Kohteliaisuutta muka

Välillä tämä yhteiskunta saa minut kiehumaan. Useimmiten syynä on joko machoilu, epäoikeudenmukaisuus tai tehottomuus.

Tällä hetkellä olen kiukkuinen tuon kolmannen syyn takia. Vaikka duunikaverini osaavat olla suunnattoman sydämellisiä, välillä heidän toiminnassaan ei näin suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna ole päätä eikä häntää. Tänään esimerkiksi siirtyi eräs pitkään suunniteltu reissu, koska kuljetuksen järjestämisestä vastuussa ollut duunikaveri oli tyypilliseen tyyliin jättänyt auton varaamisen viimeiseen päivään. Koko kalenterini meni uusiksi, ja missaan vapaaehtoiskavereideni Lucin ja Federican läksiäiset, mutta kenelle voisin kiukutella?

Pahimmalta tuntuu ehkä se, että duunikaverini eivät ollenkaan ymmärtäneet, miksi vaikutan niin ärsyyntyneeltä. Suunnitelmien muuttuminen päivän varoitusajallahan on ihan normaalia. Maassa maan tavalla, yritän hokea itselleni, ja puren hammasta.

Nämä ajatukset pyörivät mielessäni, kun kävelen kohti lounasravintolaa. Yhtäkkiä kuulen vierestäni kuiskauksia. ”Bonita, bonita”, joku suhahtelee matalalla äänellä. ”Kaunis, kaunis, tule tänne muru.” Vaistomainen reaktioni on kävellä pää pystyssä eteenpäin ja esittää, etten kuullut koko huutelua. Se on se reaktio, jota hondurasilainen yhteiskunta naisilta odottaa. Miehet saavat leikkiä machoja ja naureskella perään, kun taas naisten oletetaan jättävän huutelut ja huutelijat omaan arvoonsa. Naisen ei kuulu sanoa vastaan tai edes huomioida millään tavalla epäkunnioittavaa käytöstä, se ei ole hienolle naiselle soveliasta.

Nyt minua kuitenkin kiukuttaa jo valmiiksi, ja mokoma röyhkeä suhahtelu ärsyttää vielä tavallistakin enemmän. Hetken mielijohteesta käännähdän ympäri ja kävelen takaisin huutelijoiden luo. Edessäni seisoo kolme noin viisikymppistä miestä kauluspaidoissa ja kravateissa, ilmeisesti lounastauolla toimistoltaan. ”Hyvää päivää”, sanon iloisesti hymyillen. ”Teillä oli ilmeisesti asiaa minulle.”

Pienen hetken ajan miehet näyttävät hämmentyneiltä odottamattoman käänteen takia, mutta porukan tuki tuntuu antavan heille itsevarmuutta. ”Mitä tuollainen muru täällä yksin kävelee”, yksi heistä kysyy imelästi ja katsoo minua päästä varpaisiin. Vereni kiehuu, mutta jatkan kohteliaasti hymyillen. ”Teillä ei ilmeisesti ole tyttäriä, eikö totta?” Miehet kurtistavat kulmiaan. On heillä itse asiassa tyttäriä, miten niin? ”Miltä teistä tuntuisi, jos teidänlaisenne miehet huutelisivat teidän tyttärillenne tuolla tavalla? Eikö teitä yhtään häiritsisi moinen kunnioituksen puute?”

Kadulla hedelmiä myyvät naiset ovat keskeyttäneet juttelunsa ja seuraavat nyt avoimen kiinnostuneina tilannetta. Muutama kadunkulkijakin on pysähtynyt katsomaan. Miehet sen sijaan tuntuvat menettävän tilanteen hallinnan täysin. Tämä on varmaan ensimmäinen kerta viisikymppisten elämässä, kun he joutuvat puolustamaan käytöstään. ”Ai anteeksi neiti”, yksi heistä saa sanotuksi. ”Ei se mitään”, sanon edelleen ystävällisesti hymyillen, ”kiitos kun ymmärsitte pyytää anteeksi.”

Miehet eivät tunnu keksivän enää mitään sanottavaa, joten käännyn kannoillani ja lähden jatkamaan kohti lounasravintolaa. Katumyyjät nostavat minulle virnistäen peukkujaan ja tulen väkisinkin paremmalle tuulelle.