Mietteitä hipeistä ja blondeista

Istun San Josén keskustassa Costa Ricassa cappuccinolla ja katselen ohikulkevia ihmisiä. Elämän pieniä suuria nautintoja nämä katukahvilat, ajattelen. Tegucigalpassa tämä ei olisi mahdollista, siellä moniin kahviloihin mennessä pitää soittaa ovikelloa ja odottaa, että vartija tulee päästämään sisään rautaportin taakse. Pakollinen viisuminuusimisreissu Costa Ricaan on mukava hengähdystauko Hondurasin villistä lännestä.

Olen parkkeerannut rinkkani kumolleen pienen pyöreän pöytäni viereen, mikä tuntuu jotenkin riitelevän tämän hienon hotellin aulakahvilan tunnelman kanssa. Tarjoilijoita on liian paljon ja asiakaskunta tuntuu koostuvan San Josén kauniista ja rohkeista. Naisilla on korkeat stilettikorot ja miehillä varaa maksaa kalliit lounaat. Viereisessä pöydässä Karibian tummaihoinen nuori kaunotar pyyhkii nenäliinalla noin kuusikymppisen valkoihoisen sugar daddynsä sormea. Myöhemmin kuulen paikallisilta, että tällaiset namusedät ovat yleinen näky Costa Ricassa.

Tilaan vielä lasin vettä hillityn kohteliaalta miestarjoilijalta, joka yrittää itsepintaisesti puhua minulle englantia. Pikkuisen kyllä huvittaa. Olen minäkin yksi sosiaalinen kameleontti. Vasta pari päivää sitten istuin La Ceiban rantakaupungissa Hondurasissa keskellä katua ja join lämmintä olutta muovituopista korunsa kadulle levittäneiden hippien kanssa. Nyt juon capuccinoa, joka maksaa lähes yhtä paljon kuin näiden hippien koko päiväbudjetti. Minulla on edelleen rantasandaalit, hippihame ja ranteet täynnä koruja, mutta kukaan tässä luksuskahvilassa ei katso minua oudoksuen. Blondi tukka takaa minulle tasa-arvoisen kohtelun paikoissa, joissa paikalliset rastakaverini saisivat osakseen vähintäänkin nenien nyrpistelyä.

Toisaalta länsimaalainen ulkonäköni tarkoittaa myös sitä, etten koskaan pysty täysin tulemaan osaksi minkään tämän yhteiskunnan kerrosta. Vaikka asuisin täällä kymmenen vuotta tai värjäisin tukkani mustaksi, tulen aina olemaan se gringa, jolla on dollareita. Tai se gringa, jolla on varaa matkustella, ja se gringa, joka saa viisumin maahan kuin maahan niin helposti että hupsista vaan.

Tuo ero on pysyvä kuilu Tegucigalpassa asuvien vapaaehtoiskavereideni ja heidän paikallisten hippipoikaystäviensä välillä. Vaikka nämä expat-tyttöset kuinka ottaisivat tatuointeja, täyttäisivät ranteensa kavereiden punomilla koruilla ja liftailisivat poitsujensa kanssa paikasta toiseen, he tulevat aina olemaan etuoikeutettuja länsimaalaisia. Näille tytöille paikallisten hippipoikien elämä on jotain boheemia ja jännittävää, jotain mitä on hauska leikkiä jonkin aikaa – ei jotain köyhien lähtökohtien sanelemaa. Näillä tytöillä on myös aina mahdollisuus poispääsyyn. Kun vapaaehtoisvuosi päättyy, tai kun hippeily alkaa kyllästyttää, voi aina palata Eurooppaan ”järkevän elämän” pariin.

Erään saksalaisen vapaaehtoisen hondurasilainen poikaystävä kävi paikallisen kaverinsa kanssa keskustelun, josta ystäväni Maaret vahingossa kuuli osan. ”En ole koskaan ennen tuntenut itseäni köyhäksi, mutta Johannan kanssa tunnen”, poika valitti. ”Älä viitsi, tuo on ylpeyttä”, oli kaveri Maaretin mukaan kommentoinut, mutta melko ponnettomasti. En usko, että Johanna on tietoisesti leveillyt elintasollaan, mutta tottahan se on, että meistä kukaan ei ole kokenut köyhyyttä.

Eräs naiivi vapaaehtoistyttö taas selitti ihastuneena, kuinka eräs Jorge jaksaakin aina olla niin hymyilevä ja nauravainen. Tytölle ei ole tainnut tulla mieleenkään, että pojan iloisuus johtuu usein crackista tai kokaiinista. Eikä kyseistä käyttöä voi oikein verrata suomalaisnuorten bilehuumeisiin.

Pohdintani keskeytyy, kun tarjoilija tuo veden. Maksan cappuccinoni luottokortilla ja heitän pölyisen rinkkani selkään.