmaan saa niitä riittämään, harmi kyllä. Ellen sitten löydä jostain matkan varrelta lisää.
16. Drömträning
8 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti